Koirankuonolaiset ovat myytillisiä olentoja suomalaisessa kansantarustossa. Niillä on ihmisen ruumis, mutta koiran naama ja ne asuvat pohjoisessa. Koirankuonolaiset puhuvat outoa kieltä, ja ovat vanhojen ämmien mukaan riidanhaluisia julmureita. Toista maata ovat sarvikuonolaiset. Niillä on ihmisen ruumis, mutta sarvikuonon naama ja ne asustelevat etelässä. Sarvikuonolainen saattaa puhua eriskummallista kieltä, mutta on pohjimmiltaan varsin lenseä ja hyväntahtoinen olio. Sarvikuonolaiset saattavat soittaa jopa musiikkiakin, koirankuonolaiset vain räksyttävät ja murisevat.
Koirankuonolaiset ovat myytillisiä olentoja suomalaisessa kansantarustossa. Niillä on ihmisen ruumis, mutta koiran naama ja ne asuvat pohjoisessa. Koirankuonolaiset puhuvat outoa kieltä, ja ovat vanhojen ämmien mukaan riidanhaluisia julmureita. Toista maata ovat sarvikuonolaiset. Niillä on ihmisen ruumis, mutta sarvikuonon naama ja ne asustelevat etelässä. Sarvikuonolainen saattaa puhua eriskummallista kieltä, mutta on pohjimmiltaan varsin lenseä ja hyväntahtoinen olio. Sarvikuonolaiset saattavat soittaa jopa musiikkiakin, koirankuonolaiset vain räksyttävät ja murisevat.
Putoaminen on jännittävää, määrättyyn pisteeseen saakka. Sitten tulee se piste jossa kuolet. Big Wave Riders soittaa musiikkia määrättyyn pisteeseen saakka. Ei koskaan siihen jossa kuolet. Kaiku jatkuu ikuisuuksiin ja pudotus sen mukana. Jos et koskaan osu maahan, et koskaan kuole. Olet aina tällä rannalla. Rantaan tulee aina uusi aalto, edellistä isompi tai pienempi. Hiekka jatkuu ja jatkuu, kaartuen pois näkyvistä. On aina se hetki juuri ennen kuin alkava auringonlasku iskee tajuntaamme.
Lähin paikka harrastaa isoja aaltoja on Irlannin Mullaghmoressa. Se oli aikoinaan Louis Mountbattenin suosima lomanviettopaikka. Vuonna 1979 Irlannin tasavaltalaisarmeija räjäytti 23 kilon pommin Mountbattenin kalastusveneessä, tappaen hänet.
Louis Mountbattenin jatkoi putoamista siihen pisteeseen.
Big Wave Ridersi ei koskaan pysähtynyt. Bändissä yhdistyy ekan levyn aikaisen Arctic Monkeysin hallinnan rajoilla tempoileva energia suunnattomaan aurinkoisuuteen ja Kalifornian kokoiseen kaikuun.
—————————-
Falling is exciting up to a point. Or should we say down… After that comes the point where you die. Big Wave Riders plays music up to tha point. Never to the point where you die. The reverb goes on forever and the fall with it. You never hit the ground, you never die. You’re always on this same beach. There’s always a new wave coming in, bigger, smaller, whatever. The sand goes on adn on, veering out of your line of sight. It’s always that moment seconds before you realize the sun is starting to set.
The nearest place to Helsinki to go big wave surfing is in Mullaghmore, County Sligo, Ireland. It used to be a favored vacation spot of Louis Mountbatten’s. In 1979 the Provisional IRA blew up his boat with a 23 kg explosive, killing the man.
Mountbatten fell past that point.
Big Wave RIders never stopped. They combine the barely contained energy that the ARctic Monkeys had on the first album with a sunny disposition and a reverb chamber the size of California.
Kuuntelin tuota sivun alareunasta löytyvää Soundcloud-settiä ja mietin mitä voi sanoa. Katsoin toisella silmällä telkkaria, sen tehdessä joka iltaista kuolemaansa, hidasta ja dramaattista sellaista. Ohjelmien laatu laskee kellon viisarien ryömiessä kohti seuraavaa päivää. Ensin tulevat hittisarjojen kylkiäisenä ruutuun päätyneet jenkkisarjat. Niissä näkyy aina jokin trendi. Jossain vaiheessa kaikki olivat X-Filesiä. nyt suurin osa liittyy jotenkin rikosten selvittämiseen. ja sitten on pari yliluonnollisiin asioihin keskittyvää. Sitten lopuksi joku idiootti tulee huutamaan ruutuun saadakseen ihmiset tekstaamaan.
