Isovanhemmat

Kamalaa, kun suvuissa on riitaa tai ilkeitä ihmisiä... Jaksamisia teille, jotka kärsitte

Äidin puolelta ukki kuoli, kun olin ~ 3, joten muistoja ei pahemmin oo. Muistan kyllä kun se istu aina nojatuolissa ja leikkas miulle HK sinisestä paloja, joita sitten napostelin 'salamyhkäisesti' Kuoli ikävästi hukkuen, veressä alkoholia ja sydänperäisiä ongelmia
Mummi oli kaikkein rakkain ja ihanin sukulainen koko maailmassa. Lapsena olin AINA mummilassa ja lellilapsen asemassa (vanhin & eka lapsenlapsi). Mummi sai miut jopa syömään (Olin tosi huonosyömänen lapsena) ja aina kun ties että oon tulossa sinne, niin soitti ja kysy "Mitäs mummon mussukalle pitää tuoda kaupasta?" Ja vakiovastaus aina oli suklaata tai jotain herkkuja Mummi oli ihan murtunu, kun ilmotin, että muutan Helsinkiin. Ensimmäiset kuukaudet soitellessaan aina itki ihan suunnattomasti. Sitten kunto menikin huonompaan ja äiti vei päivystykseen; Löytivät vahingossa keuhkosyövän! Onneks lähdin tilanteen huonotessa Joensuuhun, ehdin olla mummin vierellä viimeiset hetket... Ikävä, vaikka kuoleminen onkin luonnollista

Isän kummatkin vanhemmat ovat elossa. Jotenkin etäiseksi jääneet, koska heillä on 14 lastenlasta minun lisäkseni.
Mummilla pukkaa jo vähän dementiaa, mutta ukki paikkaa sitäkin paremmin puuttuvat aukot. Ikäisiksiin tosi virkeitä (83 ja 85 muistaakseni), käyvät talvisin pilkillä ja matkustelevat ulkomailla ainakin kerran vuodessa ja tarkkaan seuraavat maailman menoa.

molemmat mummot ja ukit on vielä elossa. toista pariskuntaa en oo nähny moneen vuoteen, ja aiemminkin vaan lähinnä jouluisin (ihan pienenä tietty useemmin), vaikka samalla paikkakunnalla on oltu. ne on suoraan sanottuna semmosia kusipäitä, että olkoot mun puolesta ihan rauhassa.
toisten kans on sitten oltu enemmän tekemisissä. aina kun tulen kotona käymään ni siellä on käytävä :) vaikka välillä tuntuukin, että ne on jo ihan muussa maailmassa. tämä mummu on ottanu elämäntehtäväkseen sen, että mun alettava juomaan kahvia...varsinki ku jossain oli sanottu, että kahvin juominen saattaa ehkäistä aikuisiän diabetestä...

Kumpaakaan en tunne kummankaan vanhemman puolelta mut en usko et ne niin isoja oikeasti edes on.

they're all......DEAD.

Kummaltakaanpuolelta ei ole enään kumpaakaan elossa. Äiti isää en edes nähnyt, kuoli 3vuotta ennen ku synnyin. Äitin äiti taas oli oikein hyvä pienelle pojan riiviölle..joka muunmuassa söi jotain kukkalannotetta tms kuulemma kerran. Kaikkia ruokia muistaa toki, ne oli liian hyviä. Mummo poistui joskus 90-luvun alukupuolella.

Isän äitiä en nähnyt myöskään, kuoli joskus 50-luvulla. Isän isästä on toki jotain muistoja vaikka ei hirveesti muistakkaan kun hänkin kuoli mun ollessa 4 vuotias. Polvella istumiset ja sunmuut on jotenkin muistissa mut mitä oon kuullu ni huumorintaju on ollu loistava. Eli ku muilla on huumorintaju loppunu ni pappa on vielä nauranu kaikenlaisille jäynille. Iskänveli leikki serkkujensa kanssa pienenä mm suurennuslasilla ja ruudilla..

Kaikki jo kuolleet :(

Kuolleita isovanhempiaan kaipaa enemmän nyt "aikuisiällä", kuin mitä teininä kaipasi heidän kuollessaan. Eräs päivä tuli todella haikea olo mummoa muistellessa, kun muistin niinkin vähäpätöisen seikan kuin mummon hauraat, ryppyiset kädet ja niissä silti upean pitkät ja vahvat kynnet. Tuli mukava tunne sukupolvien välisestä jatkumosta - jotain on kai siis siirtynyt geeneissä eteenpäin.

