Yksinäisyys

Siihen tottuu. Voin vakuuttaa että siihen tottuu. Mutta enpä juuri koskaan ole yksin kun mulla on tää tietokone ja laajakaistaliittymä. Nää IRL-jutut taas sitten on epäolennaisia... :016:

Olen aina ihmetellyt ihmisiä jotka eivät voi olla sekuntiakaan yksin, koska itselleni se ei tuota mitään ongelmia.

Ei niin, että olisin erakko, tai kärsisin sosiaalisista tilanteista, päinvastoin pidän ihmisistä ja viihdyn hyvässä seurassa, tulen toimeen kaikenlaisten ihmisten kanssa, mutta voin myös olla päiväkausia omissa oloissani eikä tunnu missään.
Oikeastaan mieleni pysyy samana vaikka "palaan ihmisten ilmoille" mietiskelyvaiheitteni jälkeen, perus"moodi" pysyy aina samana. Tottakai jos näen pitkästä aikaa tuttuja tai muuten rakkaita ihmisiä, olen iloinen.

Luultavasti joillakin ihmisillä on tässä asiassa huono itsetunto, traumoja tai yksinjäämisen pelko tms, niin että heidän täytyy seurata kavereitaan tai tuttujaan minne vain milloin vain.

Ehkä kyse on ihmisten vanhasta psykologisesta jaosta extro- & introvertteihin, toiset ilmeisesti kaipaavat jo lapsesta lähtien toisten huomiota ja seuraa, toiset kavahtavat sitä. Itse kuulun introihin, opin kuitenkin jo lapsena sosiaaliset taidot, joten olen tänäpäivänä tässä suhteessa 50/50.

Kyllä se usein "yksin" ollessa menee tuohon irkkailuun tai online-pelien lätkyttämiseen. Nykyään sitäpaitsi ei edes saa olla täysin yksin, kun HOASin kämpässä (3 kämppistä lisäkseni, peräti) asustelen.

Joulun jälkeen yhtenä monista sain yksiin kansiin nivotun "Taru sormusten herrasta"-eepoksen käsiini. Se oli ihan mainio yksinäisen ajan vietetapa.

-Karri

Selkäsairauteni takia olen viimeisen puolentoista vuoden ajan ihmetellyt maailmaa kotipiirin sisätiloista käsin. Seuranani ovat siis lähinnä olleet vanhempani - ilman heitä en pärjäisi - sekä naapurin pieni koira, joka näin talvisin erehdyttävästi muistuttaa lumipalloa. Pieni, mutta piristävä seikka sekin. Tänä aikana on tullut myös yksinäisyyttä ja yksinoloa mietittyä ehkä enemmän kuin olisi tarpeellista ja, totta tosiaan, terveellistä. :)


Omalla kohdallani yksinäisyyden tunne alkaa painostamaan juuri silloin, kun tuntee itsensä heikoksi ja on tarve jutella jonkun toisen ihmisen kanssa. Yöt tuntuvat jostain syystä olevan erityisen otollista aikaa yksinäisyyden iskeä. Tietysti omalla kohdallani kipu on tähän suurin syyllinen.. joka tapauksessa, omaa mieltä voi ja tulee käyttää yksinäisyyden estämiseksi. Passiiviseksi ei kannata jäädä - yksinäisyys tuntuisi nakertavan erityisesti paikalleen seisahtanutta, menneisyyden varjoihin tai tulevaisuuden kaipaukseen takertunutta mieltä.


Toisaalta yksinäisyyden tunne kertoo myös sen, ettei ole lakannut välittämästä läheisistään. Sanotaan, että ihminen on ihminen suhteessa muihin ihmisiin; vaikkei tämä olisikaan absoluuttinen totuus, on ajatuksessa silti perää. Taito käyttää yksinäisyyttä eräänlaisena luovana voimavarana on hyödyllinen, mutta tärkeämpää on olla tietoinen omista tunteistaan ja ajatuksistaan. Usein syvä yksinäisyys voi olla tiedostamattoman pelon tai jonkin henkisesti vaikean asian sivutuote. Varmasti kaikki kumppanistaan eronneet tietävät, miltä tuntuu olla yksin.