Kymmenisen vuotta sitten (tämä aikamääre toistuu näillä sivuilla usein) joku sanoi minulle, että suomalainen tilaisi kasan koiranakakkaa olohuoneen matolle, jos sen voisi tehdä tekstarilla. Se oli totta silloin. Ehkä yhä?
Vaikea kuvitella minkään tilanteen vetävän enemmän irralleen maailmasta. Jossain vaiheessa havahduin siihen miten paljon tykkään tästä musiikista ja miten paljon tämä meno on kehittynyt. Minulta tuhoutui yksi meiliosoite kauan sitten, ja sen myötä putosin pois Alas-possen promokuvioista. Tajusin sen vasta nyt.
Näillä festareilla Niclas Kristianson, eli Non Person, esiintyy ensimmäistä kertaa projektina yhdessä Ameeban kanssa. Aikaisempi kanssakäyminen on ollut enemmän levynsoitto- ja syvällinen keskustelu-pohjaista. Menneisyys siis yhdistää, mutta se on hämyinen. Tällä kertaa, konsepti on selvä. Ameeba mikissä, Non Person puikoissa, satunnaisia kavereita mukana, jos paikalle ehtivät. Uudet Mutantit on uusi liike.
————————————-
I was listening to the Soundcloud set at the bottom of this page, trying to think of something to say. Getting a little antsy. I was watching TV with half an eye, watching the medium die its daily death. As the hands of the clock creep towards the next day, the quality of what it has to offer takes a gradual dive towards serious suckage. It’s a drama-laden gradual. First it’s the shows that end up being shown because the channel had to buy them in order to get the hit show they wanted. You can always see the trends in them. For a while they were all very X-Filesy. Now there’s a lot of solving crimes, with a forensic bent. And a couple of crapfests concentrating on the supernatural. And then some idiot comes on screen and yelling, trying to get people to text.
Ten years ago (have you noticed how we keep going back to ten years ago on this site?) someone told me that if it were possible to order a pile of doggie doo-doo for the living room carpet via text message, enough Finns would want it that it would be profitable venture. It was true back then, I think. Maybe now, too?
It’s hard to imagine a set of circumstances more conducive to taking a person out of their world. At some point, in the middle of all this aimless rumination, I woke up to realize how much I like this music and how this sound Niclas makes has come so far. An e-mail address I used had to be destroyed and as a result I haven’t been receiving the promo mails from the Alas posse (Non Person, Teeth, RPK). I just realized that now.
At this festival Niclas Kristianson, aka Non Person, will perform for the first time with his old firend Ameeba. In the past they’ve DJed together and had many a profound conversation, but theyve never made music together. The past is aunifying factor, but it’s a bit hazy. The concept is clear. Ameeba on the mic, Non Person on the buttons, random friends joining i, if they make it. New Mutants is new movement.
Joissain kohdissa maailmaa aikaa on enemmän kuin toisissa. Joskus se johtuu elämänmenosta. Joskus se taas johtuu siitä, että joku pysäyttää ajan.
Björk puhuu moderneista minimalisteista
——————–
There are places in this world where time is more plentiful than in others. Sometimes it’s just the rhythm of life that makes it so. Other times it’s because someone stops or slows down time.
Totalitaristiset järjestelmät arvostavat usein instrumentaalimusiikkia, koska se ei voi asettua suoraan vastarintaan järjestelmää vastaan, vaan kapina sijaitsee, jos sijaitsee, tulkinnanvaraisessa subtekstissä. Ja intrumentaalimusiikki voi pönkittää systeemiä olematta samalla tavalla kornia kuin laulettu propaganda. Kysykää vaikka Stalinilta.
Mutta usein kyllä tuntuu, että mitä enemmän musiikissa on bassoa, sitä kapinallisempaa se on, vaikka olisikin instrumentaalimusiikkia. Esimerkiksi fasistinen tai totalitaristinen dub tuntuu lähes mahdottomalta ajatukselta.