Ja toisen mummon kanssa olisi mahtavaa neuloa yhdessä villasukkia! :)

vähän yli viikon päästä pääsee kotikonnuille ja mummeja ja pappaa moikkaileen. odotan jo innolla, varsinki toisen mummin herkkuja*hihu* tiedän jo valmiiksi et tuun saamaan savustettua siikaa...pieni kuola valuu suusta kun vaan miettiiki. asun tääl liian kaukana niin näkee enää nii harvoin

Mul ei oo yhtäkään enää elossa Isänisää en koskaan nähnyt, kuoli ennenku kerkesin putkahtaa maailmaan. Isänäiti teki maailman parasta perunamuussia Äidinisä kuoli ihan "normisti" vanhuuteen, tupakanpoltonkin onnistui lopettamaan, tosin vasta yli 60-vuotiaana. Ja hän muuten teki maailman parhaita lettuja Äidinäiti oli niin rakas mulle, ihan kyynel tulee kun muistelee kaikkea kivaa. Hän kuoli nukkuessaan aortan repeämiseen.

Mummeloiseni täyttää tänään 85 vuotta ja on (kuulin muualta) jännittänyt tätä päivää niin paljon, ettei saanut viime yönä nukuttua.
Luvassa on läheisille tarkoitetut pienet (voiko olla pienet, jos ihmisellä on
6 omaa + 1 ottolapsi ja kaikilla niillä 2-3 lasta, joilla niilläkin jo lapsia?) kakkukestit illalla töiden jälkeen.

Odotan innolla, koska mun mummeloinen on paras

Elmiira, 11.11.2004 04:22:
Toinen ukki oli yli kuukauden nyt vuode osastolla ja tuntuu todella pahalta katsoa sen kunnon ja mielen heikkenemistä, ukki kun oli ennen vitsi miehiä ja juttua riitti Vähän aikaa sitten näin sen ensimmäistä kertaa itkevän, kun se oli niin huonona Ei ollut itku kaukana itselläkään... En tiedä onko siitä enää eläjäksi ja sen kanssa tässä nyt eletään Ei voi kun odottaa ja katsoa, mihin suuntaan tila menee... (Neljän Ruusun Veri-biisi yhdistyy tällä hetkellä vahvasti tähän tilanteeseen, liian aikaisin ...hiljaa lasken seppeleen nukkuvan isäni arkun luo, en turhaan pelkää kuolemaa, minutkin lopulta luoksesi tuo... )

Toinenkin ukki menehtyi 8.1.05
Vain 3 päivää ennen 80 vuotis synttäreitään.
RIP

Nyt on enää kaksi mummoa
jotka nitrojen voimalla porskuttaa menemään,
välillä paremmin välillä huonommin.

Harmi et asun nykyään niin kaukana niistä
Tulee nähtyä tosi harvoin.
Mut kyllä mä niille aina soittelen,
ne on niin ihania ilahtuessaan soitosta niin paljon!

Isovanhemmat todellakin roks..

Itseasiassa, asiaa sivuten, mulla on ollut onni tuntea jopa isoisoäitinikin. Olin 17 kieppeillä kun hän nukkui pois 100,5 vuotiaana. Ollaan vissiin aika sitkeää sakkia Onneksi olen aina, jopa pahimpaan teini-ikään ymmärtänyt miten tärkeä homma isovanhemmat ovat ja tykännyt vierailla niiden luona aktiivisesti.

Mutsin puolen suku tosin on aina ollut kokonaisuudessaan etäisempää, mutta sen puolen isovanhemmat varsinkin, ovat olleet huonokuntoisia ja äidin isä nukkui pois joskus 1996/97. Äidin äiti puolestaan tapaili Naantalissa asunutta ukkoa ja eli siellä kunnes sai jonkinlaisen halvauskohtauksen joskus 2002 ja siitä lähtien ollut jossain hoitokodissa eikä pysty puhumaan / kävelemään. Hän taitaa olla 85 vuotias.

