Individual, 24.10.2006 18:11:
Eli jankkaan vieläkin. Sä et siis usko, että jos Tuisku olisi ollut flunssassa ko. skaban alkukarsinnoissa, hän ei olisi koskaan, ei siis koskaan mitään muuta kautta voinut nousta kansan tietoisuuteen. Hän olisi kerran käynyt kokeilemassa ja se oli siinä, sitten vaikka lukemaan media-alaa tai jotain. Ei tullut minusta laulajaa.
Idolsin karsinnoissahan oli tuhansia ihmisiä. Osa (varmaan aika suurikin) tietty meni sinne ihan läpällä päästäkseen vittuilemaan tuomareille ja pelleilemään telkkariin, mutta syön housuni ellei siellä ollut yhtään Antin taidot omaavaa tyyppiä joka päätyi myöhemmin opiskelemaan media-alaa tai jotain. Kaikki taitavat laulajathan eivät päässet palkintosijoille, tai edes jatkoon.
Mitä Anttiin tulee, mikäli jätkä oli tarpeeksi tiukasti päättänyt ryhtyä laulajaksi, ura olisi ehkä jossain muodossa auennut joskus (muusikoillahan on muitakin työllistymiskeinoja kuin poptähteys). Se todennäköisyys että Antti päässyt siihen asemaan missä nyt on, on kuitenkin meteorin suoran osuman luokkaa. Pelkkä pop-laulajan ammatti on sen verran häilyvä elämänura että fiksu jätkä hommaisi jonkunnäkösen suunnitelma Bn siltä varalta että Wembleyn stadionin ovet ei aukeakkaan eikä maailmankiertuetta miljoonien ihmisten edessä buukatakkaan.
Eli nyt sä siis väitätkin, että Antilla olisi riittänyt tahtoa puskea jotain muuta kautta itsensä kansan tietoisuuteen. Ja tosiaankaan, mä en ole väittänyt, että ihan jokaisesta olisi siihen. Ei tietenkään, ei se ole mikään automaatio, näkeehän sen juuri aiemmin mainitusta INDX- bändistä. Niillä ei näyttänyt olevan mitään annettavaa, vai onko kyse vaan siitä kuinka terävä kynä sillä biisintekijällä sattuu olemaan, minkä kukin saa?
Ei se biisintekijä nyt _ihan_ merkityksetön äijä ole. Nylon Beatin suksee olis ollu hivenen eri kaliiberia jos puikoissa olis ollu sä tai mä sen Risto Asikaisen sijasta.
Mites sellainen henkilö, joka haaveilee laulajan urasta, harjoittelee, käy kaikki lähitienoon karaokekisat läpi ja sitten päättääkin osallistua tangomarkkinoihin ja voittaakin koko paskan sarjassaan, saa siitä levysopparin, levy-yhtiön promootion, hirveen määrän julkisuutta ja nimi onkin sitten yht´äkkiä koko humppakansan huulilla. Hän alkaa sitten kiertämään noita Lallintaloja ja Tanhupirttejä ja tekemään levyjä, niin että se ei olisi yhtään kiinni siitä ihmisestä itsestään miten hän sen leiviskän hoitaa, tuleeko hänestä uusi Jari Sillanpää vai painuuko unholaan, kuten joku vuoden 2xxx tangokuningas, jota kukaan ei enää muista. Toki elättänevät he itsensä sillä hommalla kummiskin.
Tällainen persoona olisi juurikin sillä "omalla työllään" pinnalle noussut henkilö, tai ainakin paljon lähempänä sellaista kuin mitä Antti. Elättääkö Idols Anttia vielä kymmenen vuoden päästä? No, meitsin pelimerkit menee lähemmäs sitä ei-kategoriaa. Poislukien tietty se vaihtoehto et Antti kellottaa näiden muutaman vuoden aikana niin paljon paalua et voi suoraan vetäytyä eläkkeelle (which I doubt, BMG on kuiteski se joka tästä rumbasta nettoaa kaikkein eniten).
