...runoutta...

Kuolema kulki läheltäni.
Kolhaisi rajusti ohittaessaan.

Hypisteli kasvojani kalmasormillaan
jättäen jälkensä ikuiset.

Repi sydämeni kappaleiksi.
Polki vielä palaset.

Minä elän -
sisimpäni kuoli.
Olisi vienyt samantien loputkin.

It fills me

I yield to this moment,
I let this never-ending fraction of time
Take me, capture me,
I let it blow my mind away.
I let it intoxicate me.
I let it entrance me
Hypnotise me
Drown me.
It fills me.

I can’t think, I can’t reason,
I can’t resist.
But I feel, I sense
I levitate, I float.

I surrender to this sensation,
I let this inexplicable feeling
Take me, carry me,
I let it blow my mind away.
I let it touch me,
I let it elate me,
Mesmerise me
Melt me
It fills me.

I can’t think, I can’t reason,
I can’t resist.
But I feel, I sense,
I levitate, I float.

It fills me
It fills me
I’m flying high.

It fills me
Fills me
You do.


-Amethyst-

Minä olen
elän ja oivallan
vihaan ja rakastan
mitättömyyttäni ihmisenä
suuruutta sielussani,
ruumiissani

Olen illuusio
olen todellisuus
rajattu rajattomuus
minä olen minuus
inhimillinen erehtyvyys
oppiva ja ajatteleva
ihmisen irvikuva
Onnellinen.

[muokattu 31.10.2003 16:34]

Utuinen unikuva,
Syysaamun kauneus,
Saapuvien huomisten
odotus silmissäni,
Herännyt tunne sisälläni,
Tässä hetkessä
Olet sinä minulle.


-Amethyst-

Kirjoitin tään viestin kaverille vastaukseksi kun se heitti runoa sylistä ja siitä, että syksy aina yllättää..

”Kun syli oiskin johon kylmää paeta.
Kun voisi yksinäisyyttä vain karkuun juosta.
Ei se enää yllätä, ei siihen kuitenkaan koskaan totu.
En paeta sitä onnistu.”

rauhallisena nukkunut, unessa kooman
siitä heräsin, mä yksin oon
olen nukkunut puolet vuosisadasta vanhentumatta päivääkään
kaikki uutta on, harhailen

En tunne mitään, tiedän olevani elossa
Ei ketään syntipukkia löydy korvaamaan aikaani
Kuka minua opettaa, ei ympärillä ketään näy
kuin kuivaneella pellolla yksin makailen puhdas lakana sylissä

miksen herännyt aiemmin, miksen karannut tuonelasta
valo pakeni, ei sitä kiinni voinut saadakaan
peloista suurin valtaa mielen
tietoni ovat vanhenneet, ne romukoppaan heiitäneet

Olen uusi kulkija, harhailija
Ei kukaan löydä, kun ei tiedä olemassaoloani
Voisin hallita maailmaa nimettömänä
Mutta joku haluaisi tietää ketä palvelisi

Hapuilen kahvaa jota ei ole olemassa
Viimeistä oljenkortta tavoitan
Tunsin sen mitä etsin
Vaan heti kadotin
Otteen sain uudelleen
Painin itseäni vastaan
Keho luovuttaa, mieli ei
Ote elämän on käsissäni
siitä enää en päästää halua
Löydän uuden kyvyn jota käyttää
Nostaa itsensä jaloilleen
Jaloille jotka ovat turtuneet odottamaan
Voimaa suurempaa
Sen löysin ja olen valmis
Uskomaan itseeni ja tulevaan

Cassu:
Hapuilen kahvaa jota ei ole olemassa
Viimeistä oljenkortta tavoitan
Tunsin sen mitä etsin
Vaan heti kadotin
Otteen sain uudelleen
Painin itseäni vastaan
Keho luovuttaa, mieli ei
Ote elämän on käsissäni
siitä enää en päästää halua
Löydän uuden kyvyn jota käyttää
Nostaa itsensä jaloilleen
Jaloille jotka ovat turtuneet odottamaan
Voimaa suurempaa
Sen löysin ja olen valmis
Uskomaan itseeni ja tulevaan