Sitten isän puolen isovanhemmat.. Ovat aina asuneet ihan meidän lähellä, viimeiset 20 vuotta 4km kävelyteitä ja siellä on tullut pyörittyä naperosta saakka ihan todella paljon. Aikanaan liki jokainen v-loppu lauantaisaunassa ja mutsin kuoleman jälkeen taas, joka joulu heidän luonaan jne. He ovat aina olleet todella läheisiä, oikein paino tuolla sanalla.. Olen jopa ns. ryyppyikäisenä usein mennyt kotibileisiin / etkoille myöhemmin, vain päästäkseni ensin isovanhemmilla käymään saunassa.
Nyt onkin todella tyhjä olo kun omien synttärikekkereiden kanssa touhuamisen kesken tuli viime su soitto, että aikanaan kahdesta sydäninfarktista selvinnyt ukki ei kolmatta kestänyt Tosi paska fiilis, mut samalla jollain oudolla tavalla hyvä olo, että kävin itsekseni sattumalta vain viikkoa aiemmin siellä lauantaisaunassa ja höpöttelemässä kuulumisia, ekaa kertaa reilusti yli kuukauteen.

Minulta ovat molemmat isovanhemmat kuolleet. Äitin puolelta ukki hetkinen...5 vuotta sitten ja mummi 3 vuotta sitten. Isäpuolen puolelta eivät olleet niin tärkeitä, kun en heitä tuntenut.

Mummi ja ukki hoisivat minua 10 vuotta, kun äiti oli töissä. Sen vuoksi (ja sen vuoksi, että he olivat maailman ihanimpia) heistä tuli hyvin läheisiä. Käytiin matkoilla ympäri Suomea, tehtiin kaikkea mukavaa yhdessä. Heiltä kuuli aina kaikkia hauskoja tarinoita ja mummi teki maailman parasta ruokaa. Elämä oli mukavaa, kodikasta ja rauhallista silloin.Asuivat omakotitalossa Kuusankoskella Naukiossa.

Sittemmin he muuttivat Voikkaalle, jossa menikin se 10 seuraavaa vuotta.Ukki menehtyi kaaduttuaan auttaessaan naapuriaan. Joutui lonkka murtuneena sairaalaan, eikä siitä enää noussut. Mummi sairastui Alzheimerin tautiin(jo aikaisemmin oli oireita) ja muutaman vuoden kuluttua lähti ukin luo. Terveyskeskuksessa meni viimeiset kuukaudet. Me aina mietittii, että ukilla toimi pää ja kroppa brakasi, mummilla taas pää meni, mutta kroppa oli kunnossa. Aikamoinen pariskunta. Usein näen unta heistä, ja silloin tulee varsinkin unissaan itku. Olivat he kuitenkin äitin rinnalla maailman tärkeimmät ihmiset.

Faijan puolelta on vaari jo manan majoilla, ollut vuodesta 1999. Mummi vetää vieläkin täysin palkein, ikää on yli 70 (vaikkakin ehkä jo näyttää hidastumisen merkkejä). Isomummikin on vielä täällä, muisti on vaan mennyt. Ei edes tunnistanut mua lakkiaisissani 2001. Taitaa muuten olla nyt lähemmäs 100.

Mutsin puolelta taas mummini on vielä pelissä mukana ja ikää taitaa olla myös 70. Äidin isää en ole koskaan nähnyt. Mies heitti mutsin kadulle sen ollessa 13 tai 14. Taitaa olla aika kyrpä äijä. En tiedä onko elossa vai ei tai missä asuu.

EDIT: Ehän mä ees muista millo mun paappa on ees kuollu=/

Kaikki ovat kuolleet. Äitini vanhempia en koskaan ole tavannut, molemmat kuolivat ennen kuin olin syntynyt. Isoisä kuoli -89, siitäkin ihmisestä on vain hyvin hatarat muistot. Isoäiti kuoli -99, siitä jo muistaakin jotain ja sen luona kyllä tuli vietettyä aikaa, esim. monet joulut.

Piti just mennä huomenna kattoo 300km päähän ainoata elossa olevaa isovanhempaa, mummoa isän puolelta. Mut soitti äsken, että en voi tulla. Sydämestä ottaa tää kuumuus ja kuulostikin tosi hengästyneeltä. Soitin sit sinne läheisille, että menisivät katsomaan ja viekää mummo sairaalaan...

ei ole kuin yksi mummo elossa muut on jo kuopattu jokin aika sitten

Oon siinä suhteessa onnellinen, että mulla on vielä kaikki isovanhemmat elossa (kaikki nipin napin päälle 80 vuotiaita). Ja näiden lisäksi löytyy vielä isoisoäiti ja -isä, kummatkin lähentelevät iältään jo sataa vuotta, mutta energiaa piisaa vielä riittämiin.

