Originally posted by Taedium
...tuli mieleen, että tiedätkös Sarasvuon palkkaa? Tai mistä hinnasta se tulee pitää tunnin puheen?
...sanat on halpoja/merkityksettömiä, kuten Sarasvuolla..
Voin vain arvailla sitä hintaa, mutta minä en halua maksaa kenellekään siitä, että hän sitten sanoo minulle mitä minä haluan kuulla. Verbaalista prostituutiota siis.
...jos sinun tavoitteena on olla masentunut, onneton ja kärsivä, niin eikös sekin ole oman edun tavoittelua.
En minä masentuneisuuden tai kärsimyksen tilaa varsinaisesti tavoittele, se tulee automaattisesti tilaamatta :D
Olin tuossa pari viikkoa sitten kuumeessa ja räkätaudissa, kaikki lihakset oli kipeinä, päätä jomotti ja kävely oli horjuvaa. Se ei ollut mikään fataali tila, toimin ehkä n.40% tehoilla normaalista, mutta tiesin että kohta olen taas "terve", tai jos en parane, sitten kuolen, ei sen kummempaa. En pitänyt sitä tilaa mitenkään huonona, vaan opettavaisena kokemuksena pitkästä aikaa. En ollut mitenkään "down", muuten kuin fyysisesti. Kun kuume lakkasi, maailma tuntui taas ihmeen selvältä.
Tottakai kun on vakavammista sairauksista / taudeista kysymys, ajatus muuttuu huomattavasti negatiivisemmaksi, elämä ei hymyile millään tavalla. Sitä tilaa ei toivo kenellekään, mutta auta armias jos siitä tilasta sitten paranee! Osaa ehkä arvostaa asioita hieman toisella tavalla...
Ei ihmisen heikko tila ole parempi tai huonompi tila sinänsä, se vaan on.
Alakulo ja downer-fiilikset voivat olla (ja usein ovatkin) uskomaton voimavara, ehkä jopa enemmän kuin ns. positiiviset fiilikset, siinä mielessä joku voisi niitä jopa tavoitella saadaakseen luovan mielentilan tms. Siinäkö syy väkijuomien suureen suosioon taiteilijoiden keskuudessa?
Se on erittäin hieno ja uskomaton hetki kun ajatukset "kääntyvät" alakulosta täysin positiiviseen, se nimenomainen hetki kun se sekunnissa tapahtuu, joskus ihan selittämättömästä syystä. Sitä ikäänkuin tajuaa että asiat eivät ole mitenkään huonosti, unohtaa itsensä ja näkee asiat melkein ulkopuolisen silmin. Yleensä meikäläisellä se tapahtuu kun laitan levyn soimaan ja ensimmäiset sulosoinnut täyttävät korvat.
Mutta kaikista jumalaisin on tunne, jossa on SEKÄ suru että ilo on samanaikasesti mukana. Näkee elämässä jotain uskomatonta joka tekee järjettömän iloiseksi ja ekstaattiseksi, mutta samalla jokin tietoisuus sen katoamisesta, sen hetken ohikiitävyydestä viiltää kuin veitsi syvällä sydämessä.
Kaksi täysin erilaista, mutta silti niin samanlaista tunnetta on kietouneena toisiinsa niin tiukasti, että niiden välinen raja katoaa, siitä tulee yksi tunne. Siinä kohdassa tajutaan ehkä hetken ajan elämän järjetön onni ja käsittämättömyys...
Ah! se on elämän nautintoa parhaimmillaan!
Sitä hetkeä taide pyrkii jäljittelemään.
...kumpiko nautti siitä 6kk ajelusta enemmän? Se, joka ajoi täysinvarustellulla autolla kuunnellen CD levyjä ja välillä ottaen kokiksen siitä autojääkaapista, vai se joka ajoi kylmissään surkealla tiellä autolla, johon ei todellakaan voi luottaa?.
En nyt ehkä täysin ymmärrä tuota autolla ajamis-analogiaa, mutta tuliko siitä talviajajasta mitenkään parempi ihminen? Mitä hän ajattelee elämästä? Todennäköisesti negatiivisemmin ja tietyllä tapaa realistisemmin elämään suhtautuva kuin Mersumies, mutta se ei tee hänestä sinänsä parempaa ihmistä, vaan asioihin tietyllä varovaisuudella ja odottavalla asenteella suhtautuvan ihmisen, ihmisen joka pyrkii välttämään seuraavaa liukastumista ja eteen pomppaavaa hirveä.
