Koulukiusaaja vai uhri?

Kyllähän mä taisin kiusaaja olla. Varsinkin ala-asteella. Yläasteella enemmänkin heikkojen puolustaja, mutta kyllähän silloinkin oli joitain silmätikkuja, joille tuli ilkeiltyä. Jälkeenpäin on kaduttanut _todella_ paljon. Sitä purki omaa pahaa oloaan ja huonoa itsetuntoaan liian helposti muihin.

Olen silti sitä mieltä, ettei meidän koulussa puhuttu asiasta tarpeeksi, jos puhuttiin ollenkaan. Olen sen verran vanhemman polven jäärä, ettei koulukiusaaminen yleensäkään ollut mikään yleinen keskustelunaihe koulussa/ympäröivässä yhteiskunnassa silloin kun koulujani kävin. Vaikka niin olisi pitänyt olla. Sitä ei nuorena, varsinkaan ala-asteella ymmärrä, kuinka kauaskantoiset vaikutukset kiusaamisella saattaa olla.

Taisin joskus ihan ala-asteen ensimmäisillä luokilla lällätellä jollekin pojalle,

Hyi sua!

Toi on aika hassu juttu. Mua joskus ala-asteella kun tulin uutena luokkaan ja kun muutto tuli maaseudulle, niin ne katteli stadin kundia vähän kieroon. Jostain syystä ekoina viikkoina muijat oli kimpussa. Ei mitenkään mukavaa, kun ei voi lyödä takasin. En kehdannut kertoa äiskälle tästä. Enemmän olis hävettäny jos muut saa tietää että tytöt kiusaa. Loppu kiinnostus kun huomasivat, että dorkahan mä oon. Tai jotain.

miesjoukko kohdistaa naispuoliseen kiusattuun niin henkistä, fyysistä kuin seksuaalista väkivaltaa.

Yläasteella siis tämä tapahtui? Miten on mahdollista? Eikö kukaan puuttunut? Etkö kertonut kellekkään? Varsinkin jos seksuaaliseen väkivaltaan asti mennään, niin luulisi, että ihan jo kouluakin alkaa kiinnostamaan. Eivät tykkää lehtijutuista nimittäin. Sopiiko kysyä, että miten nämä kolmentyyppiset väkivallat ilmeni?

balsamia haavoille, kun näki että ko. henkilöt ovat nyt kovaa vauhtia päätymässä alkoholisoituneiksi tyhjäntoimittajiksi paikalliseen räkälään

Hm. Ehkäpä mun elämänasenne on kristillisempi kuin monien, vaikkakaan mihinkään en usko. Minä en saa minkään näköistä tyydytystä siitä, että näen vihamieheni kärsivän. En toivo alkoholisoituneen tyhjäntoimittajan uraa edes sille helskatin Mykkäselle intistä, jota niin mielelläni tempaisisin lättyyn, mutta en halua alentua hänen tasolleen.

Yhdeksänteen luokkaan saakka olin alipainoinen

Olin itsekkin aika luikku siihen aikoihin. Niin kapee, että aurinkokin paisto ohi. Ysillä sit alko tulee vähän edes lihasta, niin ei näyttäny anorektikolta. Nyt kun kattoo, ei uskoisi minun koskaan olleen luikku... Punttisali(kin) kasvattaa yllättävänkin isoksi.

itse olen ollut kiusaaja[/B]

Originally posted by Nudie
Kyllähän mä taisin kiusaaja olla.

Respec'! Tunnustaminen ja omien virheiden myöntäminen on yllättävän rankkaa. Hienoa, että päänuppi on muutakin käyttöä varten, kuin estämään selkärangan valahtamisen housuihin. Anteeksipyyntö voi merkata kiusatulle paljonkin, vaikka se tapahtuisi vuosienkin jälkeen. (Katsokaapa muuten Adam Sandlerin Billy Madison leffa ja siinä varsinkin Steve Buchemin suoritus...)

