Minkä leffan katsoit viimeksi ?

joku jim carrey teema-viikendi nyt selvästi;

perjantaina
numero 23: tän olinkin jo nähnyt aikasemmin, mutta en muistanut kaikkia käänteitä... paitsi sen, että hyvä elokuva! ja toimi vieläkin.

lauantaina
i love you phillip morris: siis tää oli kyllä tyhmä. :D ääh ois voinu kattoo jotain ihan muuta. siis tyhmä.

Pussikaljaelokuva

Osa täälläkin parjannut, mutta mun mielestä aivan syyttä. Itselleni toimi kuin häkä. Nauroin monen monta kertaa leffan aikana. Suosittelen.

Replying to Minkä leffan katsoit viimeksi ?:

lauantaina
i love you phillip morris: siis tää oli kyllä tyhmä. :D ääh ois voinu kattoo jotain ihan muuta. siis tyhmä.

Höh, täähä on loistava elokuva

Syvälle salattu
Todella hienotunnelmainen suomalainen psykologinen trilleri. Äänimaailma, kuvaus, leikkaus ja näyttelijät toimi. Ainut miinus vähän urposta lopusta.

Replying to Minkä leffan katsoit viimeksi ?:

Syvälle salattu
Todella hienotunnelmainen suomalainen psykologinen trilleri. Äänimaailma, kuvaus, leikkaus ja näyttelijät toimi. Ainut miinus vähän urposta lopusta.

Samaa mieltä, jännitys osattiin pitkään pitää yllä...

Mutta vieläkään en ymmärrä miksi se koira sitten hukkui?

Replying to Minkä leffan katsoit viimeksi ?:

---
Samaa mieltä, jännitys osattiin pitkään pitää yllä...

Mutta vieläkään en ymmärrä miksi se koira sitten hukkui?

En tiedä, ite en tajua miks ne lopussa meni sinne järvelle.

slummien miljonääri (vihdoinkin, puoli vuotta pitänyt katsoa)

viis tähteä täältä!
piti todella hyvin otteessaan vaikka olin tosi väsynyt kun aloin sitä katsomaan.

Friday The 13th part 8 Jason Takes Manhattan

Toistaa samaa kaavaa minkä ehtii, ei tarjoa mitään uutta, mutta ihan jees aivot naulaan leffa

Nicolas Winding Refn: DRIVE

Jos olisin ilkeä, niin sanoisin, että tässä elokuvassa oli näitä hidastettuja otoksia ja pääparin pitkiä, puhumattomia, hymynkareisia katsekontakteja niin paljon kuin oli pelkästään sen takia, ettei juonikyhäelmässä olisi muuten riittänyt aineksia kuin lyhytelokuvaan, mutta koska en ole ilkeä, niin ihastelen, että olipa Drive-nimiseen elokuvaan - jolta siis odottaisi vauhtia ja ryskettä - uskallettu ladata raukea ja seesteinen tunnelma.

Karu totuus kuitenkin on, että keskeiseen ryöstökohtaukseen asti elokuvasta henkineet omaleimainen tunnelma ja ohjauksellinen tatsi vajosivat sen jälkeen sekä tarinatasolla että esteettisesti tuiki mitättömälle Miami Vicen mille-lie-seitsemännen tuotantokauden tasolle - äkkinäisesti kuin pyssyllä ampuen. Kostetaan ja tapetaan, mitkä ovat maailman mielenkiinnottomimmat tavat kirjoittaa henkilöt ulos tarinasta ja tarina loppuun. (Tai henkiin jääneet toisto-osaan.) Tämä on hirvittävä harmi, koska Driven ensimmäinen puolisko on juuri sellaista elokuvaa, josta joku kirjoitti jossain (Hesarissa?) että tätä leffaa tullaan pilkkomaan elokuvakouluissa osiin ja analysoimaan hartaasti. Itse heitän tästä alkupuoliskon upeudesta esimerksi kohtauksen, jossa mies näkee naisen(sa) lapsineen supermarketissa ja vetäytyy ujosti piiloon - siis ronsmo ryönäri ja kaamea peto(maani), ujosti! Siinä kohtauksessa on jokaisen marketin hyllyllä nököttävän pesuainepurkin värikin mietitty tarkkaan.

Ryan Goslingin ja Carey Mulliganin näyttelemä kiinnostuspari (ei siis lemmenpari) korostuu "hyviksiksi" vähintään vähäpuheisuudellaan turpaansa louskuttaviin pahiksiin verrattuna, joita tyypittävät Albert Brooks ja Ron Perlman. Nuoremmat näyttelijät Gosling ja Mulligan erotttuvat edukseen muutenkin, sillä heidän on rooleissaan panostettava paljon kasvonäyttelemiseen, jossa he myös onnistuvat.