Jos taas olo on alati yksinäinen eikä elämässä ole tapahtunut mitään sen suurempia mullistuksia, kannattanee harjoittaa itsetutkiskelua. Mieltä avartavia kirjailijoita ovat ainakin Albert Camus, mutta myös itämaisesta ja miksei myös länsimaisestakin filosofispainotteisesta kirjallisuudesta löytyy paljon jokaiselle suositeltavia teoksia. Etsivä löytää - tai muodostaa - itselleen sopivan näkemyksen, jota sitten toteuttaa omassa elämässään. Itselleni hyvin suuri merkitys on ollut sillä, että olen karistanut harteiltani tarpeen kasvaa yksinolijaksi, eräänlaiseksi "myyttiseksi korpifilosofiksi". (Saa nauraa, niin minäkin teen.)


Yksi merkittävimmistä yksinäisyyden ehkäisijöistä ovat tietenkin ystävät. Itse olen sairauden aikana pitänyt yhteyttä ystäviini irkin ja sähköpostin kautta, mutta ne eivät lopultakaan korvaa ihmisen läsnäoloa. Tämän seikan usein ymmärtää vasta sitten, kun syystä tai toisesta huomaa ennen niin lähellä olleiden ystävien kaikonneen. Eikä sitten muuta, kuuluisi tuo tunnettu harmsmainen kommentti tilanteeseen. :rolleyes:


Alun perin ajattelin lainata Nietzscheä - Mikä ei tapa, vahvistaa - yksinäisyysteemaan soveltaen, mutta koska lausahdus vaikuttaa omassa tilanteessani varsin kornilta ja ympäripyöreältä sekä yli-ihmiskuvaa myötäilevältä, päätin vaihtaa ajatuksen ihmisystävällisempään. Voimia kaikille yksinäisille.


Tiedätkö kumpi on vaikeampaa,
tähkän kasvaa vai varistaa siemenensä?
- Pablo Neruda

Yksinäisyyttä on paljonkin tullut pohdiskeltua parisuhteen kautta. Mun elämässä on erittäin erittäin vähän sellaisia hetkiä jolloin mä olen täysin yksin. Tämä johtuu aika pitkälti siitä että vietetään villen kanssa niin suuri osa ajasta yhdessä. Mutta fyysisesti yhdessä oleminen ei aina tarkoita sitä että myös henkisesti pitää olla yhdessä - yhdessäkin voi olla omalla tavallaan yksin. Jo sillä että ottaa hyvän kirjan tai lehden luettavaksi, kellistyy sänkyyn ja sulkee muun maailman pois saa ihan tarpeeksi omaa tilaa ja aikaa. Pienessä asunnossa niitä yksinolon hetkiä on haettava myös toisen läsnäollessa - ei toista voi heittää ulos pihalle siksi aikaa kun haluaa vähän aikaa olla itsekseen.

Tosin tieto siitä että maailmassa on ainakin se yksi ihminen jonka kanssa kaiken voi jakaa helpottaa todella paljon olemassaolon tuskaa. Ajatus elämästä ilman villeä tuntuu samalta kuin ajatus elämästä ilman toista kättä tai jalkaa. Joku voisi väittää että onnellisuutensa asettaminen yhden kortin varaan on riskialtista, ja että liian vahva side toiseen ihmiseen estää oman persoonallisuuden kehittymisen. Toisaalta ehdin harjoitella sitä yksinäisyyttä noin 20 vuotta, jonka aikana olin keskimäärin hyvin paljon yksin, avauduin hyvin vähän kenellekään ja tunsin omat mielenliikutukseni täydellisesti. Voisin kyllä elää vieläkin sellaista elämää, ei siinä mitään. Mutta kun vertaa yksinäisyyttä nykyiseen yhdessäoloon, on kyllä päivänselvää kummalla tavalla itse olen onnellisempi.