Kauneus on katsojan silmässä, mutta kuka poistaisi roskan sieltä,
kengät hevoselta, virheen elämästä
Pudottaisi täydellisyyttä hakevan pilvilinnastaan, tomuun pimeän alamaan
Harhailisi, heräilisi, ylös oikeaan maailmaan, tummaan ja pelottavaan
Ottaisi ensimmäisen askeleen, valaisi ensimmäisen harkon, perustaisi uuden maan
Heittäisin ensimmäisenä kiven, kohti juoksevaan laumaan
Uskoisi mahdottoman mahdolliseksi, synnyttäisi palon maailmaan
Herättäisi muut nukkujat, sanoisi, ”nyt täytyy mennä”
Unisina muut konttaisivat savussa, itse herännyt kävelisi selkä suorana kohti ääntä kutsuvaa
Olisi ylpeä itsestään, saisi muut uskomaan, voimaan yhden, voimaan joukon
Rakentaisi täydellisen maan, maan joka tapauksessa olisi virheellinen
Muttei sinisilmien läpi, usko liian kova on, uskomaan muuhun, luottamaan muuhun


Lämpö monelle lohdun antaa, moni mielissään surua kantaa
Puseroon sen pyyhkisi, pettymyksen nielisi
Uuteen päivään noustaan vaan, seisotaan omilla jaloillaan
Kuin juuret ne ei tuulessa horju, saati muita luotansa torju
Mieli suuntansa pitää, katsoipa sitten läntee tai itää
Sielu kumppanin polulleen saa, se rampista kääntyi miljoonaa
Kiihdytti viereen ja ohitti, seuraavalla pysäkillä odotti
Asiat muualla hienosti hoitui, lähtöni kerrankin onneksi koitui
Se muutti tän maailman, sut ja unelman

taas vähän ajatuksia

Laitetaa koko disketti tyhjäksi mitä oon kirjoitellu koti koneella....

En ole koskaan säteillyt, kulkenut syvällä metsässä oma usko valonain
Eksynyt olen monesti, umpikujiin ja kielekkeisiin
Lämpö on vieras käsitys täällä pohjoisen rinteillä
Rakentanut olen monia taloja, mistään ei tullut kotia
Olen palannut tuhansia kertoja takaisin, aina häviäjänä
Jotkut asiat muuttuu, niin sanotaan ja toivotaan

Sä oot siinä taas, tuhottua tuhoamassa
Kylmyyttäsi jakamassa, kaipuutasi poistamassa
Kävelet metriä korkeammalla, silti et mitään nää
Ristiinnaulitset kuolleen, omat tuskasi tapat
Kuulle heität katseesi, se on eloton kuin sielusi
Ihmettelet maailman virheitä, huomaamatta täydellisyyttäsi
Synkkyydessä hohdat pimeyttä, rakkauteen et usko
Muuri suojaa kulkureilta, kauppiailta, saalistajilta
Et kaipaa kaipuuta, kun et osaa kaivata
Et osaa pyytää lämpöä, kun koskaan et ole sitä saanut
Kunniaa himoitset, työtäsi palvot
Itseäsi lahjot, kauneuttasi peität
Salaa itsesi, ajaudu allikkoon
Ylpeytesi ei apua pyydä vaan hukut omiin kirouksiin
Pohjaan vajoten, surusi painona

Miksi juoda malja elämälle
kun kuolee kummiskin.

Miksi paikkaa sydäntä
kun se murtuu kuitenkin.

Kylmä kosketus ja sinut kadotin.
Hirttoköysi kaulassa, murenin.

Totuus naulittuna sisimpään,
odotukset, käyttämättä jää.

Petturin lailla pakenit, avaimet
vapauteeni varastit.

Syyte petturille lankeaa,
mut silti vapaana hän elää saa.