Oma pointtini on se, että kärsimys ei sinänsä jalosta ketään automaattisesti, yleensä se tekee ihmisestä katkeria jollain tapaa, se on valitettavaa. Ratkaisevaa tässä on se, miten paljon "itsessään" haluaa lillua, nähdä kaikki vain ja ainoastaan itsensä kautta. Jos osaa kärsimyksen jälkeen edes hiukan nostaa päätä ja nähdä maailman kaiken kärsimyksen jälkeen, näkee asioita joita ei ehkä ole tajunnut aikaisemmin nähdä ja arvostaa niitä paremmin. Suhtautuu kanssaihmisiin ehkä hieman paremmin, eikä välitä turhista pikkuseikoista. Suuripiirteisyys kasvaa.
Sairaus ja alakulo opettaa ehkä juuri dissaamaan turhat pikkuasiat sairauden aikana, koska niihin menee turhaa energiaa eikä yksinkertaisesti jaksa kiinnittää niihin huomiota. Kun sitten terveenä näkee taas "uusin silmin", kiinnittää sekä isoihin että pikkuasioihin taas enemmän huomiota.
Uh, tätä on erittäin vaikea selittää!
Rehellisyyttä? Jos, niin imo olet 180 astetta metsässä.
Jos siis puhutaan oikeasta ystävyydestä, niin tottakai siihen kuuluu rehellisyys, ei nyt välttämättä 100%:sesti, mutta kuitenkin erittäin suurelta osin. Tunne, että ei tarvitse puhua paskaa toiselle.
Ystävyydessä rehellisyyttä on ainakin huomattavasti enemmän kuin suvunjatkamis-/pariutumispuuhissa.
Niinkuin sanoit, suvunjatkamisessa ajatellaan omaa etua, siispä siinä yleensä kaikki keinot ovat sallittuja: valehtelu, naamioituminen, teeskentely, mahtailu jne., mutta nuokin teot tehdään yleensä rakastuneena kuin automaattisesti ("hyvän ja pahan tuolla puolen"), ihminen ehkä kerrankin valehtelee itsestään kauniisti ja pyrkii hyvällä omallatunnolla luomaan itsestään kuvan neiti tai herra Täydellisyytenä joka sopii JUURI sille vastakkaiselle henkilölle. Pyritään ikäänkuin -yleensä alitajuisesti, joskus jopa tietoisesti- muuttamaan tämän henkilön ajatuksia minusta paremmaksi ja kiinnostunemmaksi. Jokainen muuttuu ikäänkuin hypnotisoijaksi jonka tehtävä on saada joku ihminen omaksi.
En nyt mitenkään vähättele tai aliarvioi tuota "naamiotunnetta", kaunista valehtelua, se on osa elämän viehätystä ja mukavaa sinänsä.
Olen itsestäni vain huomannut, että olen liian rehellinen, en osaa siihen uppoutua viittä minuuttia kauempaa, ennenkuin sisäinen "piruni" (taas näitä vaarallisia termejä) nostaa päätään, katsoo silmäkulmien alta ja kysyy: "mitä sinä teet? oletko nyt rehellinen itsellesi?". Minussa on liikaa rehellisyyttä ja liian vähän leikkimielisyyttä, se täytyy myöntää.
Ystävyydessä on huomattavasti vähemmän jotain mitä "pitää saada", yleensä se on samanhenkisyyttä, tunnetta että on joku joka ajattelee ja kokee maailman suht koht samanlaisena kuin minä, tai ainakin jolta voi oppia uusia tapoja kokea ja nähdä maailmaa. Jotain joka rikastuttaa omaa ajattelua, ja joka tuo tyydytystä omaan maailmankuvaan.
