Tästä on väännetty aikaisemminkin peistä ja on todettu, että on kaupallista musiikkia, eli musiikkia millä on hinta ja sitten on Kaupallista Musiikkia, eli tarkoitushakuisesti myyväksi tehtyä musiikkia. Varmasti osat tehdä eron kaupallisen ja ei-kaupallisen, mutta ostettavan musiikin välille?
En itseasiassa osaa. Kuten aikaisemmassa viestissäni totesin:
"Musiikista tulee siinä vaiheessa kaupallista kun sille asetetaan hinta, sillä tällöin tuotteeseen kohdistuu automaattisesti kuluttajan suunnalta odotuksia sijoitetulle rahalle."
En ole ainakaan tässä foorumissa törmännyt kyseistä aihetta käsittelevään keskusteluun tai sitten se on vain mennyt ohi jostain syystä. Mutta itse koen asian seuraavalla tavalla:
Henkilö joka ostaa Roxetten levyn odottaa ostamansa levyn olevan rahan arvoinen, samalla tapaa kuin henkilö joka levykaupasta lähtiessään 20 euroa köyhempänä on ostanut Jeff Millsin uuden levyn. Tämä siitäkin huolimatta että Jeff Millsiä pidetään vähemmän kaupallisempana kuin Roxettea.
Myynnin volyymi ei ole ratkaiseva tekijä tässä asiassa, sillä sekä Roxette (Per Gessle ja Marie Fredriksson) että Jeff Mills tekevät hommaa ammatikseen, kuuluvat oman genrensä kärkikastiin ja heidän musiikin legitiimin saamisen ehtona on levykauppiaalle suoritettava rahallinen korvaus (poislukien ilmaisjakelu mm. promootiomielessä). Monasti "epäkaupallinen" musiikki on kuluttajalle kalliimpaa kuin "kaupallinen" musiikki, mikä ei kuulosta oikein loogiselta.
Kummassakin edellämainitussa tapauksessa levy-yhtiö sijoittaa levyn valmistukseen, musiikin tuottamiseen ja markkinointiin rahaa. Kummassakin tapauksessa musiikki, levyn ulkonäkö ja markkinointimateriaali trimmataan sellaiseksi, että se vetoaa haluttuun kohdeyleisöön. Musiikin jakelu perustuu kummassakin tapauksessa alueellisiin jakelu-/agentuuriyhtiöihin ja vähittäismyyjiin. Levylle siis asettavat kaupallisia odotuksia artisti, levy-yhtiö, jakelija ja vähittäismyyjä. Ainoa aidosti epäkaupallinen osa tässä ketjussa on levyn ostaja, joka ei aseta rahallisia tuotto-odotuksia ostamalleen levylle (mikäli kyseessä ei ole ammatti-DJ tmv. erikoisryhmä).
"Epäkaupallisuus" on hyvä mainoskikka, jolla saadaan helposti tietynlainen "innovatiivisuuden" ja asiakaslähtöisyyden leima aikaiseksi. "Epäkaupallisuus" on osittain myös hyvä keino luoda brandiuskollisuutta, tästä esimerkkinä monien teknodiggareiden taipumus seurata levy-yhtiöiden katalooginumeroita ("Ostin eilen Stigmatan 10:nen julkaisun, Zenitin seitsemännen julkaisun ja Drumcode 20:n").
Syynä "epäkaupallisuuden" menestykseen mainoskikkana lienee yleisesti valloillaan oleva uuskommunistinen ajattelutapa, joka lähtee "raha on kaiken pahan alku ja juuri", "markkinatalous on saatana ja markkinointi on sen kätyri" ja "kansainväliset yhtiöt ryöstävät yhteistyökumppaneitaan ja huijaavat asiakkaitaan" -tyyppisistä myyteistä. Tämän muodin yleistymisestä on merkkinä mm. nuorison keskuudessa yleistynyt "city-vihreyden" ja vasemmiston kannatuksen lisääntyminen.
Eli kun tv:ssä mainostetaan kiksukokoelmaa, se on edelleen marginaalimusiikkia? Kun NRJ ja Kiss FM vinguttaa kikusa monta kertaa päivässä se on edelleen marginaalimusiikkia? Toki kiksusta löytyy myös paljon marginaalimpaa tavaraa, mutta et voi olla tosissasi väittäessäsi, että kiksu ei olisi kaupallistunut juuri sillä "pahalla" tavalla?
Asian tutkimiseksi tein tutkimusta ja kävin läpi NRJ:n eri maiden hittilistoja ja en nähnyt niissä merkkejä mistään kiksun maailmanvalloituksesta (Suomen NRJ:n Dance Chartilla sitä näkyi vähän enemmän). Ainoa merkki kiksusta, johon törmäsin oli Ruotsin NRJ:n saitilla ollut "Trance Nation 2003" -kokoelman bannerimainos. TV:n osalta en pystynyt todentamaan mitään, sillä en omista telkkaria.
Eli piratismi tietyssä musiikkilajissa ei kasva, jos sen kuuntelijakunta 100-kertaistuu?
Kannattaa avata silmät,jos et näe, sillä jos kuuntelijoista 0,5% harrastaa piratismia, niin määrän 100-kertaistuessa prosentuaalinen määrä ei välttämättä kasva, mutta vanhaan tilanteeseen verrattuna piratismia harrastavien lukumäärä on myös 100-kertaistunut.
Viittasin alkuperäisessä viestissäni suhteelliseen määrään, eli piraattitavaran (MP3 tai CD -piraatit) määrään suhteessa laillisiin kopioihin.
Jos piratismin suhteellinen määrä ei lisäänny kuuntelijakunnan kasvaessa, ei se aiheuta suhteessa sen enempää tappiota kuin kuuntelijakunnan ollessa pienempi. Ongelmallisemmaksi tilanne muodostuu esim. siinä tapauksessa jos kuuntelijakunta kasvaa 100-kertaiseksi, mutta samalla piratismin suhteellinen määrä nousee 0,5%:sta 50%:iin.