YKSI PETTÄÄ, TOINEN JÄTTÄÄ
Tää on tää aihe, josta en välttämättä haluais pälättää, ensikski olen suht pedantti asian suhteen, eikä ole kokemusta; en siis ole ikinä pettänyt naistani, en edes ajatellut, uskoo ken tahtoo. Mut näistä lähtökohdista tähän postiin tulee varmaan vähintäänkin perverssi näkökulma.
Sen kummempia tilastoimatta tuntemistani parisuhteista reilusti yli puolet on sisältänyt pettämistä. Ja nyt siis sovitaan pettämiseksi se, että harrastaa fyysistä sukupuoliyhteyttä muun kuin kumppaninsa kanssa ilman tämän suostumusta. Itse en kylläkään erottele ajatuksen tasolla tapahtuvaa toivetta (se voi olla jopa kipeämpää), ei fantasiaa, edellisestä, mutta en jaksa vaipua tuohon suohon tässä ja nyt.
Se on ongelma, että eletään harhaluulossa, jossa kaikkien tulisi seurustella ja elää jonkinmoisessa parisuhteessa vaikka väkisin, joku niinkin vatipäinen sarja kuin Sinkkuelämää, nimensä vastaisesti keskittyy siihen miten sen Oikean löytää, ja pian sittenkin! Jos et seurustele, varsinkaan kauniin/komean partnerin kanssa, sinussa täytyy olla vikaa, etkä voi olla suosittu. On biologista kelloa ja äidin epäilyjä (kyllä, mutsi on tosissaa pari kertaa kysyny oonko homo, kun ei oo vielä jälkikasvua !) Ite siis en oo ollu vakkarisuhteessa, poislukien vakipanot (hilpee sana), vuosiin, mut on vaakamambot vedetty vastikään, ja vastakin. Tällaisissa irtokarkkisuhteissa pitää vain muistaa painottaa toiselle mistä on kysymys, eikä lupailla jotain auvoista käsi kädessä autiotaloon ja liikennevaloon visiota. Nii, ja paiseiden välttämiseks, spärdärit käyttöön.
Toisaalta. Avioliitto ja siitä johdetut parisuhdemallit ovat kuitenkin perua ajalta, jolloin ihmisen keski-ikä oli hieman kolmenkymmenen paremmalla puolella. Eli uskollisuuden tuli kestää kymmenen ehkä 15 vuotta maksimissaan. Nyt kituutetaan satavuotiaiks ja ihmetellään, miksi ei "rakkaan" eritteet enää maistu nektarille kolmenkymmenen vuoden jälkeen. On toki poikkeuksiakin, kuten on ihmisiä jotka pystyvät juoksemaan satasen alle 10 sekunnin, mut itse en taida siihen pyrkiä, on paljon muutakin. Toki on tärkeetä ottaa seksimieltymyksistäkin selvää ennen ku täräyttää liperilassen puheille, ettei sit hämmästy ja pety, ku "se ei puhu mikkiin tai anna laittaa kakkoseen".
Eikä pariuskollisuus oo mikää ihmisen mitottama ideaali. Onhan luonnossaki esimerkkejä, ainaki albatrossit elää saman kumppanin kanssa koko elämänsä, ja ku toinen delaa, ni sit murehditaan soolona (ois kyl kiva tosiaan tietää et onks toi vaa joittenki romanttisten ornitologien disinformaatiota, mut haluisin uskoo et ei). Ja joutsenet... "Ottakaatten oppi joutsenista, ne lähtee syksyin, palaa keväin..." (E.Leino)
Jotenkin vain en "tajua" pettämisen ideologiaa. Miksi alkaa seurustella, jos ei pysty siihen. Miks ostaa maltaita, ku kaljaa saa pullossa? Tiedän ihmisiä, jotka jatkavat yhdessäoloa useiden kymmenien rysän päältä palamisienkin jälkeen. Hirveetä huutoa ja itkua jonkin aikaa, ja sitten on kaikki hyvin taas. Kai jotkut saavat kiksinsä siitäkin, toivottavasti kyse on tästä; sadomasokistisesta alistamis ja herruus tasapainottelusta, eikä vain yksipuolisesta vittumaisuudesta ja välinpitämättömyydestä.
Voiko sitten kyseisen tilanteen, siis pettämisen ja/tai petetyksi tulemisen viimeiseen asti välttäminen johtaa siihen, että itseasiassa välttää itse sitoutumista? Omalla kohdalla kyllä, kai. Itse olen nähnyt niin, että seurustelu lopetetaan puhumalla, ei panemalla. Jos ei enää nappaa, ja avara maailma innostaa, se pitää sanoa. Täälläkin mainostettu riskinottokyky tässä suhteessa puuttuu, mut toisaalta taas tiedän, että "mikä tapahtuu rakkaudesta, tapahtuu hyvän ja pahan tuolla puolen" (Nietzsche). Eli kun suurin kolmesta, kovin koukku, rakkaus, sehän kestää ja kärsii kaiken!, astuu areenalle, silloin voi heittää kaiken muun pesuveden mukana klasista mäelle. Se on ehdoton. Liian usein vain ajatellaan, että nyt sitä sitten rakastetaan kun on kerta nussittuki, että se olisi joku mittari. Jos olisin jakanut rakkautta kaikilla pornonhakureissuilla, olisi takki jo aika tyhjä, eikä vertailukohteita enää missään. Onneksi näin ei ole, tunnen sen. Eihän kuitenkaan ole minun vikani, jos toinen ei ymmärrä rakastaa takaisin?
