Tavujen määrä - ok.
Vuodenaikaan viittaava termi - about ok.
Kaksiosaisuus - ok.
Lisäksi koska kyse ei ole alkuperäiskielestä eivät säännötkään ole ihan yksiselitteiset. On ihan eri asia kirjoittaa haikuja esim. englanniksi kuin japaniksi.
Peikon maailmassa
avaruus, taivas,
meri ja maa
on yhtä suurta taidetta vaan.
Delfiinien hopeinen laulu kiirii yli
avaruuden aaltojen,
sielujen syvyyksien yli jokien,
se tanssii tuulen kanssa yli vuorien
ja hymyilee kuun kanssa yli metsien.
Sillä se on musiikki taivaiden,
elämänilon ja unelmien kauniiden.
Se antaa rauhan sydämeen,
syvän kosketuksen mailmankaikkeuteen.
Se peikkomaailmassa vapaana elää saa
ja kun sulkee silmät sen voi kuulla..
kuka vaan.
Jos et päästä murheista irti
tuhlaat vaan tulevaa,
liian helposti suree vaan
eikä tartu käteen auttavaan.
Asiat iloiset sua täytyisi kantaa,
pienikin hymy päivään voimia antaa.
Menneet asiat muistoiksi muuta,
talleta sydämeen ja sit katse kohti uutta.
Näiden murheiden kautta olet voimia saanut,
taisteluissa ohjeet elämään laatinut.
Ne kyyneleet pois pyyhitty on kasvoilta,
oot niin vahvoilla, kun vierellesi löydät ystävät hyvät
ja rakkauden tunteen rintaasi syvän.
Alle varjoisan männyn juoksen.
Kikatus seuraa,
askeleet hidastuvat,
pientä kihinää.
Ja niin taas kohtaan hänet.
Hymysuin sulaa vuosien paino
puhtaaksi iloksi.
Kumartuen pienen puoleen
kuiskaan hänelle tarinoita
satulinnan prinsessoista,
supersankareista ja metsän keijukaisista.
Silmät kiiluten keskittyneesti kuuntelee.
Niin annamme itsemme unohtua.
Mutta ikuisesti ei ole aika lapsuuden.
Toinen tie jo kutsuu ja
käsi tarttuu toiseen.
Tuuli tanssii tukassa,
kun huomaan hahmonsa jo haalenneen.
"Muista", hän sanoo
ja maitohampaat pilkahtavat viimeiseen hymyyn,
ennenkuin kokonaan häviää.
Sitä samaa polkua vielä kuljen,
kera muistoissani kaikuvan kikatuksen.
Yksinvietetyn sunnuntaipäivän jälkeen.. ..onhan tuo ihan paska ja kahdessa minuutissa tehty jonka kyllä huomaa mutta laitetaan nyt kuitenkin tänne..
Se ahdistaa kun ei voi vain nukkua,
kun pitää valvoa ja kyyneleisiin hukkua.
Kyyneleisiin jotka väsymys luo,
yksinäisyyteen joka tuon väsymyksen tuo.
Ei tuntuisi väsymys jos joku vierellä ois,
uskon että veisi sen kaiken väsymyksen pois.
Olisi jotain parempaa ajateltavaa,
ei tippuisi taivas niskaan, ei kaatuisi maa.
Mutta näillä eväillä sitä vaan eteenpäin mennään,
Ehkä valoisamman tulevaisuuden mä huomenna nään...
Lyhdyn punaisen haluan,
totesi poika mustatakkinen.
Kaivoi kukkaron risaisen
ja huokas pettyen.
Pari hajonnutta nappia vaan
ei senteistä tietoakaan.
Hitto sitä naapurin Jaskaa taas
se kolikot pölli yöllä vaan.
Ei taida enää poika Jaskaan luottaakkaan
saatikka yökylää edes ottakkaan.
Katsoi poika viellä kerran
kaupan ikkunaa ja
kääntyi,
lähti kohti tuntemattomaa
ja niin jäi punainen lyhty
ilman ostajaa.
Kerro minulle kaunista
sano, että saisin olla,
Syksystä kevääseen
pysyä,
tuulen mukana lentää
Vaipua syliisi,
Yhdessä ja erikseen
jäisimme siihen,
huomennakin.
omaa runoutta...*blush*Oon kirjotellu koko pienen ikäni mutta harvalle oon uskaltanu näyttää jos nyt näin laittais....
ihminen on eläin..
Tekee mitä vaan saalistaakseen parhaan tunteen..
Itsensä kustannuksella...
Elämänsä kustannuksella..
Minä eläin valmiina hyökkäämään...
Valmiina ottamaan ilon irti...
Saalistan kunnes saan fiilikset jotka auttaa unohtamaan edes hetkeksi..
Tyhmää, mutta se on eläimen tarve...
Eläimen eläimellinen tarve...
Jos vatsa on kylläinen ja muut tarpeet tyydytetty tarvitaan lisää mikään ei enää riitä..
Inhimillistä tai eläimellistä yhtä kaikki luonne vaatii etsimään enemmän ja perampaa nyt ja aina kunnes ei ole muuta uutta koettavaa kuin kuolema..
-Tämä vähän synkkä eikä niin henkilökohtainen kuin muut mutta odottelen reagtioita ja ehkä uskallan kirjottaa vielä muitakin näin julkisesti...
Ei elämä ilman sinua ole mitään,
Ei päivä ilman sanojasi tee hyvää,
Ei maailma ilman rakkautasi ole hyvä,
Ei tunti ilman hymyäsi ole kaunis,
Maailmalle olet vain joku, mutta jollekin olet koko maailma.
Ikävän kehdossa
aika ottaa vallan taas,
se keinuu edes taas.
Menneissä muistoissa,
tulevaisuuden haaveissa.
Se ei pysähdy tähän hetkeen
vaan jatkaa keinumista
piinaavaa,
minä siinä kehdossa itkeä saan
kun se ei lopeta koskaan sitä
hillitöntä natinaa.
Menneet varjot lähtivät
sydämestäni,
jättivät vain takaoven auki
ja kuokkavieraan lailla
tuntematon loikkasi
sieluni syvyyksiin.
Pelko on kuollu.
Luovutanko?
Laitetaanpa tänne vaikka yksi "runoseni"...koska huomasin tällaisenkin aiheen
Tekee kuitenkin ensiksi mieli laittaa Edith Södergranin yksi pätkä "päätös" runosta:
"Tahdotko kenties runoilla? Sinä et runoile
enää koskaan.
Jokainen runo on oleva runon rikkirepimistä,
ei runoa, vaan kynnenjäljet."
ja tässä tuleepi minun kynnenjälkeni...
Hän
Pahantahtoinen juoruilu on tappamisluvan hakemista, hän sanoi.
Ja silloin minä tajusin.
Enkä juoruile enää. Joskus vaikea ymmärtää sanojen syvin olemus.
Päästä sisälle mitä toinen todella yrittää kertoa.
En luullut, että totuus tulisi sinun suustasi.
Yllättävää.
Jokainen joutuu joskus nöyrtymään.