Itse en varsinaisesti ollut kiusaaja. Joskus tuli tappeluita ala-asteella, kun on laitettu jääräpään luonne. Mutta omasta mielestäni en ikinä aloittanut. ...Jotenkin itse aina olin kuitenkin tappelutilanteissa. Rauhottu se sitten myöhemmin. Varmaa joskus neljännellä tms. Mutta eihän kahden pikkupojan välinen nyrkkitappelu ole kiusaamista?

Yläasteella siis tämä tapahtui? Miten on mahdollista? Eikö kukaan puuttunut? Etkö kertonut kellekkään? Varsinkin jos seksuaaliseen väkivaltaan asti mennään, niin luulisi, että ihan jo kouluakin alkaa kiinnostamaan. Eivät tykkää lehtijutuista nimittäin. Sopiiko kysyä, että miten nämä kolmentyyppiset väkivallat ilmeni?

Saat kysyä mutta en välttämättä vastaa, ainakaan julkisesti. Tapahtuma-aika oli siis yläasteen viimeinen kevät, tapahtumapaikkana koulun lisäksi muut paikat jossa tohon aikaan alueen nuoret hengaili. Siinä mielessä on ehkä vähän hassua puhua koulukiusaamisesta, kun sitä ei tapahtunut pelkästään koulussa.

Hm. Ehkäpä mun elämänasenne on kristillisempi kuin monien, vaikkakaan mihinkään en usko. Minä en saa minkään näköistä tyydytystä siitä, että näen vihamieheni kärsivän. En toivo alkoholisoituneen tyhjäntoimittajan uraa edes sille helskatin Mykkäselle intistä, jota niin mielelläni tempaisisin lättyyn, mutta en halua alentua hänen tasolleen.

Ehkä susta paljastuukin piilokristitty. (: Ei, myönnän kyllä että tässä suhteessa teen poikkeuksen muuten niin peruskilttiin luonteeseeni. On joitain asioita joita on vaikeata antaa anteeksi, etenkin jos sitä anteeksiantoa ei koskaan ole edes pyydetty. En nyt erityisemmin toivonut heille sitä alkoholisoituneen tyhjäntoimittajan uraa, mutta toisaalta se luokkakokous antoi tiettyä vahvaa näyttöä sellaisesta laista, jonka mukaan käyttäytymällä mäntisti ei pärjää pitemmän päälle elämässään.

Anteeksipyyntö voi merkata kiusatulle paljonkin, vaikka se tapahtuisi vuosienkin jälkeen.

Veit sanat suustani.

Saat kysyä mutta en välttämättä vastaa,

Ok. En revi arpia auki tämän enempää.

Ehkä susta paljastuukin piilokristitty.

Pitäisiköhän mun astua ulos kaapista?

Veit sanat suustani.

Oho! :eek: Ollaan oltu lähes samaa mieltä koko topicin ajan? Piirrän punaisen ruksin kalenteriin. ;) :D

Ongelma vain on siinä, että vaikka Junglist on paihoillaan koulukiusaaja taustastaan, niin epäilenpä että varmaankin 99% kiusaajista ei muista kiusattuja. Ja vaikka muistaisikin, niin eivät kehtaa "palata rikospaikalle". On se kiusaajallekin myös kova pala käydä nöyränä tunnustamassa erheensä.

Luokkakokous pari vuotta sitten oli itse asiassa aikamoista balsamia haavoille, kun näki että ko. henkilöt ovat nyt kovaa vauhtia päätymässä alkoholisoituneiksi tyhjäntoimittajiksi paikalliseen räkälään, ja itse on kuitenkin saanut pullat ihan hyvin uuniin elämässään.

Tässä pari omakohtaista kokemusta koulukiusaajista:

Joku aika sitten kävin kääntymässä työvoimatoimistossa, ja sieltähän löytyi monta entisen koulun koulukiusaajaa. Jätkät oli kaikki tosi surkeen näkösiä, ja kuulumisia vaihdettaessa pojat ihmettelivät miten mä oon saanu "niin hyvä duunin" eräältä suurelta teleoperaattorilta. Heillä kaikilla oli elämä pahasti sivuraiteella; ei duunia, ei asuntoa, ei koulutusta, ei oikein mitään... Jätkät ovat varmaan vieläkin siellä työkkärissä.