Tietenkin pettämiseen tarvitaan se kolmaskin osapuoli, ja tässä törmään omiin multistandardeihini jälleen kerran; sitä osaa on kyllä tullut esitettyä turhan usein, ei tosin ikinä omassa ystäväpiirissä. (Vanhan Liiton Säännöt: kaverin vaimoa ei panna, eikä poliisille puhuta.) Tämäkin fakta osaltaan on osoittanut minulle olevani jäävi vaatimaan toiselta samaa ehdotonta uskollisuutta niin tekojen kuin ajatusten tasolla kuin vaadin... ei, tiedän itseni toteuttavan. Tää on tätä mielen sekaluostarielämää, jossa onneksi abbedissana kanssani asustaa Se Oikea.
Sitä paitsi on kevät! Mahlat valuu ja tikanpojat kiipeilee reittä pitkin kuuhun. Eikä se edes ilmene kirkkaimmillaan minihameissa, mikroissa tai kireissä valkosissa t-paidoissa, vaan siinä avoimen ja iloisen kiimasessa kiillossa, joka killertää jokaisen pystyvän silmäkulmassa ihan á naturel. Katotaas taas syksyllä, kun masentaa ja ollaan orpoina ojassa, kyllä silloin tuttu ja turvallinen vaihtoehto taas muistuu mieliin ja on aika antaa ruskan ajaa karju kotiin, siis jos näin sikalan hoitaja päättää.
Nää aihiot on vaa nii tunnetason hommia, et järkeilyllä pääsee vaa rangelle puuykkösen kaa, jos aikoo ottaa oman händärin selville pitää kiertää monta reikää, ja opetella puttaamaanki. Ja ihan ilman virallista greencardia, eikä kukaan oo pro. (aika paska golf-analogia...) Hyvä lähtee siitä, ettei tee toiselle pahaa.
"Ei ole rumaa rakkautta, eikä kaunista vankilaa." - Pierre Gringore
Love In!
- äänikihymiöpettää -
Tää on tää aihe, josta en välttämättä haluais pälättää, ensikski olen suht pedantti asian suhteen, eikä ole kokemusta; en siis ole ikinä pettänyt naistani, en edes ajatellut, uskoo ken tahtoo. Mut näistä lähtökohdista tähän postiin tulee varmaan vähintäänkin perverssi näkökulma.
Sen kummempia tilastoimatta tuntemistani parisuhteista reilusti yli puolet on sisältänyt pettämistä. Ja nyt siis sovitaan pettämiseksi se, että harrastaa fyysistä sukupuoliyhteyttä muun kuin kumppaninsa kanssa ilman tämän suostumusta. Itse en kylläkään erottele ajatuksen tasolla tapahtuvaa toivetta (se voi olla jopa kipeämpää), ei fantasiaa, edellisestä, mutta en jaksa vaipua tuohon suohon tässä ja nyt.
Se on ongelma, että eletään harhaluulossa, jossa kaikkien tulisi seurustella ja elää jonkinmoisessa parisuhteessa vaikka väkisin, joku niinkin vatipäinen sarja kuin Sinkkuelämää, nimensä vastaisesti keskittyy siihen miten sen Oikean löytää, ja pian sittenkin! Jos et seurustele, varsinkaan kauniin/komean partnerin kanssa, sinussa täytyy olla vikaa, etkä voi olla suosittu. On biologista kelloa ja äidin epäilyjä (kyllä, mutsi on tosissaa pari kertaa kysyny oonko homo, kun ei oo vielä jälkikasvua !) Ite siis en oo ollu vakkarisuhteessa, poislukien vakipanot (hilpee sana), vuosiin, mut on vaakamambot vedetty vastikään, ja vastakin. Tällaisissa irtokarkkisuhteissa pitää vain muistaa painottaa toiselle mistä on kysymys, eikä lupailla jotain auvoista käsi kädessä autiotaloon ja liikennevaloon visiota. Nii, ja paiseiden välttämiseks, spärdärit käyttöön.
