Lyylikki, 17.7.2008 09:38:
Oletkos pohtinut sitä, että mahdollisesti tavoitteesi on liian korkealla. Ehkäpä haet toisesta ihmisestä jotakin tunnetta, jota ei edes ole olemassa. Rakkaushömppä ja diipa-daapa sekoittaa helposti mielen. Jos jollakulla rakastuminen on ollut sellainen tunne, että varpaankynnet lähtee irti, niin ehkä se sinulle olisi jotain muuta.
Kyllä mä uskon, että se on olemassa (myös minulle), mutta en tosiaan oleta sen ihan koko elämää kestävän. Olen minä joskus nuorempana useammankin päivän liihotellut pilvilinnoissa erään sopivasti saavuttamattoman kirjallisuutta opiskelevan kaunokaisen pauloihin pudonneena ;) Olenhan tietenkin tänä päivänä kovin erilainen ihminen kun silloin 8 vuotta sitten, mutta en haluaisi ajatella, että olisin kadottanut tätä taitoa vuosien varrella koska olen ihmisenä muuttunut nimenomaan enemmänkin tunteellisempaan ja nöyrempään suuntaan kuin mitä silloin olin.
Miksi (tulevaan) elämänkumppaniin pitäisi rakastua ja hänet oppia tuntemaan hetkessä? Puhut mahtavista ystävistä, jotka toteuttavat lähes kaikki tarpeesi, niin mitä muuta sitten olet hakemassa? Miksei jostakusta ystävästä voi tulla vielä karvan verran läheisempi?
En minä koekaan, että tulevaan elämänkumppaniin pitäisi rakastua. Olen ollut suhteellisen pitkässä parisuhteessa (yli 6v) ihmisen kanssa johon en koskaan rakastunut, mutta olin tässä suhteessa onnellinen ja olisin itse mielelläni jatkanut yhteistä eloamme tämän kuuden vuoden jälkeenkin jos emme olisi kohdanneet esteitä, joita emme ainakaan vielä silloin osanneet kumpikaan ylittää. Enkä kyllä oikeasti muista aikaisempien lyhytaikaisempienkaan suhteideni aikana tunteneeni pientä alkusysäystä kummempia rakastumisen tunteita (jos niitäkään).
Juuri tämä "mitä minä sitten oikein olen hakemassa" oli ehkä kirjoitukseni pointti. En nimittäin oikein koe, että perinteinen seurustelusuhde olisi minulle tässä elämäntilanteessa soveltuva, enkä oikeasti tiedä tulenko enää koskaan kokemaan sitä mielekkäänä vaihtoehtona järjestää elämäni tukipilarit. Lisäsit ovelasti kuvaukseesi sanan "lähes" kun minä käytin ihan tietoisesti omassa kirjoituksessani käsitettä "kaikki tarpeeni". Koen siis ihan oikeasti eläväni onnellista elämää ilman parisuhdetta ja vaikka varmasti jostakin ystävästäni voisikin tulla entistä läheisempi monellakin tapaa niin se tapahtuu sitten jos se tapahtuu omalla painollaan - toistaiseksi siihen ei tunnu olevan mitään painetta mistään suunnasta.
Kirjoituksessani ehkä nimenomaan tulin siihen tulokseen, että iso syy siihen miksi ylipäätään lähdin koko treffeille oli etäinen mahdollisuus löytää tuo ruusuinen tie pilvilinnoihin hetkeksi, että voisin nauttia siitä tunteesta (vaikka olen kyllä kovin onnellinen myös ilman sitä).
Onko ystäväsi sellaisia, joihin olet salama-ystävystynyt? Pitäisikö muistaa, että samasta kantasanasta lähtevät rakastuminen ja rakastaminen ovat tietyllä tapaa toistensa vastakohtia. Ne edustavat samalla hyvänolontunteen janalla eri päitä.
En muista rakastuneeni yhteenkään ystävistäni. Monia heistä olen kyllä tietenkin jo ensimmäisestä tapaamisesta saakka pitänyt erityisen mielenkiintoisina ihmisinä, mutta osan kauneus on avautunut vasta pidemmän syystä tai toisesta tapahtuneen yhdessä hengailun ja asteittaisen kuoren avautumisen kautta.
Minulle rakastaminen on tällä hetkellä tunne, jonka assosioin vahvasti nimenomaan ystäviini, vaikka tuon mainitsemani pitkän parisuhteen aikana se vielä olikin tunne, jonka assosioin vahvasti vain yhteen ihmiseen, silloiseen kumppaniini. En voi sanoa, että tämä muutos olisi tapahtunut ihan itsestään, luonnostaan ja kivutta, mutta tällä hetkellä tuntuu hyvältä, että asia on näin.
Vaikka olisi ihanaa olla ihastunut ja rakastunutkin, niin kuitenkin itse kaipaisin enemmän sellaista kumppanuutta, missä toisesta voisi olla varma. Sillä tavalla, että mitään älyttömän suuria epävarmuustekijöitä ei enää liittyisi yhdessäoloon. Esim. lomamatkoja olisi kiva suunnitella jonkun kanssa kaksin, tulisi halvemmaksikin.
Tämä on ollut yksi merkittävimmin mietityttäneistä asioista kun on käsitellyt polyamorisuuteen perustuvaa rakkauskäsitystä ja vaikka olisi luonnollisesti ihanaa tasapainoa luovaa, että joku ihminen haluaisi sitoutua viettämään lopun elämästään minun vierelläni, olen tullut siihen tulokseen, että tämä on sitoumus jota en halua kenenkään ystäväni kohdalla rohkaista suhteessa minuun.
Joissakin elämäntilanteissa, maailman potkiessa päähän tai vaatiessa tietynkaltaista stabiiliutta voi olla tärkeätä kyetä luottamaan siihen, että joku ihminen pysyy rinnalla, läheisenä tukena ja turvana, kunnes maailma näyttää jälleen itsessään tasapainoisemmalta. Lopullisena ratkaisuna en vain näe tätä kovin mielekkäänä maailmankuvani valossa, jossa ihmiset ja tilanteet muuttuvat ja kestävän onnellisuuden saavuttaminen ja ylläpitäminen vaatii jatkuvaa itsensä ylittämistä ja kehittämistä.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö rakastamiseen kannattaisi sitoutua. On tietenkin mahdotonta sanoa, että pysyn ikuisesti sellaisena ihmisenä, että tunnen syvää rakkautta kaikkia muuttuvia ystäviäni kohtaan, mutta voin hyvin tehdä lupauksen sekä itselleni että ystävälleni siitä, että ainakin seuraavan kuukauden, vuoden tai lapsen aikuistumisen ajan olen valmis tekemään parhaani mukaan töitä ymmärtääkseni, välittääkseni ja kunnioittaakseni häntä kaikissa vastaantulevissa tilanteissa. Tällaisella sitoutumisella on mielestäni merkittävä vaikutus niin henkilökohtaisessa kasvussa kuin myös siinä mitä ihminen voi elämässään saavuttaa.