Vaikka tuo "hyöty"-aspekti ystävyydessä tässä mielessä onkin, katson että se on paljon tasapuolisempi kuin muissa suhteissa yleensä, koska kummatkin ystävykset saavat samat asiat (jos ystävyys on siis samanarvoista, eikä Cable guy-tyylistä perässäroikkumista) toisiltaan, käyvät ikäänkuin jatkuvaa henkistä vaihtokauppaa toistensa kanssa. Eikä hyvä ystävä pyri saamaan ystäväänsä omaan vaikutuspiiriinsä samalla tavalla kuin eroottisessa valtapelissä, vaan antaa toisen ajatuksille tilaa, tilaa hengittää, ja itse asiassa arvostaakin juuri toisen erilaisuutta ja sitä mitä häneltä voi oppia.
Ja yleensä ystävyyteen ei liity minkäänlaisia eroottisia latauksia.
Elämä on elämän tarkoitus. Rehellisimmillään. Imo.
En usko että elämällä on tarkoitusta, se vaan lisääntyy, mutta ei se sen "tarkoitusta" siitä sinänsä tee... Semmoinen mahdollisuus vaan on olemassa ja jatkaa edelleen toimintaansa.
(Oman edun tavoittelusta)
Minusta se taas on ihmisen lähes jumalan asemaan asettamista. Eläimet toimivat pohjimmiltaan vain ja ainoastaan lajin säilymisen kannalta. Ihminen jos on kehittynyt niin pitkälle, että lajin säilymisen yli on jokin muu noussut, esmes oman edun tavoittelu, niin sehän nostaa meidät eläinten yläpuolelle.
Taitaa ihmisenkin ahneus ja oman edun tavoittelu olla materiaalisinta ja alkuperäisintä luontoa mitä on vielä jäljellä, ts. juuri lajin säilymisen, omien geenien siirtämisen strategia. Jos taas on "opittu" tavoittelemaan etuja joista ei ole itselle edes mitään hyötyä, siinä puhutaan jo varmaan pahuudesta...?
Jos idolina ja malleina käytetään muinaisen Kreikan taruston jumalia, niin sitten varmaan nykyihminen on lähellä ko. määritelmää jumaluudesta, mutta minusta se on jotenkin halpa ja alhainen kuva jumaluudesta. Oikea jumala EI VÄLITÄ omista eduista tai haitoista, itse asiassa se ei välitä mistään, se vaan on ja tekee mitä haluaa. Siksipä ihmisen EI pidä pyrkiä jumalaksi, ihminen voi olla parempi kuin mikään jumala.
Sanoin vain, että satanismin peruslähtökohta on siinä, että sinä itse olet elämäsi Herra.
Minä en halua pelata uskovaisten pussiin käyttämällä itsestäni heidän termejään, ts. tässäkin "satanisti", koska siten väittäisin rivien välistä että heidän termeissään on jotain perää. Minä kävelen tuollaisten määritelmien YLI ja määritän itse itseni.
Pyyteetöntä uhrautumista ei ole. Laji tai oma itsensä menee aina motiiveissa ykköseksi.
Mietin että jos ihminen tekee pyyteettömän teon, uhrautuu, ajatteleeko hän silloin lajin etua? Jos tilanne liittyy suoraan lajin tai jonkin sen jäsenen säilymiseen, silloin kyllä.
Mutta jos on tilanne, jossa paras ystävä (tai rakas läheinen, vaikka avaruuden muulta planeetalta) on pelastettava, eikö olisi mahdollista että ihminen ei millään tasolla enää miettisi mitään lajeja tms. vaan olisi kerrankin kyse "puhtaasta" pelastamisesta....? Hmm... ikäänkuin jonkin energiaolomuodon säilyttämisestä, koska ajattelee että juuri siinä (hänessä) on kiteytynyt jotain jonka toivoisi säilyvän maailmassa?
Tosin siinäkin tilanteessa oma etu on mukana sillä tavalla, että ajattelee "oman arvioinnin", oman arvostuksen jostain olevan niin tärkeää, että sen kohteen pitää säilyä, vaikkakin itse kuolee, mutta oma arvo jää tietyllä tavalla elämään. Muut voivat sitten jälkikäteen todeta että "hyvä kun pelasti tämän, hän tiesi mikä on tärkeää". Saisi ikäänkuin arvostusta (hyötyä) jälkikäteen... hmm... pirullinen dilemma.
