nyt kun olen vihdoin saanut vähän kasattua itseäni, niin voisinpa yrittää kuvailla sanoin, mitä tänään kävi:
eli olen töissä panostajana / panostajan apulaisena louhintatyömailla. olimme tänään räjäyttäneet toiseksi viimeisen paukkumme tältä päivältä. kaivinkonekuski on alkamassa nostelemaan peitekumimattoja pirstaleiksi menneen kivikasan päältä. olen aikeissa kävellä pakulle ja kaivinkone pysähtyy kuskin alkaessa jutella työnantajani kanssa. kävelen läheltä kaivinkonetta, kunnes yht'äkkiä kauha heittää tonnin painoisen kumimaton niskaani
menee hetki, ennen kuin tajuan tilanteeni. allani on selkääni vasten terävää kivimurskaa, jalkani ovat koukussa rintaani päin. yritän liikkua, ei mitään toivoa. pääni on jäänyt jumiin kohti maton keskiosaa, ja näen vain pimeää. tilanteen tajuttuani tulee päähäni ajatus, että tapahtunut on huomattu
ei. kaivinkoneen kuollut kulma peitti täysin näkyvyyteni ja asentoni on erittäin tukala. mutta vakavuus tulee, kun tajuan koneen mättävän toista mattoa niskaani. iskee paniikki. yritän huutaa epätoivoisena apua. kaikki kaikuu kuuroille korville. 10m päässä työskentelee kaksi konetta, ja työtoverini jatkaa töitään normaalisti kuulosuojaimet korvilla olettaen, että olen vain käymässä autolla.
kolmas matto tulee päälle. alan todella hätääntyä. kolmen tonnin massa puristaa minut entistä pahempaan myttyyn. puolet oikeasta kädestäni on matosta ulkona, vekslaan hanskan irti kädestä ja yritän heitää sen merkiksi. kukaan ei huomaa. yritän heitellä kiviä, kukaan ei näe mattokasan alta mitään. hetken hätäiltyäni tajuan, että kännykkäni on housujen taskussa oikean käden puolella. en pääse siihen käsiksi asentoni takia, ja paksun kankaan vuoksi en jaksa repiä taskua rikki.
neljäs tonnin matto tulee päälle. tässä vaiheessa olen lyönyt uudet pohjat kivulle. viimeinen toivoni on yrittää kaivaa itseni ulos. huomaan voivani liikuttaa paria kiveä selkäni alta. saan revittyäni itseäni vähän irti. saan väkisin käännettyäni pääni ulkoilmaan päin. sitten hammasta purren revin itseni puoliksi ulos kasan alta kivien repiessä selkäni. vihdoinkin minut huomataan ja autetaan pois
ajanlaskuni on ajatuksenjouksusta johtuen täysin hukassa, mutta uumoilen olleeni tuossa tilassa lähemmäs kymmenen minuuttia ja se oli lähes tehdä minut säkkihulluksi. kuin ihmeen kaupalla minulla on vain verinen selkä, kädet, kasvot, erinäisiä mustelmia, revähtäneet nivuset, hiusmurtuma sormessa sekä kroppa hellänä.
