onomatopoeia
Tobinin vero hillitsee valuuttaspekulaatiota, mutta hillitseekö se pääomien liikkumista?
Ahneutta ilmiönä on vaikeaa rajoittaa, mutta sen voisi aloittaa vaikka puhumalla asioista niiden oikeilla nimillä, eikä vedota markkinatalouden lakeihin objektiivisina totuuksina. Sen sijaan, että vaaditaan joustoja Suomalaisen menestyksen ja työpaikkojen pysymisen puolesta, pitäisi puhua joustoista ulkomaisten omistajien hyväksi. Yleinen mielipide Suomessa tuntuu olevan käsittämättömän valmis uhrauksiin.
Investointien sijaan rahaa käytetään juuri tuohon lisäarvoa luomattomaan spekulaation. Vielä 70-luvulla rahan määrä maailmassa vastasi tavaran määrää. Nyt suhde on 1000:3. Suomessa investoinnit eivät kata edes koneiden kulumista.
Talouspolitiikka on jo pitkän aikaa pidetty siististi erossa puoluepolitiikasta. Sinipuna, punamulta tai porvarihallitus - suunta näyttää samalta.
Täysin hallitsemantontahan pääoma ei ole. Sen suuntaa on nimittäin helppo ennustaa: se tulee kasautumaan.
Myönnän, etten ole veroasiantuntija, mutta aivan ensituntumalta itseni on vaikea uskoa, että niiden tahojen verottaminen, joilla on mahdollisuus suurpääomien liikuttelemiseen olisi mahdollista rajoituslähtökohdista. Perustelen tätä sillä, että veroparatiisien ollessa ko. tahojen kohdalla täysin arkipäiväisiä työvälineitä, löytynee aina jokin maailmankolkka, joka sanoutuu irti tuollaisesta. Tietenkin tuon 1000:3 suhteen pitäessä paikkansa on rahatalous irtautunut jo niin konkreettisesti reaalisesta, että Tobinin peräänkuulutama "hiekottaminen" saattaisi luoda merkittävän lisäverolähteen.
Itse olen leikitellyt ajatuksella hedonismin ja kulutuksen verottamisesta erilaisin välillisin veroin. Tämän tulisi perustua ns. hyväosaisten kulutustottumusten mukaisiin veroihin ts. pyrkiä verottamaan niissä kohdin, joissa hyväosaisimpien turhamaisuuden luomaa kuluttamista pääsisi rokottamaan.
Ajatusleikkini perusta on kahdessa peruskulmakivessä: Toisaalta siinä, että mukavuuteen tottuneet ihmiset eivät hevillä muuta kulutustottumuksiaan sekä toisaalta siinä, että "luksushyödykkeiden" kermankuorintahinnalla voidaan jopa luoda laatumielikuvaa, joten taivaisiinkaan nostettu hinta ei ole kaikkein varakkaimpien kohdalla ongelma vaan itseasiassa etu! Ajatelkaa esim. jotakuta Hollywood tähtöstä astumassa Oscargaalan punaisella matolla rakkaan(raha)miehensä rinnalla, yllää chinchillaturkki, joka maksoi vain USD 200k. Tuossa vaiheessa hinta on nimenomaan usein se pääasia.
Monacon ruhtinaskunta on ainakin ollut esimerkki siitä, kuinka työn ja investointien tuoton verottaminen on laskettu minimiinsä ja toisaalta erilaiset välilliset kulutusverot on nostettu tavallista korkeammiksi. Ja homma pyörii hyvin.
Ongelma on tietysti siinä, että suhteellisesti kaikkein varakkain 1% tjs. hallinnoi jo yli 90% maailman pääomista, joten aika kovan pitäisi luksusveroasteen olla, jotta sillä katettaisiin tavllisen rahvaan maksamien verojen kertymä.
"Kato, ostin uuden Bolexin. Aika makee, vai? 5000 briljanttia..."
"Jep. Tosi hyvännäköinen. Paljo maksoit?"
"50 000 000 000 juuroo" (josta 99% alv:ia)
"Hieman siistii!"
(Yhden tunnetun operaattorin mainoksessa vika line olisi "Melko kallista...". Mutta nuo mainokset ovatkin meille taviksille*nauru* kohdistettuja)
Tuosta tuottamattomasta spekulaatiosta... Se on illuusio - siis se, että spekulaatio olisi tuottamatonta. Pääoma pörssissä on oman pääoman ehdoin sijoitettua ja kohdentuu jälkimarkkinoilla sijoittajien mielestä parhaimmin tuottaviin kohteisiin.
Em. kohteiden välitysinstrumentti ovat investoinnit tehneiden yhtiöiden osakkeet ja näiden johdannaiset. Näin jälkimarkkinat luovat edellytyksiä sellaisten uusien hankkeiden lanseeramiselle, joihin tarvitaan oman pääoman ehdoin sijoitettua varallisuutta.
Toki illuusioon rinnastettavia tuottamattomaan spekulaation ylilyöntejä markkinoiden liian hövelistä hinnoittelusta suhteessa tuotantoarvoon löytyy hyvinkin, esimerkiksi lähihistoriastamme it-boomin kohdalla.
Otetaan vaikka Nokia: Huippuvuosina Nokian osakkeen hinnassa suhteessa käypään arvoon oli ilmaa yli 90%, mikäli lähtökohdaksi neutraalin hinnan määrittelemiselle otetaan ko. kaltaiseen yhtiön osakkeisiin tehtyyn sijoitukseen tyypillisesti sovellettu diskonttokorko. Voin sen verran kertoa omasta taustastani tähän liittyen, että noina vuosina olin mukana hankkeessa, jossa käytiin nopeaa futuurikauppaa Noksun papereilla, joten yhtiön arvottaminen tuli myös fundamenttiperustalta tutuksi, vaikkei fundamenttianalyysiä sovellettukaan siinä konseptissa, jossa itse olin mukana. Mutu-sijoittajille tuo ylihinta ei kuitenkaanollut missään vaiheessa kova pala.
Lisäksi vastalyöntejä löytyy myös toiseen suuntaan. Esimerkiksi Suomen lama 80/90-luvun taitteessa. Kaksi miestä aiheutti suuressa viisaudessaan tilanteen, jossa miestä vietiin kuin märkää rättiä. Kyseessä olivat Presidentti Mauno Koivisto sekä Suomen Pankin silloinen pääjohtaja Rolf Kullberg, jotka lakeijoineen tehtailivat meille tuon pikku kuprun. En mene syvemmälle yksityiskohtiin.
Ko. tilanteessa institutionaaliset rahoittajat sitten löivät ns. "yli" vetäesään luottohanat paniikissa kiinni. Eivät ehkä aivan niin dramaattisesti kuin rahvas tuossa it-boomissa antoi rahan palaa, mutta saatiin sillä sentään aikaan suurtyöttömyys. Ja Manu oli demari!
=Mika=