Jostain käsittämättömästä syystä eksyin muutama kuukausi takaperin Espoon keskustassa sijaitsevaan erittäin tasokkaaseen ravintolaan nimeltä Kruunu. Tuolla törmäsin erääseen koulukiusaajista pahimpaan, jonka uhriksi minäkin pariin kertaan jouduin. Erityisesti häntä kismittivät tuohon aikaan aika pasifistiset mielipiteeni. Siinä keskusteltuamme kävi ilmi, että hän oli lopettanut intin kesken, koska "pää oli hajonnut". Jätkän ilme oli näkemisen arvoinen, kun kerroin olevani reservin aliupseeri. En tiedä mitä poika tekee nykyään, eikä todellakaan voisi vähempää kiinnostaa.

Aikanaan mua vitutti noi jätkät niin paljon, etten oikein vieläkään jaksa tuntea empatiaa heitä kohtaan.

Hmmm kinkkinen kysymys.
Ala-asteelta muistan, että luokallamme oli kehitysvammainen poika, jota muut oppilaat kiusasivat ja mm tällöin asetuin hänen puolelleen muita vastaan. '

Huonoihin muistoihin taas lukeutuu se että "syrjin" välillä muutamaa luokkalaistani.
Oikeasti tuntuu todella pahalta, vaikka en mikään kiusaaja ollutkaan. Olenkin monesti sanonut että jos voisin mennä aikakoneella 10v taaksepäin niin vetelisin itseäni korville. saatanan nulikka. :mad:

Muistupahan mieleeni vielä alasteen tapahtuma, jolloin isot pojat(5-6 luokkalaiset) ottivat jostain syystä minut hetkeksi silmätikuksi pihalla ja jääkiekko kentällä. No luontteeni mukaan -periksi ei anneta ja sillon Koho heilui, mutta siitähän ne vasta innostuivat ja myöhempää yksi potkaisi minua nivusiin(dont worry ladys, kaikki toimii edelleen), ei niin traumaattista kuin voisi luulla muta ainut kerta kun olen saanut turpaani. :p ehkä se vain opetti.
No ISOveli kävi "puhumassa" näille nilkeille ja tulipahan niistäkin sitten kavereita. Kiitos siitä proidille, vaikka en edes pyytänyt. :004:
Pitääpähän joskus kysyä mikä oli hänen metodinsa.

Yläasteen alkaessa vaihdoin koulua. Eikä siellä mitään ihmeempää tapahtunut pientä vittuilua välillä, mutta ketäs siltä nyt säilyisi. Lukiossa ihmiset nyt ovatkin jo usein "aikuisia".

Minä olin koulukiusaaja.

Kiusasin ala-asteella ja osittain myös yläasteen erästä poikaa. Minulle kiusaaminen oli silloin aika merkityksetön asia, mutta kiusattu oli kyllä aika lytyssä koko koulun loppuun asti. Itse olen ollut aina pieni, heiveröinen ja pelokas. Kyseessä ei siten onneksi(?) ollut fyysinen kiusaaminen. Mutta siitähän kiusaamisessa taitaa olla ainakin osittain kysymys, että ne jotka ei ole itsevarmoja (ja tässä tapauksessa edes isoja) kiusaa. Eihän sellaisen joka on varman itsestään ja asemastaan tarvitse kääntää huomiota itseensä kiusaamalla. Tai purkaa omaa pahaa oloaan.

Itse opiskelen juuri nyt yliopistossa. Joten ei se, että on ollut kiusaaja aina johda huonoon koulutukseen.