Tää on omistettu hyvälle ystävälle minnalle

Elämän tuulet meitä heittelee, silloin tällöin syliinsä peittelee
kaukaisuudessa onnemme siitää, ei meidän auta muuta kuin liitää
kaukana tuo paikka on, turvapaikka kuutamon
polku tuo perille vie, mistä löytyy se tie
joka mutkia suoristaa, synkkyyden koristaa

Elämän tuulet nuo haavemaan, luoksensa pyytää uinumaan
Pumpulipilvillä kuljettaa, hellästi uneen tuudittaa
Herää kätketty unelma, kuin prinsessan herättävä suudelma
Kyynel poskelle jo käy, ei prinssiä missään näy
Hetkeä odottaa, kuin kuuta nousevaa

Elämän tuulet kaipauksen loi, tuo prinssi jossain vaikeroi
Eksyi tieltään huomiseen, samaiseen kuin eiliseen
Etsien uutta porttia, käyttää viimeistä korttia
lukon avaakseen, kylmyyden poistaakseen
Sydän vielä lämmin on, solissa jylhän vuoriston

Elämän tuulet murjottaa, kulkijoitaan tuijottaa
Hymy ei kasvoille jää, unholaan vaipui hetki tää
Suru väistelee, kuolemaa vastaan taistelee
Rauha tää ohi on, pallon tän puoliskon
Sota uhrinsa vei, ne kärsivät jotka sanoivat ei

Elämän tuulet puhaltaa, ihmisten mieliin sukeltaa
haavoittuneita sydämiä rokottaa, pahan oloa poistattaa
Uutta toivoa luoden, uuden mahdollisuuden tuoden
Mieli virkeänä pian on, alla synkän kuusikon
Auringon antaa paistattaa, kyllä elämä on ihanaa

Elämän tuulet kohottaa, pienen mieltä horjuvaa
Ystävät uusia virikkeitä antaa, saa heidän kanssaan iloa kantaa
Luottamus tää ikuinen, koko elämän pituinen
Siksi omanlaisiksi muututaan, parantamaan maailmaa
Ystävyyttä jakamaan, toisiamme tukemaan

Yksin itkin itseni uneen, yksin tein enkelin ensilumeen.
Yksin kuljin talven kylmän, yksin kevään ensilämmön.
Yksin kesällä merelle haaveilin, yksin metsässä syksyllä runoilin.
Yksin vuodet ohitse kiitää, voisiko rakas luokseni enkelinsiivin liitää?

Miksi kahlita sielu isäsi oppeihin,
tuo tuskasi esille,
ravitse itsesi
ja näytä mitä tulet olevan.

pakko päästää paineitaan ulos....

Kipu pian tajun pudottaa, rinnan alla se jomottaa
määrätty kohtalo kurkkuuni kurottaa, kulman takana odottaa
katsettani en maasta nosta, en vapauttani täältä osta
taistelen ajattelematta huomista, enkä sitä onnen tuomista
Jonka silloin mulle toi, yksinäisyyttäni vaikeroin
Hyväksynyt itseäni silloin, nyt kysyn itseltäni milloin
Kaiken alusta saan aloittaa, mitä tämä kaikki tarkoittaa
Iltoina taivas salamoi, tunteet tunteita vastaan kapinoi
Sydän särkynyt taas putoaa, taika ihmisen katoaa
kuolemattomia ei unelmat, lyhyeen loppuu katkelmat
Veitsi kurkulle jo käy, ei muutosta missään näy
Epätoivo valtaa mielen, vie minulta kodin ja kielen
Askeleeni käyvät rannalle meren, siellä paikka jossa päästä veren
Paha aina palkkansa saa, ja minä vaivun unholaan
Kuolemalla ei merkitystä mitään, tänään tuuli puhaltaa itään
Sinne sieluni matkustaa, tuuli minut tunnistaa
leijailen kauaksi haavemaan, rajan taakse uinumaan

