Vietin viime viikonloppuna paljon aikaa 92-vuotiaan isoäitimme kanssa. Puhuimme siitä, millaista ennen oli, tai oikeastaan hän puhui ja minä kuuntelin. Oli todella mielenkiintoista saada tietää sukumme vaiheista ja siitä, millaista on ollut silloin, kun hän on ollut nuori. Isoäitini muisti pelaa vielä hyvin tarkasti, ja kun katselimme vanhoja valokuvia, ymmärsin ketä ne kaikki vanhat sedät ja tädit ovat olleet joille olen ollut pieni ja tärkeä.
Millaiset välit teillä on isovanhempienne kanssa?
(ps. Kaikille stressistä ja kiireestä ruikuttajille tiedoksi: me päästään niiiin paljon helpommalla kuin sodan aikainen sukupolvi, tai, voisi sanoa että sotien aikaiset sukupolvet. OIlaan kiitollisia siitä).
Millaiset välit teillä on isovanhempienne kanssa?
(ps. Kaikille stressistä ja kiireestä ruikuttajille tiedoksi: me päästään niiiin paljon helpommalla kuin sodan aikainen sukupolvi, tai, voisi sanoa että sotien aikaiset sukupolvet. OIlaan kiitollisia siitä).



Valitettavasti se viimeinenkin isovanhempi poistui keskuudestamme jo kaksi vuotta sitten, joten ihan vailla ollaan.
Vähän aikaa sitten näin sen ensimmäistä kertaa itkevän, kun se oli niin huonona
Ei ollut itku kaukana itselläkään... En tiedä onko siitä enää eläjäksi ja sen kanssa tässä nyt eletään
...hiljaa lasken seppeleen nukkuvan isäni arkun luo, en turhaan pelkää kuolemaa, minutkin lopulta luoksesi tuo...
Eikä aina niin positiivisessa mielessä
En osaa edes selitää... 
tuun sen kans mielettömän hyvin juttuun ja sille voi puhua ihan mitä vaan.. se kyllä jaksaa kuunnella ja auttaa mua.. mummu kuoli ku olin pieni ja en muista siitä melkein mitään.. kyllä mulle on riittäny ihan pienestä pitäen, että omistan vaan yhden isovanhemman, vaikka muilla niitä on/on ollu neljä..
Sit toinen kerta oli kans et kun oli eka mimmi niin et hyi sua niin vaari tokas siihen et perkele pitäähän sitä pojan harjotella ennen kun ketään eukkoa ottaa riesaks loppuelämäkseen