Pari päivää sitten tuli taas todettua, että ilmeisesti kaikilla ihmisillä on joku syvä fobia jostain, itselläni se on korkeanpaikan kammo, eli sivistyskielellä Akrofobia.
Oltiin Lintsillä kuvaamassa stillejä dokumentin kuvakäsikirjoitusta varten, ja mentiin sitten ottamaan yläilmakuvia tähän uuteen maailmanpyörään "Rinkeliin". Jotenkin sen on nuoruudesta asti tiedostanut että korkeat paikat alkavat ahdistaa meikäläistä, mutta nyt se tuli oikein alleviivatusti esille. Mun piti kuvata digikameralla kuvia, mutta kun se vaunu alkoi nousta ylöspäin ja maailma alhaalla alkoi pienetä, menin ihan puihin ja oli kertakaikkiaan pakko lykätä kamera kaverille, että ota sä noi kuvat, mä en pysty. Meikäläinen oli ihan kusessa siellä yläilmoissa, pidin vaan tiukasti kiinni siitä stongasta joka siitä lasikuitukopperosta lähtee ylös, jalat tiukasti penkkiä vasten puristuneena. Koetin olla kattomatta alas ja keskittyä horisonttiin, mutta oli se aika tuskaa. Varsinkin kun se koppero jäi aina ylös ja alkoi heilua tuulessa, ne naurettavat lukitsemattomat pikkuovet alkoi kolista metallitappia vasten, niin sillon ajatteli että saatana alas tää vekotin. Vuosi sitten olin siinä vanhassa maailmanpyörässä, eikä se mun mielestä skitsottanu läheskään näin paljon kun nyt tää uus. Lisäks ne vaunukopperot on hemmetin pieniä, pienikin liike heiluttaa niitä levottomasti, ja se hitsausjälki niissä helvetin ovissa arvelutti :)
Kaveri sanoi ettei ole koskaan nähnyt meikäläistä sellaisena, niin skitsona ja pelokkaana. Sanoi että illuusio meikäläisen ylivoimaisuudesta sai särmän kun osoittautui Akilleen kantapää :)
Sitten käytiin vielä kuvaamassa "Panoraamasta", eli siitä tornihärvelistä jossa on se pyörivä näköalavaunu-chydeemi. Se ei skitsottanu läheskään niin paljon, kun oli suljettu tila ja pleksi välissä. Mutta kyllä siinäkin kun torni lähti ylös, alkoi tuntumaan munaskuissa ja jalat menivät veltoiksi. Lisäksi se pleksi näytti epäilyttävältä, hiusmurtumia joka paikassa :happyroll:
Kummallista ja ihmeteltävää, mistä ja miten tällaiset tavallaan irrationaaliset, halvaannuttavat pelot oikein syntyvät? En oikein muista mistä muusta asiasta olisin reagoinut tällä tavalla johonkin niin voimakkaasti, että sitä menee ihan lukkoon, se on niin fyysistä että pelon varmaan näkee kilsan päähän. Ahtaat paikat, hämähäkit, pimeät kujat, ase kädessä heiluvat piripäät, julkiset paikat tai mitkään muuten ei tuota mulle ongelmia.
Joskus toissakesänä olin Haagassa jossain tupareissa aika korkeassa kerrostalossa, ja sen talon tuuletusparveke yläilmoissa oli aidattu vaan juuri suht matalalla rauta-aidalla josta näki alas vähän liiankin hyvin. Alaskatsoessa tuntui että jalat painavat helvetin paljon ja gravitaatio alkaa vetää alaspäin, joku voima vetää alas :)
Onko kenellä muulla skitsoja korkeista paikoista?
Oltiin Lintsillä kuvaamassa stillejä dokumentin kuvakäsikirjoitusta varten, ja mentiin sitten ottamaan yläilmakuvia tähän uuteen maailmanpyörään "Rinkeliin". Jotenkin sen on nuoruudesta asti tiedostanut että korkeat paikat alkavat ahdistaa meikäläistä, mutta nyt se tuli oikein alleviivatusti esille. Mun piti kuvata digikameralla kuvia, mutta kun se vaunu alkoi nousta ylöspäin ja maailma alhaalla alkoi pienetä, menin ihan puihin ja oli kertakaikkiaan pakko lykätä kamera kaverille, että ota sä noi kuvat, mä en pysty. Meikäläinen oli ihan kusessa siellä yläilmoissa, pidin vaan tiukasti kiinni siitä stongasta joka siitä lasikuitukopperosta lähtee ylös, jalat tiukasti penkkiä vasten puristuneena. Koetin olla kattomatta alas ja keskittyä horisonttiin, mutta oli se aika tuskaa. Varsinkin kun se koppero jäi aina ylös ja alkoi heilua tuulessa, ne naurettavat lukitsemattomat pikkuovet alkoi kolista metallitappia vasten, niin sillon ajatteli että saatana alas tää vekotin. Vuosi sitten olin siinä vanhassa maailmanpyörässä, eikä se mun mielestä skitsottanu läheskään näin paljon kun nyt tää uus. Lisäks ne vaunukopperot on hemmetin pieniä, pienikin liike heiluttaa niitä levottomasti, ja se hitsausjälki niissä helvetin ovissa arvelutti :)
Kaveri sanoi ettei ole koskaan nähnyt meikäläistä sellaisena, niin skitsona ja pelokkaana. Sanoi että illuusio meikäläisen ylivoimaisuudesta sai särmän kun osoittautui Akilleen kantapää :)
Sitten käytiin vielä kuvaamassa "Panoraamasta", eli siitä tornihärvelistä jossa on se pyörivä näköalavaunu-chydeemi. Se ei skitsottanu läheskään niin paljon, kun oli suljettu tila ja pleksi välissä. Mutta kyllä siinäkin kun torni lähti ylös, alkoi tuntumaan munaskuissa ja jalat menivät veltoiksi. Lisäksi se pleksi näytti epäilyttävältä, hiusmurtumia joka paikassa :happyroll:
Kummallista ja ihmeteltävää, mistä ja miten tällaiset tavallaan irrationaaliset, halvaannuttavat pelot oikein syntyvät? En oikein muista mistä muusta asiasta olisin reagoinut tällä tavalla johonkin niin voimakkaasti, että sitä menee ihan lukkoon, se on niin fyysistä että pelon varmaan näkee kilsan päähän. Ahtaat paikat, hämähäkit, pimeät kujat, ase kädessä heiluvat piripäät, julkiset paikat tai mitkään muuten ei tuota mulle ongelmia.
Joskus toissakesänä olin Haagassa jossain tupareissa aika korkeassa kerrostalossa, ja sen talon tuuletusparveke yläilmoissa oli aidattu vaan juuri suht matalalla rauta-aidalla josta näki alas vähän liiankin hyvin. Alaskatsoessa tuntui että jalat painavat helvetin paljon ja gravitaatio alkaa vetää alaspäin, joku voima vetää alas :)
Onko kenellä muulla skitsoja korkeista paikoista?