Elämässä on hyvä olla joitain referenssipisteitä, sellaisia asioita joiden tietää olevan pysyviä ja joiden varassa eräänlainen perusturvallisuuden tunne lepää. Jokunen piste olisi hyvä olla itsessään, tiettyjä asioita itsestään joihin voi luottaa. Jotkut taas löytävät näitä pysyviä asioita esimerkiksi uskonnosta, älyllisistä haasteista, työstä, taiteesta. Mutta koska ihminen on sosiaalinen olento, ilman referenssipisteitä toisiin ihmisiin saattaa elämä jäädä melko irralliseksi ja irtonaiseksi. Lapset, vanhemmat, puoliso, hyvä ystävä - riittää että on elämässä edes joku johon voi tukeutua hyvinä ja huonoina hetkinä.

Siinä vanhassa sanonnassa jonka mukaan jaettu suru on puolikas suru ja jaettu ilo on kaksinkertainen ilo on kuitenkin vinha perä.

Mua harvemmin yksinäisyys vaivaa, oikeestaan nykyään saa olla niin vähän yksin, että mä oikeestaan nautin niistä harvoista hetkistä.

Yks parhaista hetkistä pitkään aikaan oli viime perjantai; oli kivaa olla yksin kotona, sytyttää tuli takkaan, tehdä hyvää ruokaa, maata sohvalla, lukea vanhoja Asterixeja ja kuunnella stereoista BT:tä. Terapeuttista!
:004:

Yksinäisyys on elinehto. Enemmän mua rassaa liiallinen hälinä, jota usean ihmisen ympärilläolo pakosti aiheuttaa. Piti muuttaa kaupungistakin pois, kun kokoajan ympärillä on helvetillinen hullunmylly; (teini)autoja, tappelevia naapureita, ihmisiä omissa toimissaan. Mihinkään ei pystyny oikeesti keskittymään, kun ajatuksenkulku katkesi viiden minuutin välein jonkin äänihäiriön takia.
No, joskus tarttee seuraa, mutta useemmin ei.

--

Itse huomasin joskus nuorena kun seurustelin mukavien mutta ei-niin-mulle-sopivien poikien kanssa, että parisuhteessakin voi joutua olemaan yksin, vaikka toinen olisikin fyysisesti lähellä. Yksinäisyys syntyi siitä kun toinen ei jakanut samoja päämääriä, tavoitteita ja haaveita eikä ymmärtänyt itselleni tärkeiden asioiden merkitystä.

Originally posted by Varvana
Jo sillä että ottaa hyvän kirjan tai lehden luettavaksi, kellistyy sänkyyn ja sulkee muun maailman pois saa ihan tarpeeksi omaa tilaa ja aikaa.

Jeps, kun saa hyvän lehden tai kirjan käteensä, muu maailma katoaa ihan täysin. Varsinkin Taavi Soinninvaara ja Ilkka Remes aiheuttavat tässä huoneessa kroonista unettomuutta molemmille;)

Tosin tieto siitä että maailmassa on ainakin se yksi ihminen jonka kanssa kaiken voi jakaa helpottaa todella paljon olemassaolon tuskaa.

Agreed.

Joku voisi väittää että onnellisuutensa asettaminen yhden kortin varaan on riskialtista, ja että liian vahva side toiseen ihmiseen estää oman persoonallisuuden kehittymisen.

Mikä voisi olla ihanampaa kuin kasvaa toisen ihmisen kanssa yhdessä? (Olettaen tietysti että molemmat saavat olla rauhassa omia itsejään, pakkoa muuttua johonkin suuntaan ei ole)

Rakastuminen ja rakastaminen ovat isoja riskejä. Pystyäkseen antamaan ja vastaanottamaan rakkautta, pitää olla haavoittuvainen ja päästää toinen lähelleen. Ollakseen onnellinen elämässä pitää kuitenkin uskaltaa ottaa riskejä; kokeakseen todellista onnea pitää kohdata toinen täysin alastomana (kuvainnollisesti, senkin pervot), vaatimatta mitään, odottamatta mitään, toivoen vain että toinen hyväksyy tarjouksen ja antaa myös omasta itsestään yhtä paljon.