Tätä topickia lueskellessa ja muutenkin asiaa joskus mietittyäni olen kuitenkin huomannut itsessäni sen huolestuttavan piirteen, että en oikein osaa olla pahoillani tapahtuneesta. Yhtään sitä kuitenkaan puollustellen tai sillä rehvastellen. Se, että pyytäisin tekojani anteeksi kyseiseltä henkilöltä tuntuu ajatuksena kovin oudolta. Ei sillä etteikö syytä olisi. Vähän tulee sellainen olo kuin menisi vielä viimeisen kerran ilkkumaan. Tämä saattaa kuullostaa kusipäiseltä, mutta yritin kertoa mahdollisimman todenmukaisesti tuntemuksistani. En koe olevani hirviö.

Joskus olen myös miettinyt mitä kiusattujen hyväksi voitaisiin tehdä. Ja varsinkin sitä miten oma kiusaamiseni olisi saatu loppumaan. Kuulemani ratkaisut ovat kuullostaneet lähinnä naurettavilta. Olen yrittänyt asettua myös kiusattujen vanhempien asemaan. Mitä he voisivat tehdä auttaakseen lastaan? Itse olisin ainakin valmis tekemään melkein mitä vain auttaakseni (fiktiivistä) lastani jos häntä kiusattaisiin. Itsekin lievän kiusaamisen toisissa yhteyksissä kokeneena tiedän tilanteen hirveyden.

Väitänpä, että suurin osa niistä, jotka harrastivat henkistä kiusaamista, eivät edes ymmärrä ollensa kiusaajia. Pään aukominen jollekin on vaan kivaa huvia millä kerätään pointseja muilta.

Pään aukominen jollekin on vaan kivaa huvia

Joo no päänaukomista olen pyrkiny vähentää. Kun en oo aukonu päätäni itse aloittavana tekijänä kuin isommilleni - sitäkin harvemmin, ja useimmiten syystä. Siitä vaan tulee turpaan. (Syynä esmes "kovista" leikkiminen tai vähäosaisemman kiusaaminen. - Ja sitten ne todistaa, että on koviksia ja mulla naama kipeä.)

Jäi onneksi sinne yläasteelle ne. Nykyään puutun harvemmin muiden asioihin, ellei tilanne ole se, että jollekkin tehdään vääryyttä.

Ja mä olen tehnyt sopimuksen. Mä rupean aktiivisesti neuvomaan miten muiden tulisi elää heti kun oma elämäni on sillä mallilla, että kellään koko maailmassa ei ole siihen mitään negatiivista sanottavaa.

Vasta nyt kun jotkut tutut ovat alkaneet putkauttelemaan omia lapsiaan maailmaan, on mua alkanut askarruttaa juuri kiusauksen tapaiset aiheet kaiken muun (koulutus jne.) ohella. Itse muistan, kuinka joskus ala-asteella tuli noottia kiusattujen vanhemmilta. Silloin se vaikutti lähinnä siten, että sitä kiusattua pidettiin nössönä. Itse kiusattuna ja huonoista vanhemmista johtuen mä pääsin tavallaan "helpommalla", kun kestin ne pienet naljailut jne.

Ei se edes niin kauhean vaikeeta ollut mun kohdalla, mutta miten tulevaisuudessa? Miten aiotte kouluttaa omia lapsianne? Entä, jos lapsestanne tulee kiusaaja, mikä avuksi? Puhdas logiikka kun ei ainakaan lapsiin aina tehoa.

Syksyä,

Olen kokeillut oikeastaan kaikkia mahdollisia rooleja, kohteena olemisesta tosin on vähemmän kokemusta. Täytyy sanoa, että on nää kovia juttuja, kun miettii niiden vaikutuksia siihen millaisia ihmisiä meistä tulee. Ei voi kuin toivoa, että itse kukin kiusaamisessa tavalla tai toisella osallisena ollut kasvaa ulos siitä myöhemmässä elämässään.