Olenko väärässä?
———–
Totalitarian systems appreciate instrumental music, because itäs very hard for it to be in direct conflict with the system. Any criticism and rebellion, if extant, is necessarily a subtextual presence and, really very open to interpretation. Instrumental music can easily be used to support the system, while sidestepping the many esthetic pitfalls inherent in vocal propaganda music. Just ask Stalin.
It seems to me that the more bass there is to a particular music, the greater its potential for rebellion. And the smaller its potential for use as propaganda, even if it is instrumental. It’s hard to imagine fascist or totalitarian dub, right?
Or am I wrong?
Disco Despair luovii deep housen ja deep technon välitilassa.
Tällä hetkellä kuumeisesti uutta tavaraa vääntävä signaamaton artisti levittää melankoliaansa ja syvää oloaan Soundcloudin välityksellä. Musiikissa vaikuttavat niin elektroniset kuin orgaanisetkin sävyt. Raaka-aineina toimivat mm. uusi, vanha, sininen ja lainattu.
Katkeransuloisissa äänimaisemissa viihtyvän artistin taustalta löytyy ‘00 –luvun alkupuolella Scape –nimellä vokaalihousea julkaissut Lassi Vierimaa.
Death Laser perustettiin jo vuoden 1994 kesäkuussa, tarkoituksena saada aikaan L7-coverbändi. Bändin miehistö (joka koostui alun perin pelkästään naisista) on vaihtunut monet kerrat riitojen takia, jotka liittyivät enemmän tai vähemmän päihteisiin, rahaan tai ihmissuhdesotkuihin.
Nykyinen kokoonpano: Jussi: Laulu/Kitara, Tuuli: Laulu/Basso, Anne: Laulu/Urku, Timo: Kitara. Vakituista rumpalia ei tällä hetkellä ole, koska edellinen rumpali (Joel) joutui Yhdysvaltojen lomamatkalla rodeolaite-onnettomuuteen (käsi jäi kiinni kuolaimiin). Mitään vakavaa ei käden menetyksen lisäksi kuitenkaan tapahtunut, Joel soittaa vielä kuulemma toisessa orkesterissa käyttäen päätään virvelin ja peltien lyömiseen.
A mesmerizing manifestation of musical magnificence. Multitalented masterminds of mellow moods and melodramatic madness. Misunderstood maestros of macabre melodies. Menacing marauders from marble mansions. Massproduced for musical markets. Microcosmic mosaic of miniscule mechanics. Macroimage of a minimal matter. A massive monument of megalomania.
You might have pondered all your life: what is electronic dance music nowadays? Nowadays are over. Mad Max Mattel is future. Mad Max Mattel is life.
Kurt Vile on ajasta irti. Ei edes retrolla tavalla, koska mitään pastissia tässä ei tehdä. Häntä ei vaan voi asettaa yhteen kohtaan janalla. Hän vetää sen solmuun jossa toisiaan vasten hiertävät Mudhoneyn Mark Armin tyyli laulaa balladia ja Tom Pettyn koukkukynän terävyys, John Faheyn kitarankielten soinnin ja Bruce Springsteenin sydänmaarockin toimiessa jananpainona. Solmun kiristyessä sieltä alkaa tihkumaan koneellista dub-huminaa.
Kurt Vile on luonnollinen jatke 1900-luvulla alkaneelle klassisten amerikkalaisten lauluntekijöiden uljaalle jatkumolle. Hän on se mitä Ryan Adamsista luultiin, mutta jotain meni vikaan. Eikä hän ole “uusi” kukaan, koska hänen musiikissaan kuuluvat lähes kaikki täysin luonnollisella tavallaan. Paljoudesta hän nousee vain ja ainoastaan omana itsestään.
Kurt Vile & Violators on vielä enemmän kuin osiensa summa.
———————————
Kurt Vile is out of time. Outside of it. Not in a retro way, since we are not dealing with pastiche here. You just can’t place him on any point on the line. He ties it in a knot where Mudhoney’s Mark Arm’s way with a ballad rubs up against Tom Petty’s way with a hook and the rope is pulled down by a weight consisting of the shimmering guitar strings of John Fahey and the heartland rock of Bruce Springsteen (or Bob Seger if you prefer). As the knot gets tighter, some dubby hum escapes into the thick air.