Mutta tämä perustavaa laatua oleva näkemysero lienee meillä se, ettää se polku, mitä pitkin kohti tätä unelmaa kuljetaan, määrää artistin urasta ja saavutuksista huolimatta sen millainen hän on taiteilijana ja minä sanon, että lahjakkaat pärjää no matter what.
Ei se ihan aina mee noin. Maailmassahan on noita lahjakkaita ties miten vitun paljon, mutta silti meille myydään jotain saatanan smurffeja rekkalasteittain. Mikäli lahjakkuus = ura ja ei-lahjakkuus = ei uraa niin smurffien pitäis olla mahdottomuus. Jos myydyt levyt ja listapaikat todistaa artistien lahjoista ja taitavuudesta, niin Smurffien pitäis olla maailman abt. taitavimpia artisteja. Näinhän ei kuitenkaan ole. Miksi? Smurffeja ei ole edes "olemassa".
Pelkkä lahjakkuus ei takaa yhtään mitään. Tarvitaan lisäksi duunia, omistautumista, duunia, treenausta, duunia ja vielä vähän duunia. Ja ehkä pikkuriikkisen ja hivenen _flaksia_. Flaksin voi korvata taidolla olla tekemässä oikeita juttuja oikeessa paikassa oikeeseen aikaan, mut se on niin hienosyinen ja monimutkainen taito et normijätkät näkee sen tuurina.
Tuleeko yhtyeestä tai artistista sitten jotenkin huorahtava, jos hänen levynsä juhlivat listoilla? The Rasmuksen nykysoundi tulee lahden takaa Ruotsista. Iloinen, jopa RHCP:mainen funk-poljento vaihtui gootahtavaan synkistelyyn ja kiziing! ja johan alkoi kassakoneet laulaa. (No joo, olihan siinä f-f-f-fallingia välissä) Myivätkö he itsensä musiikkiteollisuudelle, vaikkakin esim. Lauri Ylönen on tuskaillut pahimmillaan asunnottomuuden pelossa, kun bändi ei menestynyt ja rahaa ei ollut. Metallican synkkä trashmetal klassikko ...and Justice for all sai seuraajakseen popimman Bob Rockin tuottaman Black Albumin ja bändi nousi stadionluokkaan U2:sen seuraan.
Toi äskeinen sääntö ei tietenkään ole mikään absoluuttinen, eikä listasijoitus tietenkään automaattisesti tarkoita huoraamista. Et voine kuitenkaan kieltää, etteikö siltä listaykköseltä vaadita tietynlaista "kaikille sopivuutta" (tai sellaista ominaisuutta että se ärsyttää mahdollisimman harvoja ihmisiä) - kuten juuri sanoit, ei se Rasmus siellä listojen kärjessä heilunut vielä silloin kun paiskottiin funkkia. Mitä Metallicaan tulee, ne ennen Black Albumia tehdyt jutut yksinkertasesti nyt vaan oli parempia - Master of Puppetshan on jätkien parasta antia - ja ne silti riitti silläkin bändillä maailmanlaajuseen maineeseen. Okei, ehkä maailmanlaajuseen _alakuttuuri_maineeseen, mut mitäs väliä sillä on, kyllä silläkin leivänsyrjässä pysyy kiinni. Metallican tapauksessa kyse oli lähinnä siitä että onko jätkät rikkaita, vai ihan tosi helvetin rikkaita.
Eikö tämä ollut juuri niitä asioita mitä ei voi määritellä. Toinen näkee Twinissä tekotaiteellista paskaa tai muuten epätervettä musiikkia, toinen äärimmäistä neroutta.
Sen eron piti olla siinä et Aphex Twin on tinkimättömällä suhtautumisella uraansa puskenu niitä omia juttujaan läpi, ja onnistunu saavuttamaan maailmanlaajuista mainetta ja suosiota (se onko kyseessä tekotaiteellista paskaa tai ei, on määrittelykysymys, ja riippuu ihan omista preferensseistä) kun taas hra Timberlake on malliesimerkki nk. manufakturoidusta poptähdestä.