Sinänsä on hyvä, että tämä ilmiö on tiedostettu ja se on keskustelun kohteena. Kuitenkin näyttää siltä, että tässäkin asiassa (kuten suunnilleen kaikessa pommi-iskusta dopingskandaaliin jne.) julkinen keskustelu etenee liioitellusta (muka-)kauhistumisesta ensin kohtuuttomiin vaatimuksiin, sitten täydelliseen tyhjän jauhamiseen ja edelleen hiljaisuuteen (kun "kaikki on sanottu"). Tätäkin ongelmaa on vatvottu jossain keskusteluohjelmissa loputtomiin, ja yleensä aina vain pinnallisen yksilötasoisesti: Kiusaaja on paha susisaatana ja kiusattu on se lammas, uhri. Ensin syytetään kiusaajia ja vaaditaan niitä kuriin. Sitten mietitään millaisista oloista kiusaajat/kiusatut tulee ja minne ne päätyy. Kaikessa tässä spekulaatiossa ei päädytä lopulta yhtään minnekään, koska tapaukset ovat aina erilaisia, eivätkä jyrkät roolit aina päde kaikkeen. Ongelma on sosiaalinen (yksilöiden välinen) ja sellaisena sitä pitäisi myös yrittää ymmärtää. Perusohjeena voisi olla vaikkapa "kenestä tahansa voi tulla kiusaaja/kiusattu". Sitten voitaisiin miettiä, millainen yhteisön tulisi olla, jotta kiusaaminen vähenisi.

Miten aiotte kouluttaa omia lapsianne? Entä, jos lapsestanne tulee kiusaaja, mikä avuksi?

Perinteinen ja taatusti toimiva ratkaisu; selkäsauna ja julkinen anteeksi pyyntö uhrilta.

itse olen ollut kiusattu, pienen koon takia, sen takia että en osannut/ollut hyvä joissain tietyissä aineissa esim. matematiikka (päästötodistuksessa numero oli 5) jonka takia mua pidettiin tyhmänä.. Kun jälkeenpäin miettii, että miksi mua kiusattiin niin täytyy vain ihmetellä syitä ja sitä, että minkä ihmeen takia??
Sorry vuodatan nyt vähän, mutta joka vitun koulupäivä (ylä-aste) oli yhtä helvettiä.. Muistan vielä kuin eilisen päivän sen kun eräs pilottitakkinen+metrohousuinen tyyppi (yksi kiusaajista)tuli sanomaan mulle kun olin seiska luokalla, että sun pahin painajaisesi on alkanut! Nyt kun tuotakin lausetta ajattelee niin lähinnä naurattaa, mutta silloin ei paljoa hampaita naurattanu, ensimmäinen ajatus oli, että mun on päästävä pois tästä paikasta.. Luokassa matematiikan tunneilla mulle naurettiin avoimesti kun opettaja pakotti tekemään laskuja taululle ja en tajunnut/osannut tehdä niitä.. Portaissa ylös tullessa saattoi joku ylempänä portaissa oleva tyyppi yrittää räkästä hiuksiin+kaiken näköistä niska lenkkejä ja naurun alaiseksi saattamista koko luokan edessä jne..Tässä vain pieni osa niistä asioista mitä mä sain kokea ylä-asteella.. Olin jossain vaiheessa todella lähellä itsaria, mutta jotenkin vain jaksoin koko PASKAN läpi, onneksi, elämä on ihanaa!! Toisekseen mua ei kiinnosta paskan vertaa enää mitä noi tyypit tekee ketkä mua kiusas, yks näistä kiusaajista yritti just pari vuotta sitten tulla silleen ystävällisesti kyselee et mitä kuuluu jne, sanoin vain että sorry ei oo aikaa jutella ja lähin kävelee..

Jos joku väittää, että noista jutuista ei jää mitään jälkiä ihmiseen niin voi haistaa pitkän paskan!!!!! Välillä nään myös painajaisia noista jutuista ja välillä kun rupee kelaan noita juttuja niin tulee helvetin ahdistava olo..
Mulla nimittäin kesti helvetin kauan että sain itsetuntoni edes jollain tavalla takaisin ja tästä täytyy kiittää oikeastaan armeijaa!!

Kiitos Elwiralle tästä topikista..

Mulla nimittäin kesti helvetin kauan että sain itsetuntoni edes jollain tavalla takaisin ja tästä täytyy kiittää oikeastaan armeijaa!!

