(Tässä demotarina sieltä jostakin, ja täysin fiktiivinen... Varsinainen vika posti
tällä sivulla.)
LÄHESTYMISLENTO
Sudanis pallomahaset nahalla peitetyt lastenmuotoset luukasat syö viikos vähemmän kaloreita, ku on mun paskapökäleessä, joka kelluu vessanpöntössä
Vitut siitä.
Jenkeis "tähtisyyttäjä" käristää oikeusvaltionsa "demokraattista" päämiestä 250 miljoonal dollaril.
Vitut siitä.
Poliitikot valittaa, ku kansa ei käy äänestämäs niitä ja niitten kavereita, ja sit ku niitten pitäis oikeesti tehdä jotain, ni käsiä levitellen ne vitun tyhjäpäät mutisee jotai konsensuksesta ja mystisistä markkinavoimista.
Vitut siitä.
Missä vitussa se nousukausikin on?! Saatana lama kuulemma taittunu ja kaikki menee niin vitun hyvin taas, ku maksettii pankkituet ja tehtii loistava verouudistus. Missä siihen nousukauteen voi tutustua? Näkymätön nousukausi.
Vitut siitä.
Vakuutuslaitokset tyrkkää kilpaa vakuutuksia vaikka mitä vastaan, varsinki köyhyyttä, mut sit ku jotai tapahtuu ni heti ne on kitisemäs ja kohtelemas sua ku ilmaa.
Vitut siitä.
Mummoja potkitaa, teinit on raskaana, kukaa ei muista enää HIViä, pörssiuutiset lupaavat "antakaa meille rahaa, niin huomenna saatte enemmän, varmasti!", vuokra maksamatta, rahat loppu, jääkaappi tyhjä.
Vitut siitä.
Mul on laskut.
Tuntuu ku hampaat halkeilis, lihakset kramppailee, snadei "ötököitä" lentää ilmas, pieniki ääni syöksee kauhun ja pelon valtakuntaan, lepopulssiki on epätasanen 120. Tum-tum-tumti-tum-tu-tu-tu-tumti-tum! Lyö sentään.
"Nytkö tuli lähtö?" on poltettu tulikuumal hehkuval raudal hyytelöityneitten aivojen pinnalle. On lauantai ja mä istun täristen himassa kattellen töllöä tajuumatta hitustakaa mitä sielt tulee. Hiki valuu pitkin nahkaa ja kädet tärisee kylmästä. Nurinpäinkäännetty ja tarkkaan imeskelty muovipussi istuu irvistellen pöydällä: "Hähää, onko kivaa? Eipä!" Takana on neljä valvottua vuorokautta, enkä mä ees oo ihan saletti mitä mä oon vetäny. Aivan ku siit vois koskaan olla satavarma. Neljä päivää ja neljä yötä on nyt mennyttä, kaikki se nauru, lämpö ja elämän voima kadonnu ja vaihtunu tähän tytisevään kuolemafriikkailuun. Vähän väliä katon puhelinta, et pitäiskö soittaa ambulanssi. Mä en pysty ees kelaa kui kauan mä oon radottanu kaiken kaikkiaan, viikon breikist on aikaa... vittu ei muista.
Nyt ei pidä flipata.
"Rintaa pakottaa, sydän tahtoo lentää..." Nauraisin, jos en olis nii kauhuissani.
- Nyt loppu. Mä sanon sen ääneen uskotellakseni ittelleni et päätös ois sillee varmempi.
Silloin puhelin soi, ja mä hyppään kattooon, tai siis hyppäisin jos pystyisin nopeisiin liikkeisiin, mut ajatuksen irvikuvat kiitää paniikis vikisten pitkin katonrajaa. Mä en meinaa ees vastata, mut nään et se on Tumppi.
- Mitä Tumppi?
- Tu Blue Roomii.
- Ootsä Blue Roomis?
Aivot eivät todellakaan toimi.
- Enkäku Blue Roomis.
- Mä oon koht siellä.