Kun oltiin broidin kanssa ihan snadeja, niin äidin äiti kävi meitä joka päivä hoitamassa, kun porukat oli duunissa. Näinä vuosina opin rakastamaan kaikkia mummin tekemiä safkoja, ja ne monet jutut joita se kerto omasta nuoruudestaan ja aikuisuudestaan ovat jääneet mieliin ja toivottavasti pysyvätkin siellä Nuoruusvuosinani vierailin usein kumpienkin isovanhempien luona, sillä matkaa on enintään 20 km. Olen oppinut paljon heiltä, kaikki ovat esimerkiksi kokeneet ja nähneet sodan eri näkökulmista, toiset lähteneet evakkoon ja toiset jääneet tavallaan sodan jalkoihin. Nuorempana en aina jaksanut kuunnella näitä juttuja, mutta nykyään melkein janoan niitä, sillä he ovat minulle se viimeinen sukupolvi, joka on nähnyt mm. sodan omin silmin.

Isoisoäitini kanssa minulla on myös hyvin lämpimät välit. Vielä 98-vuotiaanakin hän jaksaa piruilla, heittää läppää (uskokaa tai älkää ;> ) ja näyttää sisukkuutensa tarpeen vaatiessa. Isoisoäitini ja -isäni tekevät muun muassa joka vuosi kahden viikon reissun lappiin, ajaen lappeenrannasta edes takaisin. Isoisoäidistäni on kuin huomaamatta tullut minulle jonkin sortin roolimalli ja toivon, että hänellä on vielä monia hyviä vuosia edessä päin.

Kaikki isovanhemmat on elossa, vaikka mummi kovasti vihjaili siskon lakkiaisissa tänä vuonna, että ei taida päästä enää mun lakkia juhlistamaan parin vuoden päästä Surku. Mummi on oikeastaan ainut, jonka kanssa on välillä ihan kiva höpötellä. Tosin liian usein käy niin, että siitä pienestä rupattelusta tuleekin sitten parin tunnin mittainen ja nykyään tiedänkin jo kaiken mummin elämästä sota-ajoilta.

Ei oo oikestaan koskaan ollut mitään erityisen läheisiä välejä isovanhempiin. Niiden luona on käyty nuorempana enemmän, kun vanhemmat raahas mukanaan, mutta nyt kun on ikää tullut lisää, niin liian usein jää aina kotiin. Onhan nuo mukavia ihmisiä kaik (vaikka mammassa on kyllä todella ärsyttäviä piirteitä kuten äidissäkin). Olis kiva jos olis semmoset lämpimät välit isovanhempiin ja vois pitää niitä kavereina, mutta valitettavasti se on aina sellaista "no mitäs se laura nyt tekee" "ootpas sä kasvanut" "miten koulu menee" - juttua. Koskaan ei mitään syvempää keskustelua.

isänisääni en ole koskaan tavannut. hän kuoli kun isäni oli 16. isäni äiti puolestaan asuu turussa miesystävänsä kanssa. kovin usein ei tule tavattua. pienempänä oli tapana mennä joka syysloma sinne, mutta nyt vanhempana on tullut oltua kaikki syyslomat töissä. puhelimessa tulee kyllä puheltua ja meijän mummi osaa käyttää sähköpostia.

äitini vanhemmat ovat eronneet. mummia näen silloin tällöin ja kun mummia näkee niin häneltä saa kasan hänen vanhoja vaatteitaan ja toisinaan sieltä löytyy kivojakin. kenkiä varsinkin. mummi on ylihuolehtiva, mutta sellaisiahan mummit ovat. vaariani puolestaan nään miltei joka päivä samassa työpaikassa kun ollaan. tai no vaari on jo eläkkeellä, mutta täällä käy aina hengailemassa. ei me nyt mitään syvempiä keskustella. enemmän sitä mitä kuuluu osastoa.

isovanhempani eivät ole kovinkaan iäkkäitä vielä, sillä isänisänäitini täyttää keskiviikkona "vasta" 89. mamma on itsepäinen ja asuu yksin kerrostalossa. kun pappani oli huonona altzheimerin taudin takia niin mammapa hoiti tätäkin niin kauan kunnes pappa sitten menehtyi. kun isäni täti ehdotti, että mammaa voisi tulla kerran viikossa lähihoitaja katsomaan niin mammakos siitä suuttui ja kun hoitajatytteli sitten oli tulossa käymään niin mamma ei neitiä päästänyt edes sisään käski painumaan hiiteen. mamman jalat ovat aika huonossa kunnossa ja sydän, mutta kuten mamma itse sanoi niin pää toimii loistavasti. joka joulu saadaan sisarusteni kanssa mammalta itse kudotut lapaset ja sukat lahjaksi ja ne ovat maailman parhaat.