kuortani muovailen, tunteitani kuvailen
silti puserossa suru saa, kulkea pitkin maailmaa
nousee itsekkyys, voiman synkkyys
Kuka opastaisi eksynyttä, ihmisiin pettynyttä
Antaisi rohkeuden nauttia, ettei hän pelkäisi muttia
Luonto ihmeitään näyttää, joskus taioillaan mielen täyttää
Ajatuksilla noilla, oudoilla kuvioilla
Miettii hetken vaikeroiden, tunne syntynyt on moinen
Maa järisee jo jaloissa, ihmiset pelkäävät taloissa
Suuren lopun tulevan, uuden alun hukkuvan
Sade maan jälleen puhdistaa, kaiken tuhonneen uudistaa
Maa paikkaa kasvonsa, ihmiset toisensa
Kaikki unelmat jo haudanneet, mielet väsyneet ja tummuneet
Heräävät jälleen tuleen, vaipuen pian ikuiseen uneen
Hetket vaipuvat unholaan, vievät mukanaan tuonelaan
ei mukaan mitään jää, muistot kokemukset nää
gaian virtoja kasvattaa, haamujen huomiot tallettaa
kukaan ei tätä turhaa tee, revontulet ne kumpuilee
jatkaa maailma radallaan, vielä hetken paikallaan

THE HANGMAN
I
Into our town the Hangman came,
Smelling of gold and blood and flame--
And he paced our bricks with a diffident air
And built his frame on the courthouse square.
The scaffold stood by the courthouse side,
Only as wide as the door was wide;
A frame as tall, or little more,
Than the capping sill of the courthouse door.

And we wondered, whenever we had the time,
Who the criminal, what the crime
That Hangman judged with the yellow twist
Of knotted hemp in his busy fist.

And innocent though we were, with dread
We passed those eyes of buckshot lead;
Till one cried: ”Hangman, who is he
For whom you raise the gallows-tree?”

”He who serves me best,” said he,
”shall earn the rope of the gallows tree.”

Then a twinkle grew in the buckshot eye,
And he gave us a riddle instead of reply:
”He who serves me best,” said he,
”Shall earn the rope of the gallows-tree.”

And he stepped down and laid his hand
On a man who came from another land--
And we breathed again, for another's grief
At the Hangman's hand was our relief.

And the gallows-frame on the courthouse lawn
By tomorrow's sun would be struck and gone.
So we gave him way, and no one spoke,
Out of respect for his hangman's cloak.

II
The next day's sun looked mildly down
On roof and street in our quiet town
And, stark and black in the morning air,
The gallows-tree on the courthouse square.

And the Hangman stood at his usual stand
With the yellow hemp in his busy hand;
With his buckshot eye and his jaw like a pike
And his air so knowing and businesslike.

”Oh, not for him was the gallows raised.”

And we cried” ”Hangman, have you not done,
Yesterday, with the alien one?”
Then we fell silent, and stood amazed:
”Oh, not for him was the gallows raised.”

He laughed a laugh as he looked at us:
”Did you think I'd gone to all this fuss
To hang one man? That's a thing I do
To stretch the rope when the rope is new.”

Then one cried, ”Murderer!” One cried, ”Shame!”
And into our midst the Hangman came
To that man's place. ”Do you hold,” said he,
”With him that was meant for the gallows-tree?”

And he laid his hand on that one's arm,
And we shrank back in quick alarm,
And we gave him way, and no one spoke
Out of fear of his hangman's cloak.

That night we saw with dread surprise
The Hangman's scaffold had grown in size.
Fed by the blood beneath the chute
The gallows-tree had taken root.

Now as wide, or a little more,
Than the steps that led to the courthouse door,
As tall as the writing, or nearly as tall,
Halfway up on the courthouse wall.

III
The third he took -- we had all heard tell --
Was a usurer and infidel, And:
”What,” said the Hangman, ”have you to do
With the gallows-bound, and he a Jew?”

And we cried out: ”Is this one he
Who has served you well and faithfully?”
The Hangman smiled: ”It's a clever scheme
To try the strength of the gallows-beam.”

”What concern,” he gave us back,
”have you for the doomed --
the doomed and black?”

The fourth man's dark, accusing song
Had scratched out comfort hard and long;
And ”What concern,” he gave us back,
”Have you for the doomed -- the doomed and black?”

The fifth. The sixth. And we cried again:
”Hangman, Hangman, is this the man?”
”It's a trick,” he said, ”that we hangmen know
For easing the trap when the trap springs slow.”