Oon vähän kahden vaiheilla. Mitä jos ne haluu lähtee bailaa? Siihen en kykene, mut onhan se kiva nähä Lah(d)en tuttuja täällä ja sitäpaitsi Tumpil vois olla poistoo, laatupajautusta, ja se auttais kyl ens yön yli. Ei ku vatteet niskaa ja tunnottomin jaloin ja vellipolvin harppomaa pitkin Punavuorta.
Meinasin kävellä Roban pitkäks ja ohi Blue Roomist, mut näin Tumpin ja Tuijan ikkunast ja koukkasin sisään. Mun alun pitäen piti ottaa kahvi ja tää mieles suunnistin baaritiskille.
- Öö... makein siideri mitä on.
- Laitetaako jäitä?
- Joo, kaks. Onks toi makeinta?
Kyyppari katteli mua vähä huvittuneesti. Ilmeisesti olotilani oli luettavissa.
- Voin mä laittaa tähän vielä sokeria, jos sä haluut.
- Antaa olla, korahdan ja meen pöytään.
T&T oli ollu ostoksilla ja ne näytti mulle uusia vermeitään. Ne oli ihan makeita, tietty. Mut kyl ne huomas mun downit.
- Ootko paskana?
- Jätkä hikoilee, onko tullu vedettyy stimulantteja?
Mä sit kerron mennen ajan valitut; kommellukset, sekoilut ja tähtihetket, jotain jätän kertomattakin. Mut nei ollu lähös bailaa.
- Ihan vaan tultii ostoksille. Junaki lähtee koht.
Lähin saattaa niit Steissille. Matkalla Diananpuistossa otin savut puheeksi.
- Joo, olimmä aatellukki heittää sulle jointin, mut otakki kaks, oot sen verran pahannäkönen.
Tumppi heitti jojot, ja kuin reilu frendi ikään, otin samantien 180, hyvästelin pariskunnan ja "vikkelästi" kipitin takasin kohti kotipesää läpi jo katuja täyttävän lauantain bilettäjien yövuoron.
- Hullut!
Fredantoria ylittäessäni törmäsin Katiin.
- M-moi... Moi!
Se siis muisti mut.
- Mä tulin just sOdasta ja oon ihan paskana, eikä oo ketää muka missään, onks sul valiumia?
Jaahas, rauhattomien kattojärjestö koolla.
- Öö, ei.
Huomasin kuitenki mimmin tärinän ja aidon hätäilyn, mitään näkemättömät silmät, vahanaamion ja kyynelposkisen klovnin hymyn..., joten.
- Mut on mul laatupajaria, jos on paha olla. Mä asun tos Albertinkadulla...
- Kyl mä muistan mis sä asut! Mitä sä oikeen luulet...
Misu sukels kainaloon ja alko lirkuttaa. Miten ois voinu olla passaten, sitäpaitsi kaks Hampin jojoo riittäis meille mainiosti, vielä aamullekin asti. Sitä paitsi muija oli suht herkkubodi, kurvit just siellä mis piti. Turhaan kuitenkin silmäilin nyt Katin mainittuja ja koeteltuja uhkeita muotoja, siis ajatellut seksuaalisia ja tunnustinkin vajavaisuuteni suoraan.
- Täl kertaa kyl voi jäädä se vaakamambo vähemmälle, oon nimittäin huokeen klesana ja oksa velttona.
- Eihän sitä koskaan tiedä...
Kati alkoi raahata mua pitkin Punavuorenkatua. Itseasiassa mua alko miltei heti vituttaa, et olin siihen törmänny. Mimmis ei mitään vikaa, sinällään, mut näis laskuissa ei kaipaa läheisyyttä, varsinkaa toisen kylmähikisen nihkeenahan. Mut friikin mieli muuttuu nopeasti, ja tällä kertaa se oli Katin ajatus joka poukkoili ja siis mutkin säästi.
Punavuoren Ahvenen, tai frendien kesken Aneemisen Kampelan, kohdalla nimittäin Kati rääkäs.
- Äääk! Nadja on tuolla! Nadja on tuolla.