Kurt Vile is a natural continuation of the grand tradition of American songwriters that started in the 20th century. He is what people thought Ryan Adams could be, but wasn’t. And he is not the “new” anything, since he has everything in him, in a natural manner, too. Out of the multitude comes one, Kurt Vile as himself.
Kurt Vile & Violators is more than the sum of their constituent parts.
Lisää rock-kliseitä… Joissain paikoissa ei vaan ole muuta tekemistä kuin etsiä ja löytää rock-musiikin kova ydin. Kuten Utajärvellä. PK Keränen, hänen veljensä Asko ja serkkupoika sekä rumpalismies Espe Haverinen löysivät sen juuri Utajärveltä ja toivat sen muun maailman ihasteltavaksi 22 Pistepirkon muodossa.
Kuudes Aisti -festivaaleille PK tulee soolona eikä meillä ole minkäänlaista käsitystä siitä mitä tuleman pitää, mutta jo usean vuoden ajan PK:n soolo-osuudet Pirkkojen keikoilla ovat olleet sydäntäsärkevän kaunista kuultavaa.
———————
More rock clichès… Growing up in some places, there’s nothing to do but dive head first into the hard core of rock. Utajärvi is one such place. That’s where PK Keränen, his brother Asko and their cousin and drummer Espe Haverinen found it and brought it out for hte rest of us to behold in the form of 22 Pistepirkko.
At Kuudes Aisti PK performs alone and we have absolutely no fucking idea what he’s going to do, but for a few years now his solo spots in the middle of the Pistepirkko set have been some touching stuff.
Tässä Yari ja PK soittavat VU:ta/Here PK and Yari play VU:
It’s not going to be anything like this/Ei se tule olemaan lainkaan tällaista.
Jouhikossa on jotain universaalia. Sen sukuisia soittimia löytyy kaikkialta, ajalta ennen historian aamuhämärää. Jossain vaiheessa tulimme alas puusta, savannin viedessä tilaa metsiltä Afrikan sydämessä. Pian sen jälkeen aloimme raapimaan jotain pingotettua kieltä toisella, koska siitä lähti ääni joka resonoi itsetietoisuuden mukanaan tuoman surun kanssa.
Jouhikossa soi suomalainen blues ajalta jolloin se oli vielä modaalista. Jossain vaiheessa joku tuli lahden yli lännestä ja pakotti sen neliääniseen, mollin ja duurin määrittelemään laatikkoon. Jouhikko jäi kansalliseen komeroon kuin laulun peltirumpu.
Pekko Käppi oli mukana kun jouhiko haettiin komerosta takaisin raapimaan ilmoille suomalaista bluesia tässä ajassa jolloin olemme kiinteämmin yhteydessä muuhun maailmaan kuin koskaan historiamme aikana.
Minulle hienoin juttu Pekossa on kuitenkin se sillanrakentaja, joka luo yhteyksiä aikakausien ja kulttuurien välille. Vanhoista ajoista nykypäivän ja täältä punk-räjähdykseen. Kansanmusiikista noiseen. Ja kaikki hyvät asiat paranevat toisilleen altistutessaan.
—————————
There’s is a touch of the universal to the jouhikko. Instruments of the same family can be found everywhere, going back to an age before history. At some point we stepped down from the tree, as the savanna encroached upon the territory of the forest in the heart of Africa. Soon after we started scratching a tuned string with a bow of some kind, because it made a cool sound. It resonated with sadness brought about by self-awareness.
Jouhikko is the sound of Finnish blues from a time when the music of this area was modal. Then someone came from the West and boxed it up in four-part harmony, constricting it to major and minor keys. The jouhiko sat in a corner for centuries, gathering dust.
Pekko Käppi was there when they fetched the jouhikko back out of the dusty closet. it is now scratching out a Finnish blues at a time when Finland is more integrated to the rest of the world than ever before in its history.
For me the greatest thing about Pekko are the bridges he builds, from bygone eras to this day and back into the recent past of the punk explosion. From folk music to noise. From good thing to good thing to good thing, and they are all improved by this exposure.