And so we ceased, and asked no more
As the Hangman tallied his bloody score;
And sun by sun, and night by night,
The gallows grew to monstrous height.

The wings of the scaffold opened wide
Till they covered the square from side to side;
And the monster cross-beam, looking down,
Cast its shadow across the town.

IV
Then through the town the Hangman came
And called in the empty streets my name --
And I looked at the gallows soaring tall
And thought: ”There is no one left at all”

For hanging, and so he calls to me
To help pull down the gallows-tree.”
And I went out with right good hope
To the Hangman's tree and the Hangman's rope.

He smiled at me as I came down
To the courthouse square through the silent town,
And supple and stretched in his busy hand
Was the yellow twist of the hempen strand.

And he whistled his tune as he tried the trap
And it sprang down with a ready snap --
And then with a smile of awful command
He laid his hand upon my hand.

”You tricked me, Hangman!” I shouted then,
”That your scaffold was built for other men . . .
And I no henchman of yours,” I cried,
”You lied to me, Hangman, foully lied!”

Then a twinkle grew in his buckshot eye:
”Lied to you? Tricked you?” he said, ”Not I.
For I answered straight and I told you true:
The scaffold was raised for none but you.

”For who has served me more faithfully
Than you with your coward's hope?” said he,
”And where are the others that might have stood
Side by your side in the common good?”

”I did no more than you let me do.”

”Dead,” I whispered; and amiably
”Murdered,” the Hangman corrected me;
”First the alien, then the Jew . . .”
I did no more than you let me do.”

Beneath the beam that blocked the sky
None had stood so alone as I --
And the Hangman strapped me, and no voice there
Cried ”Stay” for me in the empty square.


--Maurice Ogden

” Sinun silmäsi, sinun kiiltelevät nallen silmäsi. Kauniit, mutta niin petolliset. Ne kun eivät ole 'luonnon tuotetta'. Taasko olit vetänyt jotain? Suren, ettet voi bilettää ilman niitä, jotka saavat silmäsi kiilumaan. Ne ovat kauniit, myönnän sen. Mutta en vain käsitä, mixet voi olla oma itsesi ja antaa 'omien silmiesi' kiiltää kuin taivaan sini auringon paisteella. Sinä, tärkeämpi kuin kukaan muu. Tule, tule pois sieltä ja halaa minua. Sillä minä tarvitsen sinua. Ollaan nyt, vain tätä hetkeä ja kahdestaan.”

-Progress-

Rakkausruno:

Odotan,
kuuntelen sadetta,
ruoskin sitä


Kuolinruno:

Ikuisuus auringon laskiessa,
ei mitään tuhlattu.
Hyppään
ei-mihinkään.

Tiskiä taas tuijottaa, ystävällinen tyhjä sielu
Kääntyy katse, haluaa uuden elämänsä pilaajan
Tuijottaa hetken tyhjiä nahkasohvia, uppoamaisillaan juomaan
Kaikoten kaikki katoaa, unohtuu eilinen samoin kuin huominen
Mitä historiaan jää, mitä me emme nää
Vasta ikuisuuksien päästä, arvon antaa erilainen
Samanlainen kuin minä nyt, muuttunut ja pettynyt
koristelee hautani kukkasin, kaukaisine haavein
miettii samaa kuin minä nyt, ymmärtää näkee selvemmin
Muut sokeina vaeltaa, hällä kummatkin paikallaan
Massa tiivistyy sumpuksi, ansaan jäi pilkkaajat
Arvon annan historialle, säälin tulevalle
toisin ajatukset ois, jos en olisi paloiksi muuttunut
vasta nyt ymmärrän, virheet kuuluu maailmaa
uni jossa ristissä ei aitakaan, kieli jota puhutaan
Harhailijat kuulevat mitä ajattelevat, ymmärtäjä näkee mitä kuulee
tasapainottomuus ikuinen, lyhyt elämä ihmisen
mielet muuttuu, jälkipolvi vahvistuu
Herännyt ymmärtäjä vaeltaa