Mä jäin seisomaan ulos, kun mirri sinkas sisään ja näin ku se meni parin mimmin luo jutskaamaan ja halailemaan. Mä olin vähän niinku kiikun kaakun, pitäiskö pinkasta karkuun? Mut se sano et se muistaa mis mä asun, vaik sitä kyl epäilenki. Sil on kuitenki mun numero tallessa, se on just sellanen muija, joka säästää kaikki puhelinnumerot, perkeleen... Kati nousi sisällä seisomaan ja katso mua jotenki syyllisen näkösenä. Sit se lähti tulemaan ulos. Toi ilme voi tarkoittaa vain... Se oli vieressä.
- Hei... tota, oisitsä ihan pahana jos mä en tuliskaa teille? Ku toi...
Kati oli löytänyt kukkaa parempaa, itseasiassa parempaa kuin valium, ainakin mielestään, joten yritin esiintyä edes neutraalisti.
- Ei siin kato mitää. Mä oon niin paskana et ei must seuraa ois ollukkaa.
- No hei sitten.
Kati kääntyi, mutta pysähtyikin ja vetäisi taskustaan omenamehupullon, sellaisen lasisen, purkinmuotoisen.
- Nii, mä pöllin tän tuolt sulle.
- Hei... vittu, tänks.
Niinku totesin, ok-mimmi. Kaikki saa mitä tarvii.
Vaik väitinki, et näis laskuis ei kaipaa läheisyyttä, ni kyllä tyhjä kämppä hyppäs silti silmille, ku seisoin oviaukossa ja kattelin räjähtänyttä parinkymmenen neliön luukkuani. Olis tähän kyl seura kelvannu, ei tietty kuka tahansa, vain se yksi... No huhhuh, ei kovin! Tähän asti riitti kukan psykologinen vaikutus; se että sitä oli taskussa, se että se hieman smellas nenään povarissa olevasta röökiaskista asti. Raput iskivät jälkivaikutuksena, hengitys puuskahteli, hiki syöksähti otsalle ja pumppu aloitti jälleen krupamaiset jatsifillit ja crescendot. Ja kuten todettua, unelmien nainenkin asettui jonnekin katonrajan taakse piiloon, vakoilemaan ja ilkkumaan: " Mä en vittu anna sulle ikinä." Vaatteet asettelin lattialle pudottamalla. Vielä pystyessäni koukkasin kylppärin kautta pesemässä naaman ja hampaat, hampaiden harjaus auttaa aina, kumma juttu muuten, oisko se sitä että sen liittää nukkumaan menemiseen?
Kunnon asento sohvapatjalla ja heitän jopon huuleen. Tumppi tekee aina stydejä sätkiä ja sen kukka on niin spesiaalia. Hetken polteltuani huomaan päänsäryn ynnä muun kivun hävinneen. Ajattelen kaiken selkeästi ja hitaasti. Tietyt aistit korostuvat aika ajoin. Rentous valahtaa päälle kuin saavillinen lämmintä jakinmaitoa. Suuta kuivaa, korjaan sen omenamehulla, ja maailma hidastuu. Tämä hetki saa minut omakseen, tai minä hyväksyn sen omaksi ajakseni, miten vain. Nyt sillä ei ole merkitystä, itseasiassa on vain Nyt. Ei enää laskuja menneestä, ei huomisen maailmanloppua, ei enää pelkoa, televisiokin katoaa, sen kahleet muuttuvat. Suon itselleni illan ensimmäisen hymyn. Alan hitaasti, raukeasti etsiä patjalla nukkuma-asentoa, sammutan valot jättäen mitäänsanomattoman näköradion nukahtamaan ja sytytän toisen jointin. Tehtyäni siitä aamutökön alkaa näkökenttäni reunoille ryömiä pimeyttä, unen läiskiä, jotka kasvavat vaativimmiksi ja haluttavimmiksi. Unen näkee, sen tietää tulevan, koko nukahtamisprosessi on selkeästi aistittavissa. Ymmärrän nukahtavani, tiedän sen. Ja viimein mustuuden ollessa täydellinen, se täyttyy väreistä ja muodoista. Ja sitten, todellisuuden black-out.
Valintani sekin.
[ 17 June 2002: Message edited by: H.Abismo ]
