Onneksi olkoon, vaali mielenterveyttäsi, mutta älä osoita sormella ihmisiä, joilla ei ole asiat yhtä hyvin kuin sinulla. Kommenttisi on vähän samaa lajia kuin "en minä ainakaan koskaan varastaisi, en vaikka kuolisin nälkään". Moralisoiminen on helppoa kun on varaa valita. Ylipäätään tässä itsemurhakeskustelussa tuntuu täysin unohtuvan se, että nyt puhutaan ihmisistä, joiden aivokemia on vinkasahtanut, jotka ovat sairaita, eivätkä kykene ajattelemaan niin kuin terveet ihmiset, joita suurin osa tähän keskusteluun osallistuneista kuitenkin on.
Tarkoitukseni ei ollut osoittaa sormella ketään, tämä on vain minun mielipiteeni asiasta. Tiedän, että tilanteet voivat muuttua ja jopa minuun voi iskeä masennus.
Masennuksen hetkellä sinulla ei enää ole elämänhalua. Se on osa taudinkuvaa. Rationaalinen ajattelu on lähes mahdotonta ja ongelmat, jotka usein saattavat olla täysin keksittyjä, saavat kohtuuttomat mittasuhteet. Kun voimat ovat niin lopussa, että sängystä nouseminen on ylivoimainen tehtävä, miten kuvittelet jaksavasi vielä taistella byrokratiaa vastaan? Suomesta kun kunnollista apua mielenterveysongelmiin ei löydy - resepti käteen ja kotiin ei ole ollut kovin menestyksekäs metodi. Hoitoon pääsee vasta, kun itsemurhaa on jo yrittänyt, pakkohoitoon sitten, kun on todellisia syitä uskoa potilaan olevan vaaraksi itselleen ja muille - pelkkä 'mua masentaa' ei vielä riitä.
Keskustelun pitämiseksi hedelmällisenä kehotan sinua luopumaan hetkeksi vakaista uskomuksistasi ja kuvittelemaan, mitä syvästi masentuneen ihmisen päässä liikkuu. Saatat oppia paljon, eikä se oppi varmasti ole pahasta.
Nyt täytyy jakaa masentuneet kahteen kastiin:
1. ihmiseen joka masentuu ulkopuolisista olosuhteista kuten vaikeasta rahatilanteesta, eukon lähdöstä, työttömyydestä jne.
2. ihmiseen jonka masennus perustuu kemialliseen häiriöön aivoissa.
sitten pientä kelausta ko. "luokista"
Ensimmäiseen "kastiin" olen kohdistanut tähän astiset mielipiteet. Olin hieman typerästi ajatellut vain tätä puolta masennuksesta. Näissä tapauksissa luotan itseeni ja siihen että selviän vaikka mikä olisi eli ns. "paistaa se päivä joskus risukasaankin" -ajattelu.
Tämä toinen onkin hieman monimutkaisempi asia, enkä ole ihan vielä valmistanut lopullista mielipidettä, mutta tässä hieman kelausta näin ajatusvirtana :)
Jos ihmisen elämänhalu loppuu niin silloin kyseisen henkilön pitää elävien kirjoissa ainoastaan läheisten halu auttaa. Mutta onko masennus olotila josta voi päästä eroon? Vaikka suomessa mielenterveydellisten ongelmien hoito on lapsenkengissä, niin onko masennus olotila jossa joku on syntyjään? Jos ihminen on elänyt 20 vuotta onnellisesti, mutta eräänä päivänä aivojen kemia järkkyy ja masennus iskee, niin onko ihmisen elämä mennyttä? Jos hoitoa löytyy ja aivojen kemia saadaan tasapainoon niin palaako elämänhalu? Eli onko ihmisen halu tappaa itsensä masennuksessa oikeasti hänen oma tahtonsa vai jotain mihin hänen vääristynyt aivojen kemia häntä johtaa? Voidaanko ihmisen harkintakyky todistaa olevan kunnossa masennuksen aikana? Tietenkin pitäisi ensin määritellä aivojen ns. "normaalitila", jotta vertauksia voidaan tehdä. Minusta masennuksen uhri on oman aivokemiansa vanki.
Nyt ei muuta kuin ensi vaaleissa äänestämään ehdokkaita jotka lupaavat laittaa mielenterveyshuollon kuntoon.
Kuoleman pahuus on yksi länsimaisen maailmankatsomuksen vitsauksista. Kun elämänlaatu on parantunut ja ikä lisääntynyt, sairaudesta, vanhuudesta ja kuolemasta on tullut tabuja. Kaikki mikä viittaa kuolemaan on siivottava pois silmistä ja mielistä, ja ihmisistä tehdään mieluummin tahdottomia vihanneksia kuin annetaan kuolla. Minulle kuolema ei ole sen kummempi juttu kuin elämäkään, sama kuin pitkän päivän jälkeen on kiva päästä nukkumaan.
Minusta tähän tilaan on johtanut ihmisten elämänhalu. Kun on kysyntää elämää pidentäville tekniikoille niin niille löytyy varmasti myös keksijöitä. En usko ihmisten pitävän kuolemaa pahana asiana (itse en pidä sitä pahana), vaan lähinnä pelottavana asiana. Ketään ei ole todistanut kuoleman paremmuutta elämään verrattuna, joten ihmiset roikkuvat täällä mahdollisimman pitkään. Toki länsikulttuurimme on luonut kuolemasta jotain absurdia, mutta me olemme myös itse luoneet tapamme ja tabumme. Eivät ne tipahda taivaasta. Näin ollen voidaan katsoa peiliin ja miettiä kuinka itse suhtaudumme kuolemaan.
Itsemurhahan on myös Kristinuskossa kielletty, koska vain Jumalalla on sen mukaan oikeus päättää elämästä ja kuolemasta. Samaan argumenttiin pohjautuu myös abortin vastustus, joten loogisesti itsemurhan vastustajien tulisi vastustaa myös aborttia ja eutanasiaa. Itse en näe siinä mitään muuta kuin totalitaristista propagandaa ja keinoja kontrolloida ihmisten elämää viimeiseen asti. En tietenkään tarkoita, että itsemurha olisi välttämättä hyvä ratkaisu, ja uskon, että moni itsemurha olisi (ollut) vältettävissä, mutta sormen heristely ei siinä ainakaan auta. Ulkopuolisten paheksunta ei itsemurhaa suunnittelevaa ainakaan pelasta.
Kristinusko on monen pahan asian lähde.