Off topic

Täytyy kysyä ihan mielenkiinnosta että miten sä itsetunnon sait nousemaan armeijassa?
Mulla se laski ihan vitusti! :mad:

Off topic

Off topic

Täytyy kysyä ihan mielenkiinnosta että miten sä itsetunnon sait nousemaan armeijassa?
Mulla se laski ihan vitusti! :mad:

Off topic

Helposti. Varsinkin varusmiesjohtajana onnistumisia tulee usein, ja töiden tuloksen näkee heti. Ainakin mä sain intistä AUK:n myötä lisää itsevarmuutta ja itseluottamusta - vaikken niiden puutteesta ole ikinä kärsinytkään.

hmm...on kyllä vaikeata avautua ja alkaa puhumaan omista henkilökohtaisista fiiliksistään täällä, varsinkin kun kertomani tapahtumat hyvin pitkälti vaikuttivat siihen, millainen tänä päivänä olen.

Lähes koko peruskoulun,lukuunottamatta ala-asteen ensimmäisiä luokkia olin sekä henkisen, että fyysisen väkivallan kohde. Ala-aste sujui "ihan hyvin": kiusaajat lähinnä muistuttivat siitä kuinka lihava tuolloin olin, mutta fyysistä väkivaltaa ei missään vaiheessa käytetty..tähän asti kaikki ok.

Yläasteelle mennessä tulivat kiusaajien avuksi entiset parhaat kaverini. Kummallista on, että vielä 6.luokalla olin heidän kanssaan kuin paita ja peppu, mutta noina viimeisinä ala-asteen kesälomakuukausina, kelkka kääntyi täysin.
Miksi näin kävi? En tiedä...en ollut kavereihini yhteyksissä tuona kesänä, koska vietin koko kesän mökillä...

..7.luokka alkoi ja lähes välittömästi kiusaajat löysivät uhrinsa, mutta tällä kertaa fyysistä väkivaltaa käytettiin jopa haukkuja enemmän. "napakoita" satoi lähes päivittäin ja jopa tunnilla saattoi luokan halki lentää pyyhekumi tai muuta, mitä he nyt käsiinsä sattuivat löytämään. Kummallista kyllä, opettaja huomasikin tämän monta kertaa, mutta ei asian hyväksi mitään tehnyt ja ne harvat huomautukset kaikuivat kuuroille korville.

Samaa jatkui koko yläasteen ajan. En ollut ainoa joka joutui ongelmiin tämän porukan kanssa: luokaltani lähes kaikki (pojat) joutuivat jonkinlaiseen käsirysyyn heidän kanssaan ja aina, siis AINA, opettajat pistivät tämän "nahistelun piikkiin"

Kolme vuotta kestänyt mokuaika loppui, kun yläaste päättyi ja kukin tapauksen henkilöistä jatkoi omia polkujaan...Tottakai pidin huolen siitä, etten varmasti päätyisi samaan kouluun kiusaajieni kanssa.

Miten tämä itseeni vaikutti? Noh..pysykööt nämä tiedot valtakunnallisilta kanavilta poissa, koska en rupea asioitani tämän enempää julkisesti vatvomaan.

räkästä hiuksiin+kaiken näköistä niska lenkkejä ja naurun alaiseksi saattamista

Tota mä en oikeesti tajunnu tuolla yläasteella. Ehkä mä olin joku pikkuvanha tai jotain, mutta seiskallakin mä pidin aika lapsellisena toimintana sitä, ku jotku ysiluokkalaiset räki seiskaluokkalaisia. En vaan tajuu mitä tyydytystä siitä saa.

Niskalenkit on niin, että kyllähän niitä tuli vastaanotettua ja annettua, mutta lähinnä se oli kavereiden kanssa painia. Ja joskus tuli vastaanotettua sitten niiltä koviksiltakin sitä kun ei osannut pitää turpaansa kiinni väärässä kohdassa.