Toisaalta ehdin harjoitella sitä yksinäisyyttä noin 20 vuotta--Voisin kyllä elää vieläkin sellaista elämää, ei siinä mitään. Mutta kun vertaa yksinäisyyttä nykyiseen yhdessäoloon, on kyllä päivänselvää kummalla tavalla itse olen onnellisempi.

Niinpä.

Mutta onnellisen parisuhteen tärkeä edellytys onkin se, että molemmat ovat ensin oppineet olemaan yksin.

Siinä vanhassa sanonnassa jonka mukaan jaettu suru on puolikas suru ja jaettu ilo on kaksinkertainen ilo on kuitenkin vinha perä.

Amen.

--

Avoliitossa asuessa kaikki yksinäiset hetket on ihan luksusta. Ymmärrän kyllä kolikon kääntöpuolenkin, harva on ollut yhtä angstinen teini kuin minä, nim."koko maailma on minua vastaan"
:D

yhdessäkin voi olla omalla tavallaan yksin.

Kyllä. Jos on 24/7 jonkun kanssa, niin siinä pakostakin oppii sen, että sulkee muut pois mielestä. ...Exän mielestä usein onnistuin siinä ilmiömäisesti.

Muuten itselläni tulee harvoin kohtauksia, jolloin tarvitsee olla yksin. Ehkä silloin, kun illalla katson jonkun leffan ennen nukahtamista. No ei välttämättä silloinkaan tarvi olla yksin. Itse voin elää omaa elämääni ja olla omissa oloissani muista piittaamatta vaikka yleisön keskellä. Ja vaikeuksia joskus tuottaakin, kun kotona olen yleensä alasti ja nykyään kun on kämppis, niin pitää muistaa laittaa vaatteet päälle kun poistuu huoneesta. Kämppikseni pyynnöstä. :'(

Toisin päin käy taas jos joutuu olemaan yksin. Jos ei ole elämänkorvikkeita saatavilla, niin silloin tulee tylsä fiilis. Jos ei ole nettiä, eikä jaksa soittaa musaa, niin itselläni tulee aika hyvin pian pitkäksi. Leffoja voi jaksaa katsoa maksimissaan päivän. Ulkona voi käydä kekkuloimassa, mutta yksin en jaksa istuskella metsässäkään. Enkä himassa jaksa muutenkaan möllöttää jos jotain muuta on vaihtoehtona. Minä kun selitän koko ajan jotain, niin on ehkä parempi, että hakeudun seuraan. Vaihtoehtona varmaan olisi, että rupean juttelemaan itsekseni.

Musaa kun tulee into tehdä, tai joitain nettisivuja tms. niin silloin päivä-kaksi-kolme-kuusi menee niin, ettei huomaakkaan. Eikä ole käynyt ulkona, kun lisää safkaa hakemassa. (Tai no nyt duunissa...) Eikä nähnyt yhtään elollista olentoa sen hämähäkin lisäksi, joka rakentaa siihen korvien väliin verkkoa. Muuten en pidä yksin olemisesta. Menettelee jos on pakko. Olen kaupunki-ihminen enemmän, kuin täällä maaseudulla asuessani maalainen.

Siinä vanhassa sanonnassa jonka mukaan jaettu suru on puolikas suru ja jaettu ilo on kaksinkertainen ilo on kuitenkin vinha perä.

Totta. Joitain ihmisiä helpottaa kun pääsee kertomaan tuskansa muille ja pahoittaa muidenkin mielen. Ettei ole yksin niin ikävä olla. Kunnioittakaamme sadisteja.

Tosin tieto siitä että maailmassa on ainakin se yksi ihminen jonka kanssa kaiken voi jakaa helpottaa todella paljon olemassaolon tuskaa.