No kyllä mä näkisin, että esim. Robbie Williamsin tapauksessa, se äijä on luonut helvetin kovan soolouran, oman näköisensä soolouran, koska hänellä oli siihen lahjoja, uskoa ja ja sitä kuuluisaa munaa ja kyllä myös aivan varmasti taiteellisia ambitioita. Vai onko kyse nyt siitä, että sitä uraa on ollut hänen tapauksessaan helpompi työstää kun sukan varressa oli jo sen verran, että riskinotto kannatti ja jos siitä ei olisikaan tullut mitään, niin oh well... elänpä koroilla mukavasti silti? Vai voiko olla, että nolo poikabändimenneisyys on ollut jopa riippakivi?
Mä kyl väittäisin et Robbie sellaisena artistina jona me Robbie nykyään tunnetaan juontaa juurensa aika pitkälle poikabändimenneisyydestä, joka todellakin on mahdollistanu aika paljon. Ihan puskista tullut kaveri tuskin olis heti kärkeen päässyt kiinni samanlaisiin tuotantobudjetteihin ja markkinointirahoihin kuin mitä Robbie. Robbien ero TTstä ja myöhempi ura oli aika loistavia taktisia vetoja: poikabändejä myydään keskimäärin alle 16-vuotiaille teinitytöille (tästä syystä kaikki poikabändit on huipulla keskimäärin 2-3 v, jonka jälkeen tulee joku uus poikabändi niitä uusia teinityttöjä varten). Ne ei kuitenkaan oo alle 16 koko elämäänsä, ja jos aikoo myydä sille samalle jengille levyjä vielä senkin jälkeen kun ne ei enää oo 16, ei kannata tehdä niitä juttuja joita teki silloin kun se oletettu ydinyleisö (TTn entiset fanit) oli sen 14v.
Jussi Polet: Positive (Danceteria) Suomen sinkkulistan kahdeksanneksi suoraan.
Jaahas, onnea Jussille listasijotuksesta. Noihan ei silti kerro ihan koko totuutta, se metodi millä listat kerätään on vähän hassu. Mä en ihan kokonaan muista miten se toimii, mut eikös siinä jollain ihmeen keinolla kombinoida radiosoittoa (klubisoittoa?) ja niitä myyntilukuja ja lasketa siitä joku ihmeen kerroin? Samaten, pitääkö siinä olla joku major-jakelija/levysoppari alla et pääsee listoille? Tuli nimittäin mieleen Don Johnson Big Band - jätkien eka levy on varmaan Suomen eniten myyty omakustanne, joku luku joskus tais huidella jossain 10 000 kpln kieppeillä, mut ei se silti missään listoilla juhlinut (mahdollisesti ehkä sen jälkeen kun se sai jonkun jakeludiilin saatto kävästä listoilla mut ei voi muistaa).
Toi on siiinäkin suhteessa hivenen vääristävä linssi et Suomessa myydään ihan helvetin vähän sinkkuja, ja suhteellisen pienellä myynnillä pääsee suorastaan pelottavan korkealle. Reverend Bizarre oli tos aika korkeella jokunen aika sit, mut kuvitteleeko joku et Reverend Bizarre olis joku kipee megasuksee ja jätkät jotain maailmanluokan tähtiä? I think not. Vaikka miten kääntäius ja vääntyäis, doom on suomessa vieläkin marginaalisempi juttu kuin tekno (ja tulee aina olemaan).