Naurunalaiseksi joutuminen on vähän niin, että oikee yrittämällä kiusaa sain monasti itseni siihen tilanteeseen ja joskus kiusani onnistui ja maikka tahi rehtori oli naurunalainen. Ei aikuisia saisi kiusata, kyllä se heitäkin sattuu, mutta se ei ollutkaan mitään suoraa toimintaa, vaan lähinnä tempauksia jotka voi ottaa itteensä tai sitten ei. (Sniikkaus kuulutushuoneeseen ja oman radiolähetyksen pito puoli minuuttia kesken tuntien ja karkuun. Eivät olleet ihan varmoja äänestä, mutta tyylin tunnistivat = jälkkää... Kerran laitoin koulun seiniin avoimien ovien aikaan kylttejä, joissa kerroin rehtorimme etunimeksi Adolfin ja kyltit viittasivat muutenkin tuohon keskieurooppaan viime vuosisadan alkupuolella. Suihkut muistin opastaa ja muuta. Koulumme pääoven yllä oli kyltti "Studiert macht frei"... Sitä eivät pystyneet todistamaan. No se rehtori sai sittemmin parikin eläinrääkkäyssyytettä - toinen kun oli koirillansa piikkipannat, piikit sisäänpäin ja toinen, kun kolmisen hevosta kuoli puutostilasta johtuviin komplikaatioihin ja viisi heppaa vissiin jouduttiin lopettamaan. Aika lailla sosialistinen tyyppi. Kansallis-sellainen.) Mutta koulutovereille en tehnyt vääryyttä.

Ainakin mä sain intistä AUK:n myötä lisää itsevarmuutta ja itseluottamusta

Mä sain AUKista, ja varsinkin RUKista lisää itsevarmuutta ja itseluottamusta. Kun oppi, että ilman natsojakin voi pomputella niitä koksuja miten huvittaa. Varsinkin kun koksut tuli, niin ne aluksi oli niin kovia jätkiä, mutta jo ensimmäisistä harjoituksista saakka heidänkin keltanokkaisuus paljastui ja oma "teen-mitä-lystään" aika alkoi. Jopa neljännellä vuodella olevat kadetit on niin helppo naruttaa tekemään mitä mua just sillo ei sattunu kiinnostaa tekemään.

Helposti. Varsinkin varusmiesjohtajana onnistumisia tulee usein, ja töiden tuloksen näkee heti. Ainakin mä sain intistä AUK:n myötä lisää itsevarmuutta ja itseluottamusta - vaikken niiden puutteesta ole ikinä kärsinytkään.

Mulla se lasku alkoi aukista jossa vittuiltiin minkä kerettiin jatkui Rukissa (missä kokoajan hehkutettiin että olette saapumiseränne parhaimmistoa ja sitten heti sen jälkeen kohdeltiin kuin koiria...) ja sitten vielä joukko koulutuskaudella vittuiltiin vielä enemmän...
Siis mulla oli oikeesti kova itseluottamus ennen inttiä! Mikä johtui siitä että mä olin vitun kovassa kunnossa! Siis niinkun fyysisesti. No kun intissä ei päässyt treenaamaan jatkuvasti kunto laski.. Ja kun olis olut aikaa treenata niin en jaksanut.. Koska vitutti ja väsytti..
(Toihan on loppupeleissä aivan itsestä kiinni, mutta mulle tuli ainakin sellainen mentaliteetti että en vittu tee yhtään mitään ylimääräistä kun on pakko..)
Anyway sori tilitys mutta mulle jäi tosi pahamaku suuhun koko helvetin armeijasta...
Tätä vois ehkä jatkaa tuolla intti topicissa...

Off topic

Täytyy kysyä ihan mielenkiinnosta että miten sä itsetunnon sait nousemaan armeijassa?
Mulla se laski ihan vitusti! :mad:

Off topic

Juu, tapi t vei sanani, eli lääkintäauk ja hyvin sujunut intti kasvatti itseluottamusta ja tuota itsetuntoa.. Mun itsenäistyminen ja irtautuminen kotoa ja vanhemmista tapahtui intin aikana.. Voipi tietty olla että varmaan aika monella se käy juuri noin..