Itselläni ei kovinkaan usein tule tarvetta purkaa omia tuntojani muille. Yleensä mun ongelmat on mun ongelmia. Jos taas tarvii kertoo jollekkin, eli uskoutua, niin silloin itselläni kuka tahansa käy. Tuttu tai tuntematon. Kun itselläni ainakin se kertominen auttaa yleensä ja samahan se on kuka sitä kuuntelee. Tai esittää kuuntelevansa. No kaikki ei varmaan käy kertomassa pubipöydässä, kuinka siinä peniksen juuressa vasemmalla puolella kasvaa karvotus turhan nopeesti ja tuuheana. (Se muuten vituttaa...) Mutta mulle siitä ei ole ongelmia. Mun ongelma on lähinnä rajoittaa sitä mitä mä suustani päästän. Kun siinä tulee vahingossa ongelmat ja vaivatkin kerrottua.

harva on ollut yhtä angstinen teini kuin minä

LOL! Sarkasmiako?

"Olet tullut teinixi silloin, kun vanhempasi muuttuvat vaikeiksi."

edit: ...Jäi yksi lause ", mutta" vaiheeseen vahingossa...

olin oikeasti TOSI angstinen, ei ollut sarkasmia. Vippasi ehkä jopa hiukan päästä. :D

olin oikeasti TOSI angstinen, ei ollut sarkasmia. Vippasi ehkä jopa hiukan päästä. :D

Joo. Mut silti mä epäilen, että aika moni on ollu _tosi_ angstinen. En tunne sinua, joten en voi varmaksi sanoa, että olisit ollut jotenkin kärkipäätä angstiudessa, mutta siltipä epäilen, että angstisi oli ehkä vain hieman keskimääräistä syvempi.

Jokaisen angsti oli teininä kaikkien aikojen pahin, eikä kellään muulla oo ollu niin vaikeeta ikinä. Eikä tuu.

Yksinäisyys on silloin mukavaa kun on liikenteessä.. kavereiden puhelut ja "mennään kebabille" ehdotukset on silloin tällöin piristäviä (varsinkin jos depiksessä ajelee edes takasin autolla)..

Kotona yksinäisyys on tappavan tylsää.. katselen vain irkkiä, odotan ystäviä ja alan häiritsemään heitä sitten pitkillä ja syvällisillä keskuteluilla..

Joskus kaipaa ihan omaa rauhaa.. puhelimet kiinni, ja veneellä mökille.. jos talvi, sitten auto alle.. tai nukkumaan..

Yksinäisyys on joskus ironista. Minä joka asustelen täällä keskellä ei-sitten-niin-mitään joudun kuuntelemaan puhelimessa miljooonakaupungissa asuvan ystävättären yksinäisyyden tuskaa.
Ihmisiä ympärillä ei tarkoita välttämättä ettet ole yksin.

Miten on: vaivaako joskus yksinäisyys?


Mitä yksinolo sulle meinaa?
Liikaa vai liian vähän?
Millon ja missä?
Miksi?
..ja niin eespäin..

