yhdessäkin voi olla omalla tavallaan yksin.
Kyllä. Jos on 24/7 jonkun kanssa, niin siinä pakostakin oppii sen, että sulkee muut pois mielestä. ...Exän mielestä usein onnistuin siinä ilmiömäisesti.
Muuten itselläni tulee harvoin kohtauksia, jolloin tarvitsee olla yksin. Ehkä silloin, kun illalla katson jonkun leffan ennen nukahtamista. No ei välttämättä silloinkaan tarvi olla yksin. Itse voin elää omaa elämääni ja olla omissa oloissani muista piittaamatta vaikka yleisön keskellä. Ja vaikeuksia joskus tuottaakin, kun kotona olen yleensä alasti ja nykyään kun on kämppis, niin pitää muistaa laittaa vaatteet päälle kun poistuu huoneesta. Kämppikseni pyynnöstä. :'(
Toisin päin käy taas jos joutuu olemaan yksin. Jos ei ole elämänkorvikkeita saatavilla, niin silloin tulee tylsä fiilis. Jos ei ole nettiä, eikä jaksa soittaa musaa, niin itselläni tulee aika hyvin pian pitkäksi. Leffoja voi jaksaa katsoa maksimissaan päivän. Ulkona voi käydä kekkuloimassa, mutta yksin en jaksa istuskella metsässäkään. Enkä himassa jaksa muutenkaan möllöttää jos jotain muuta on vaihtoehtona. Minä kun selitän koko ajan jotain, niin on ehkä parempi, että hakeudun seuraan. Vaihtoehtona varmaan olisi, että rupean juttelemaan itsekseni.
Musaa kun tulee into tehdä, tai joitain nettisivuja tms. niin silloin päivä-kaksi-kolme-kuusi menee niin, ettei huomaakkaan. Eikä ole käynyt ulkona, kun lisää safkaa hakemassa. (Tai no nyt duunissa...) Eikä nähnyt yhtään elollista olentoa sen hämähäkin lisäksi, joka rakentaa siihen korvien väliin verkkoa. Muuten en pidä yksin olemisesta. Menettelee jos on pakko. Olen kaupunki-ihminen enemmän, kuin täällä maaseudulla asuessani maalainen.
Siinä vanhassa sanonnassa jonka mukaan jaettu suru on puolikas suru ja jaettu ilo on kaksinkertainen ilo on kuitenkin vinha perä.
Totta. Joitain ihmisiä helpottaa kun pääsee kertomaan tuskansa muille ja pahoittaa muidenkin mielen. Ettei ole yksin niin ikävä olla. Kunnioittakaamme sadisteja.
Tosin tieto siitä että maailmassa on ainakin se yksi ihminen jonka kanssa kaiken voi jakaa helpottaa todella paljon olemassaolon tuskaa.
Itselläni ei kovinkaan usein tule tarvetta purkaa omia tuntojani muille. Yleensä mun ongelmat on mun ongelmia. Jos taas tarvii kertoo jollekkin, eli uskoutua, niin silloin itselläni kuka tahansa käy. Tuttu tai tuntematon. Kun itselläni ainakin se kertominen auttaa yleensä ja samahan se on kuka sitä kuuntelee. Tai esittää kuuntelevansa. No kaikki ei varmaan käy kertomassa pubipöydässä, kuinka siinä peniksen juuressa vasemmalla puolella kasvaa karvotus turhan nopeesti ja tuuheana. (Se muuten vituttaa...) Mutta mulle siitä ei ole ongelmia. Mun ongelma on lähinnä rajoittaa sitä mitä mä suustani päästän. Kun siinä tulee vahingossa ongelmat ja vaivatkin kerrottua.
harva on ollut yhtä angstinen teini kuin minä
LOL! Sarkasmiako?
"Olet tullut teinixi silloin, kun vanhempasi muuttuvat vaikeiksi."
edit: ...Jäi yksi lause ", mutta" vaiheeseen vahingossa...