päästyäni ulos ja tasaillessani hengitystä kyseinen konekuski sanoi: "luulin sun jääneen kiven alle". tässä vaiheessa en suonut suurempaa ajatusta lauseelle. lekurissa käytyämme pomoni sanoi minulle: "niin joo kuski sanoi luulleensa sun jääneen kiven alle, kun se tiputti monen tonnin lohkareen lähelle mattokasaa." tässä vaiheessa alkaa uskomaton tuurini lyödä jalkojani pahemman kerran veteläksi
kysyn vain, kumpi: olenko tehnyt elämässäni jotain oikein, että minulle suodaan mahdollisuus selvitä tällaisesta käytännössä täysin vahingoittumattomana, vai suodaanko minulle tämä tilaisuus että voin jäädä maailmalle itseni velkaa? niin tai näin, tämän jälkeen moni vitutuksen aihe tuntuu TODELLA turhalta
eli olen töissä panostajana / panostajan apulaisena louhintatyömailla. olimme tänään räjäyttäneet toiseksi viimeisen paukkumme tältä päivältä. kaivinkonekuski on alkamassa nostelemaan peitekumimattoja pirstaleiksi menneen kivikasan päältä. olen aikeissa kävellä pakulle ja kaivinkone pysähtyy kuskin alkaessa jutella työnantajani kanssa. kävelen läheltä kaivinkonetta, kunnes yht'äkkiä kauha heittää tonnin painoisen kumimaton niskaani
menee hetki, ennen kuin tajuan tilanteeni. allani on selkääni vasten terävää kivimurskaa, jalkani ovat koukussa rintaani päin. yritän liikkua, ei mitään toivoa. pääni on jäänyt jumiin kohti maton keskiosaa, ja näen vain pimeää. tilanteen tajuttuani tulee päähäni ajatus, että tapahtunut on huomattu
ei. kaivinkoneen kuollut kulma peitti täysin näkyvyyteni ja asentoni on erittäin tukala. mutta vakavuus tulee, kun tajuan koneen mättävän toista mattoa niskaani. iskee paniikki. yritän huutaa epätoivoisena apua. kaikki kaikuu kuuroille korville. 10m päässä työskentelee kaksi konetta, ja työtoverini jatkaa töitään normaalisti kuulosuojaimet korvilla olettaen, että olen vain käymässä autolla.
kolmas matto tulee päälle. alan todella hätääntyä. kolmen tonnin massa puristaa minut entistä pahempaan myttyyn. puolet oikeasta kädestäni on matosta ulkona, vekslaan hanskan irti kädestä ja yritän heitää sen merkiksi. kukaan ei huomaa. yritän heitellä kiviä, kukaan ei näe mattokasan alta mitään. hetken hätäiltyäni tajuan, että kännykkäni on housujen taskussa oikean käden puolella. en pääse siihen käsiksi asentoni takia, ja paksun kankaan vuoksi en jaksa repiä taskua rikki.
neljäs tonnin matto tulee päälle. tässä vaiheessa olen lyönyt uudet pohjat kivulle. viimeinen toivoni on yrittää kaivaa itseni ulos. huomaan voivani liikuttaa paria kiveä selkäni alta. saan revittyäni itseäni vähän irti. saan väkisin käännettyäni pääni ulkoilmaan päin. sitten hammasta purren revin itseni puoliksi ulos kasan alta kivien repiessä selkäni. vihdoinkin minut huomataan ja autetaan pois
ajanlaskuni on ajatuksenjouksusta johtuen täysin hukassa, mutta uumoilen olleeni tuossa tilassa lähemmäs kymmenen minuuttia ja se oli lähes tehdä minut säkkihulluksi. kuin ihmeen kaupalla minulla on vain verinen selkä, kädet, kasvot, erinäisiä mustelmia, revähtäneet nivuset, hiusmurtuma sormessa sekä kroppa hellänä.
päästyäni ulos ja tasaillessani hengitystä kyseinen konekuski sanoi: "luulin sun jääneen kiven alle". tässä vaiheessa en suonut suurempaa ajatusta lauseelle. lekurissa käytyämme pomoni sanoi minulle: "niin joo kuski sanoi luulleensa sun jääneen kiven alle, kun se tiputti monen tonnin lohkareen lähelle mattokasaa." tässä vaiheessa alkaa uskomaton tuurini lyödä jalkojani pahemman kerran veteläksi
kysyn vain, kumpi: olenko tehnyt elämässäni jotain oikein, että minulle suodaan mahdollisuus selvitä tällaisesta käytännössä täysin vahingoittumattomana, vai suodaanko minulle tämä tilaisuus että voin jäädä maailmalle itseni velkaa? niin tai näin, tämän jälkeen moni vitutuksen aihe tuntuu TODELLA turhalta