Kotiseudulta opiskelemaan muuttaessa kaverit jäi sinne, eikä täältä ole kavereita tullut. Kaikki on niin erilaisia kun mää ja on kiinnostunu niin eri asioista. No, mä viihdyn omissa oloissani, mutta tällä hetkellä tunnen kyllä olevani aikas tai siis todella yksinäinen eikä tää oo enää hauskaa. Kerran "heräsin" ja tajusin esim. että en ole sanonut viikonloppuna ainoatakaan sanaa kenellekkään (en puhelimessa enkä missään),...siis kirjaimellisesti en ainoatakaan. Itseasiassa lähes aina mun viikonloput meneekin täysin yksin sanomatta sanaakaan kenellekkään, ja yleensäkin...olen huomannut että päivät menee useinkin olematta kenenkään kanssa missään tekemisissä, siis koulussakin. Usein päivän ainoaksi sanaksi jää "moi!" jonka sanon kämpälle tullessa kämppäkaverille. Siihen se sitten jääkin,...saatan jäädä kuunteleen musaa pariks tunniks, jään väsään biisejä, käyn paikallisessa hiihtokeskuksessa laskemassa, meen ajeleen pyörällä traileja, käyn kirjastossa, tai jotain mutta aina yksin. Koulutehtäviä ei jaksa tehdä. Nettiä mulla ei ole (no nyt oon koulussa netissä kuuntelemassa musaa, kiva...löysin 2-3 vuotta etsimäni artistin nimen ja biisin. Juhlaa-fest.), eikä telkkaria paitsi tuolla erillisessä yhteistilassa. No on ihan hyvä että mä käyn joskus siellä katteleen töllöö kun sinne saattaa tulla joku muukin joka saattaa kysellä leffan aikasemmista tapahtumista kun tyyppi tulee kuitenkin leffan puolivälissä paikalle. Saan ainakin kerran sanottua päivän aikana jotain jollekkin eikä puhetaito pääse täysin ruostumaan. Ei kai tästä voi syyttää kuin itseään...Tällä elämäntyylillä=yksinololla ei muuten mene rahaa. Oon pärjänny pelkällä asumislisällä ja opintotuella ja mulla on riittäny rahat auton pitämiseen(bensa, vakuutus yms), laskettelukeskuksen kausikorttiin, pyörän osiin ja ruokaan. Joo...vihtu on muuten jo nälkä kun on syöny viimeksi 11:30.

Ovatko ne ihmiset sitten niin erilaisia että heidän kanssaan ei saa mitään juttua tai keskustelua aikaan? Tietysti on ihmisiä joiden kanssa on erittäin vaikea keskustella mistään, mutta varmasti on useita edes hieman itsesi kaltaisia tyyppejä joiden kanssa voi puhua edes jostain?

Kannattaa olla ihmisten kanssa tekemisissä vaikka pintapuolisestikin, vaikka sitten senkin takia että saa puhuttua jollekin. Tai vanha harrastus/aktiviteetti-juttu: eli jos löytää ihmisiä jotka harrastavat mahdollisesti samoja asioista kuin itse, niin siinä on jo yksi yhteinen tekijä jonka pohjalta voi aloittaa keskustelua & tutustumista jne.

Puhumatta oleminen voi olla myös rauhoittavaa ja mieltä ylentävää, itse en puhunut kerran kahteen viikkoon, vaikka kävin aina kaupassa ostamassa ruokaa normaaliin tapaan ja muutaman kerran kaupungissa kääntymässä. Mieli kummasti rauhoittui sen myötä, ja oppi kuuntelemaan maailmaa kun oma turha ääni ei ollut koko ajan äänessä :D

Yksinäisyys on huono juttu, mikäli on pahasti/kroonisesti masentunut. Omalla kohdallani huomasin sen olevan osana noidankehää, joka kulki suunnilleen näin:

- olen masentunut
- aloitekyky aika nollassa
- kavereita ei jaksa tavata
- kun tapaan frendin, niin keskustelu kääntyy aina minuun ja omiin juttuihin
- rentoa rupattelua ja vapautunutta ilmapiiriä ei oikein synny
- porukassa juttu ei luista lainkaan
- ihmiset välttelevät (luulisin)
- huomaan olevani yksin
- masentaa, kun olen yksin

Oikeastaan tie tästä ulos on varsin yksinkertainen. Käsittelin masennuksen syitä ja yritin ymmärtää mikä oikein ahdistaa. Tajusin pari tärkeää juttua, ja jo vain helpotti heti pikkuisen. Huomasin sitten, että a) onhan niitä frendejä ja pari hyvää ystävää ja b) kyllä aivan yhtälailla muutkin voivat tuntea olonsa yksinäisiksi, minä en ole ainoa, ja lopuksi että c) on se ihan ok olla yksinkin. Täytyy ottaa vain rennosti koko touhu.

edit: Kuvan osoite uusiksi