Yksinäisyys

Voimaa itelles, Muu! Jos käy aika käy pitkäks niin kirjottele ihmeessä tänne- tollasta juttua lukee mielellään tyhjänpäiväsyyksien seasta.

Varmasti kaikki kumppanistaan eronneet tietävät, miltä tuntuu olla yksin.

Täs ollaan asian ytimessä. En tiedä, ehkä yksin/yhdessäolo on tottumuskysymyksiä. Eron jälkeen olo on vieroitetulla, jotain puuttuu, ei o ketään kelle puhua, vuode on tyhjä. Aamulla hakee turhaan viereltä sitä ihmistä, ja ruokaa tekee vahingossa kahdelle. Millään ei tunnu olevan mitään merkitystä, kun on vain yksin.

Ja sitten siihen tottuu. Muistaa taas, että on kaverit keille voi puhua ihan samoista asioista, voi ostaa tasan sitä ruokaa mitä itse haluaa... eikä tarvii vaihtaa lakanoita jos ei jaksa. Jää enemmän aikaa omille ajatuksille, ja lavuaarissa on vähemmän irtohiuksia.

Asuinpaikka ei ihmeemmin vaikuta yksinäisyyteen, tai oikeestaan kaupungissa se vaan korostuu, kun näkee ihmisiä ympärillään, mutta kaikki vieraita.

Ante:

"Oikeastaan tie tästä ulos on varsin yksinkertainen. Käsittelin masennuksen syitä ja yritin ymmärtää mikä oikein ahdistaa."

Vaikka frendit lievittääkin masennusta, niin mulla oli myös ratkasuna pitkän yksinolon mahdollistama syvä itsetutkiskelu. Kun kukaan muu ei puhu päälle, niin oman pään hiljasimmatkin otukset saa äänensä kuuluviin. Yksinolo ja yksinäisyys on niin ristikkäisiä olotiloja, jos mul on hyvä fiilis niin se on todellista laatuaikaa pitkiäkin jaksoja kerrallaan, mut snadikin depressio voi pistää ton Anten pyörän pyörimään. Maailmasta katoo värit ja oma, autio koti muuttuu pesästä vankilaks. Kai yksinäisyys on vaan sitä, ettei omakaan seura kelpaa?

Mä oon ollu yksin vain kahdella tapaa; yksinjäämisen jälkeinen avuton yksinäisyyskin jää kakkoseks sille armottoman lopulliselle yksinäisyyden tunteelle, mikä välillä kuohahtaa kun tajuaa et kukaan muu ei ajattele samalla tavalla.

Originally posted by Varvana
Tosin tieto siitä että maailmassa on ainakin se yksi ihminen jonka kanssa kaiken voi jakaa helpottaa todella paljon olemassaolon tuskaa.

Itselläni ei kovinkaan usein tule tarvetta purkaa omia tuntojani muille. Yleensä mun ongelmat on mun ongelmia. Jos taas tarvii kertoo jollekkin, eli uskoutua, niin silloin itselläni kuka tahansa käy.

Mielestäni "kaiken jakaminen" != "ongelmien purkaminen toiselle". Kaiken jakaminen on paljon laajempi käsite kuin vain huolien (ja myös iloisten asioiden) kertominen.

Pieni esimerkki. Eilen nukkumaan mentäessä me mentiin peiton alle kaulaa myöten, ja ville syötti lusikalla vanukaspurkista kummallekin vuorotellen (ja yllättäen sitä kermavaahtoa sitten levisi poskillekin). Kun vanukas oli loppu, mä rapsutin villen selästä pahimmat kutinakohdat pois, jonka jälkeen sammutettiin valot ja kiehnättiin mukavat asennot peitoista. Tosi pieniä asioita, mutta kuitenkin sellaisia jotka lämmittää jostain todella syvältä ja auttaa unohtamaan stressin seuraavan päivän koulutöistä. Se että olisin nukkumaan mennessä tilittänyt itkeskellen villelle kuinka kamala päivä tästä on tulossa olisi ollut huomattavasti tehottomampi keino lievittämään sitä stressiä.

Se että tietää että joku aidosti välittää ja asettaa toisen hyvinvoinnin tärkeälle sijalle on paljon olennaisempaa kuin vain kasvoton olkapää jota vasten voi tilittää. Tieto siitä että on olemassa se joku pehmentää ulkoapäin tulevia töyssyjä ja kolhaisuja todella paljon, jolloin vastoinkäymisetkin ovat helpompia kestää (eikä sitä tilitysolkapäätä edes silloin tarvita).

Eilen nukkumaan mentäessä me mentiin peiton alle kaulaa myöten, ja ville syötti lusikalla vanukaspurkista kummallekin vuorotellen (ja yllättäen sitä kermavaahtoa sitten levisi poskillekin). Kun vanukas oli loppu, mä rapsutin villen selästä pahimmat kutinakohdat pois, jonka jälkeen sammutettiin valot ja kiehnättiin mukavat asennot peitoista.

Ah. Toi muuten on totta. Ei vain mielestäni liity siihen jakamiseen... tai no meillä on varmaan taas käsitteet pielessä. Mutta joo, toi kuuluu läheisyyteen ja eritoten parisuhteeseen.

Siihen tottuu ja jos sitä ei ole, niin ikävä tulee. Jos taas on pidempään ilman, siihenkin tottuu. Itse olen oppinut olemaan murehtimatta ja rakastamaan pommia. Eli otan elämän sellaisena kun se tulee. Joskus tulee jotain positiivista, ja sehän on vain positiivinen asia. Jos ei, niin voi voi. Nihilismini nostaa päätään.