Kun laiskuus kohtaa tiukkuuden ja pääroolissa on ääni. Ihmisen ääni. Jo historian alkuhämärissä tiedettiin sen verran että looppi riittää. Ei sen tarvitse olla kovin pitkä, kunhan se potkii ja tekee tehtävänsä antamalla äänelle siivet. Moni musiikinlaji on ajanut itsensä umpikujaan sorkkimalla tätä suhdettä ilman, että siihen on rahkeita.
Pietarilla ja Jodarokilla ei tarvitse olla siihen rahkeita, koska heillä hommaa toimii vanhaan tyyliin. Asialliset hommat hoidetaan. Biitti potkii ja keinuu, mutta ei syö moottoriturpaa suihinsa. Ja tässä ei tiputeta bassoa, vaan tietoa. ja se tieto on oikeastaan tietoisuutta… Tietoisuutta siitä, että Pietari vetää paremmin kuin sinä. Kaikessa. Älä käy sille, pässi.
—–
When lazy meets tight and the marquee role is given over to the human voice. Way back in the fogs of history, people already knew all you need is a loop. It doesn’t even have to be that many measures, as long as it kicks ass and gives the voice wings. Many genres have driven themselves into unpleasant cul-de-sacs by fucking with this balance when they just didn’t have what it takes.
Pietari and Jodarok don’t need to ahve what it takes, because they are not in the business of fucking with shit that doesn’t need to be fucked with. The beat pounds and swings, but doesn’t eat the vocalist alive. There is no bass being dropped here, just knowledge. Science, even. Or awareness, really. Awareness of the fact that Pietari has you beat. In everything.
Hadeeinen aioni on geologisessa ajanlaskussa ajanjakso 4,567–3,8 miljardia vuotta sitten ja se alkaa Maan muodostumisesta. 4,4 miljardia vuotta sitten, kun kaikki ilmakehässä ollut höyrystynyt vesi satoi maahan, syntyi alkumeri.
Jori Hulkkosen dRUMMAN ui elektronisen musiikin alkumerressä. Ei ehkä siinä ihan ensimmäisessä, joka oli musiikillinen vastine tilanteelle, jossa vesi on suuren hiilidioksidimäärän vuoksi nestemäistä huolimatta 230 asteen lämmöstä. Silloin elektronista musiikkia tehtiin yliopistoissa huoneen kokoisilla syntetisaattoreilla.
dRUMMANin aikamatka ei ulotu aivan niin pitkälle. dRUMMAN vie meidät Rolandiseen aioniin.
——————————
The Hadean Eon occurred around 4.567 – 3.8 billion years ago and it started with the formation of the Earth. 4.4. billion years ago when all the water that was in the atmosphere as steam cooled and rained down, creating the first ocean.
Jori Hulkkonen’s dRUMMAN swims in the first oceans of electronic music. Maybe not the Hadean one, since that would involve the musical equivalent of dealing with 320 degree water kept liquid by an absurdly high carbon dioxide content. In other words, a research institute and a modular synthesizer the size of a room.
dRUMMAN doesn’t go that far. dRUMMAN operates in the Rolandean Eon.
Jori Hulkkonen is dRUMMAN live 20.11.2010 @ YK/Helsinki by Jori Hulkkonen
Lauantaidiskosta ja Radio Helsingistä tuttu Harvest tuo hiukan rokkia festivaalien DJ-tarjontaan. Elämäntapaskeittarin suurin inspiraationlähde löytyy Bowien tarunhohtoisista Berliinin vuosista.
Helvettiin on useita portteja. Yksi niistä on Kansasissa, Stullin pikkukaupungissa. Kuulemma yksi Sintrassa, Portugalissa, lyhyen matkan päässä Lissabonista. Kiinan Fengdusta löytyy yksi ja Nicaraguasta kaksi. Jos haluaa tanssia mistään helvetin portista sisään, soundtrack löytyy Saksasta. Helmut Josef Geier, alias DJ Hell toimii jatkoilla kuin jatkoilla, oli kyseessä sitten Fashion Week tai ikuinen kadotus.
———————
There are many gates to Hell on Earth. One on Stull, Kansas. We hear of one on Sintra, Portugal, a short drive from Lisbon. There’s one in Fengdu, China and two in Nicaragua. If you want to dance and gyrate your way into the netherworld, the soundtrack comes from Germany. Helmut Josef Geier, alias DJ Hell brings the afterparty, be it Fashion Week or eternal damanation.
..... Totta!