Lisää levy-yhtiöiden silmänkääntötemppuja: joskus aikoinaan kultalevyyn piti myydä 25 000 kpl, nyt riittää 15 000 (sinkuille 5000). Lisäksi, se lasketaan tukkumyynnistä: "Kultalevyn, kuten muidenkin myyntilukupalkintojen myöntämiseen oikeuttaa tukkumyynti, eli se, paljonko kauppiaat ostavat levyä varastoon. Esim. Popstars-bändi INDX myi platinaa*, vaikka asiakkaille ei siirtynyt edes kultalevyyn oikeuttavaa levymäärää." (wiki) Kultalevyja jaetaan et voitais ylläpitää sitä illuusiota et levyjä myydään vitusti, ja kun levyjä "myydään vitusti", artistin on pakko olla suosittu, ja kun artisti on suosittu, sitä suosiota voidaan käyttää generoimaan yhä uutta suosiota (nk. paskanhyvyys-ilmiö. Paskan on pakko olla hyvää, koska suuri massa, ie. 50 miljoonaa kärpästä, pitää sitä hyvänä).
*30 000 kpl. Alunperin se raja on ollu 100 000.
Pitääkö sen osata rakentaa se auto? Pitääkö helvetin hyvän nettisivujen tekijän osata se kone läpikotaisin? Et sitten näemmä arvosta ketään, joka ei tee omia biisejään. Siis vaikka olisi aivan helvetin kova laulaja, niinkuin esim. Paula Koivuniemi, niin koska hän ei käsitääkseni tee itse kappaleitaan, hänellä ei ole ammattitaitoa. Katri Helena, uusin radiosoitto Vainion Ilen käsialaa (Junnun poika).
Äh, tulipa huonoa tekstiä, eikä tarkemman miettimisen jälkeen edes sitä mitä halusin sanoa. Se mitä mä siis siltä muusikolta haluaisin olis jonkunnäköstä substanssia, jonkunnäköstä osotusta siitä että artisti on muutakin kun levy-yhtiön palkkaaman stailistin ja markkinaäijän tuote. Monta kertaa se tarkottaa niitä omia biisejä (tai jotain kontrollia ja panosta omaan uraan/tuotantoon muutakin kun se minkävärisen paidan laittaa pressitilaisuuteen), mut ei sekään mikään absoluutti oo. Katri Helena ja Paula Koivuniemi on tässä vuosikymmenien mittaan osottanu sen aika hyvin, muutenhan ne ei olis siinä missä ne nykyään on. Antilla IMO on toistaseks aika vähän sitä näyttöä. [Populaari]Musiikki on siitä outo taiteenala et siinä pääsee aika pitkällekkin ilman sitä, mut esim. kuva- tai näyttämötaiteen puolella tai melkein missä muussa taiteessa tahansa uraa ei oikeestaan edes voi syntyä ilman sellasta: sen maalarin täytyy maalata omat taulunsa, tai sen näyttelijän täytyy ihan itse olla siinä estradilla.
(tästä tuli mieleen 2 poikkeusta: toinen on Andy Warhol ja toinen Jeff Koons, mut keskustelu niistä ja niiden taiteesta ja taiteen oikellisuudesta ei kuulu tähän ketjuun vaan jonnekin ihan muualle.)
edit2:
Mutta en minä sitä kiistä, ettenkö arvostaisi esim. Ismo Alangon (mulle se kaikkein tärkein artisti) tapaa pitää itsepintaisesti kiinni vain siitä omasta jutustaan tyyliin: hajoitetaan suomen yksi suosituimmista bändeista, Hassisen Kone ja perustetaan Sielun Veljet, joka soittaa rujoa metallista soundia ihan saatanan lujaa ja porukka lähtee keikoilta kesken vittuun. Siekkareitten ulkom. levy-yhtiö (heh, sama kuin aikoinaan Metallicalla) Music for Nations myöhemmin halusi Siekkareilta samaa rankkaa linjaa, tuloksena bändin Intian vierailu ja albumi täynnä akustista psykedeliaa, koska bändi halus niin... :)
Tämän takia Ismo ansaitseekin lujasti propseja: kenellä tahansa ei riittäis munaa vastaavanlaiseen operaatioon. Sen lisäks vielä Ismo sattuu olemaan yks parhaista biisintekijöistä niinku ikinä, joten ei voi disauttaa :)