Toisaalta. Avioliitto ja siitä johdetut parisuhdemallit ovat kuitenkin perua ajalta, jolloin ihmisen keski-ikä oli hieman kolmenkymmenen paremmalla puolella. Eli uskollisuuden tuli kestää kymmenen ehkä 15 vuotta maksimissaan. Nyt kituutetaan satavuotiaiks ja ihmetellään, miksi ei "rakkaan" eritteet enää maistu nektarille kolmenkymmenen vuoden jälkeen. On toki poikkeuksiakin, kuten on ihmisiä jotka pystyvät juoksemaan satasen alle 10 sekunnin, mut itse en taida siihen pyrkiä, on paljon muutakin. Toki on tärkeetä ottaa seksimieltymyksistäkin selvää ennen ku täräyttää liperilassen puheille, ettei sit hämmästy ja pety, ku "se ei puhu mikkiin tai anna laittaa kakkoseen".
Eikä pariuskollisuus oo mikää ihmisen mitottama ideaali. Onhan luonnossaki esimerkkejä, ainaki albatrossit elää saman kumppanin kanssa koko elämänsä, ja ku toinen delaa, ni sit murehditaan soolona (ois kyl kiva tosiaan tietää et onks toi vaa joittenki romanttisten ornitologien disinformaatiota, mut haluisin uskoo et ei). Ja joutsenet... "Ottakaatten oppi joutsenista, ne lähtee syksyin, palaa keväin..." (E.Leino)
Jotenkin vain en "tajua" pettämisen ideologiaa. Miksi alkaa seurustella, jos ei pysty siihen. Miks ostaa maltaita, ku kaljaa saa pullossa? Tiedän ihmisiä, jotka jatkavat yhdessäoloa useiden kymmenien rysän päältä palamisienkin jälkeen. Hirveetä huutoa ja itkua jonkin aikaa, ja sitten on kaikki hyvin taas. Kai jotkut saavat kiksinsä siitäkin, toivottavasti kyse on tästä; sadomasokistisesta alistamis ja herruus tasapainottelusta, eikä vain yksipuolisesta vittumaisuudesta ja välinpitämättömyydestä.
Voiko sitten kyseisen tilanteen, siis pettämisen ja/tai petetyksi tulemisen viimeiseen asti välttäminen johtaa siihen, että itseasiassa välttää itse sitoutumista? Omalla kohdalla kyllä, kai. Itse olen nähnyt niin, että seurustelu lopetetaan puhumalla, ei panemalla. Jos ei enää nappaa, ja avara maailma innostaa, se pitää sanoa. Täälläkin mainostettu riskinottokyky tässä suhteessa puuttuu, mut toisaalta taas tiedän, että "mikä tapahtuu rakkaudesta, tapahtuu hyvän ja pahan tuolla puolen" (Nietzsche). Eli kun suurin kolmesta, kovin koukku, rakkaus, sehän kestää ja kärsii kaiken!, astuu areenalle, silloin voi heittää kaiken muun pesuveden mukana klasista mäelle. Se on ehdoton. Liian usein vain ajatellaan, että nyt sitä sitten rakastetaan kun on kerta nussittuki, että se olisi joku mittari. Jos olisin jakanut rakkautta kaikilla pornonhakureissuilla, olisi takki jo aika tyhjä, eikä vertailukohteita enää missään. Onneksi näin ei ole, tunnen sen. Eihän kuitenkaan ole minun vikani, jos toinen ei ymmärrä rakastaa takaisin?
Tietenkin pettämiseen tarvitaan se kolmaskin osapuoli, ja tässä törmään omiin multistandardeihini jälleen kerran; sitä osaa on kyllä tullut esitettyä turhan usein, ei tosin ikinä omassa ystäväpiirissä. (Vanhan Liiton Säännöt: kaverin vaimoa ei panna, eikä poliisille puhuta.) Tämäkin fakta osaltaan on osoittanut minulle olevani jäävi vaatimaan toiselta samaa ehdotonta uskollisuutta niin tekojen kuin ajatusten tasolla kuin vaadin... ei, tiedän itseni toteuttavan. Tää on tätä mielen sekaluostarielämää, jossa onneksi abbedissana kanssani asustaa Se Oikea.
Sitä paitsi on kevät! Mahlat valuu ja tikanpojat kiipeilee reittä pitkin kuuhun. Eikä se edes ilmene kirkkaimmillaan minihameissa, mikroissa tai kireissä valkosissa t-paidoissa, vaan siinä avoimen ja iloisen kiimasessa kiillossa, joka killertää jokaisen pystyvän silmäkulmassa ihan á naturel. Katotaas taas syksyllä, kun masentaa ja ollaan orpoina ojassa, kyllä silloin tuttu ja turvallinen vaihtoehto taas muistuu mieliin ja on aika antaa ruskan ajaa karju kotiin, siis jos näin sikalan hoitaja päättää.
Nää aihiot on vaa nii tunnetason hommia, et järkeilyllä pääsee vaa rangelle puuykkösen kaa, jos aikoo ottaa oman händärin selville pitää kiertää monta reikää, ja opetella puttaamaanki. Ja ihan ilman virallista greencardia, eikä kukaan oo pro. (aika paska golf-analogia...) Hyvä lähtee siitä, ettei tee toiselle pahaa.
"Ei ole rumaa rakkautta, eikä kaunista vankilaa." - Pierre Gringore
Love In!
- äänikihymiöpettää -