Katsottuani Driven keskustelin katsomiskumppanini kanssa elokuvan visuaalisesta ilmeestä, ja olimme yhtä mieltä siitä, että se oli omanlaisensa. Jotenkin minua jäi kuitenkin hämäämään, että puhuin vastoin parempaa tietoani, siis että olisin joskus nähnyt vastaavalla tavalla rytmitetyn ja kuvitetun elokuvan, joka vieläpä kertoi saman tarinan samalla tavalla. Äskettäin hoksasin, että se elokuva oli David Cronenbergin History of Violence.

Replying to Minkä leffan katsoit viimeksi ?:

---

---
Samaa mieltä, jännitys osattiin pitkään pitää yllä...

Mutta vieläkään en ymmärrä miksi se koira sitten hukkui?
---


En tiedä, ite en tajua miks ne lopussa meni sinne järvelle.

Spoiler ei toimi O_o
Lapsi halusi hyvästellä koiran ja muutenkin he hakivat tavarat sieltä

superbad.
no kyllä mä nauroin ainakin :D
niin ääliö mut hyvä!

Shutter island.

Olihan makia ja kevyehkö wtf välillä :)

Replying to Minkä leffan katsoit viimeksi ?:

Pussikaljaelokuva

Osa täälläkin parjannut, mutta mun mielestä aivan syyttä. Itselleni toimi kuin häkä. Nauroin monen monta kertaa leffan aikana. Suosittelen.

Minua kanssa nauratti paljon, ja ihan sellaiset pikkujutut kuin näyttelijöiden eleet ja ilmeet sekä tietenkin monet läpät. Olihan se vähän sellainen puolitarinaton hauskojen heppujen kavalkadi - minun suosikkini oli se Janne Reinikaisen esittämä kenkäkauppias - mutta eikös Coen-veljekset ole saavuttaneet sillä metodilla kulttisuosion ja tukun Oscar-ehdokkuuksia? Kyllä tästä nyt joku Jussi-patsas pitäisi irrota, ellei parikin.

Replying to Minkä leffan katsoit viimeksi ?:

Shutter island.

Olihan makia ja kevyehkö wtf välillä :)

Mä tykkäsin tosta todella paljon. Leonardo ihan elementissään. Oli jotenkin mennyt ohi ja kaveri sitten suositteli tota, eikä kaduta, että tuli kateltua. Helevetin kova loppuratkaisu. :)

Replying to Minkä leffan katsoit viimeksi ?:

---
Shutter island.

Olihan makia ja kevyehkö wtf välillä :)
---


Mä tykkäsin tosta todella paljon. Leonardo ihan elementissään. Oli jotenkin mennyt ohi ja kaveri sitten suositteli tota, eikä kaduta, että tuli kateltua. Helevetin kova loppuratkaisu. :)

komppaan, pirun hyvä leffa!

The Hunt for the Red October

i am pleased.

Le Havre

Ei tämä ollut aivan ässävetäisy Aki Kaurismäeltä, mutta itsepä herra on rimansa hilannut jonnekin Andorran vuorenhuippujen korkeudelle. Eikä tässäkään oikeastaan ontunut muu kuin alkupuoli, jossa henkilöiden esittely sujui hiukkasen töksähdellen - olisiko siihen ollut syypää leikkaaja? - sekä se, että A. Kaurismäelläkin alkaa olla joitain ennalta arvattavia maneereita, kuten pakollinen "livebiisi kokonaisuudessaan". Mutta kuten sanoin, hänen kohdallaan rima on korkealla, eikä hänelle ole ollenkaan häpeksi jättää sitä sinne killumaan ilman että yrittää joka kerta ylittää entiset saavutuksensa. (Minun kirjoissani hänen elokuvansa Kauas pilvet karkaavat ja Mies vailla menneisyyttä ovat yhdessä Pirjo Honkasalon Tulennielijän kanssa parasta mitä tämän maan elokuvataide on koskaan tuottanut.)

Taitamattomissa käsissä humaanit aiheet, kuten tässä tapauksessa laittomien pakolaisten elämäntilanne, tuottavat liian usein vaivaannuttavaa jälkeä, josta tulee mieleen lähinnä se, että elokuvan ohjaaja tai kirjan kirjoittaja (tai tällaista tuotosta hehkuttava itsekritiikitön kriitikko) on liikuttunut omasta väpättävästä alahuulestaan. Kaurismäki ei sorru tällaiseen jeesusteluun, vaan hänen tarinansa ihmisillä on muutakin elämää ja muitakin murheita kuin yksi merikontista karannut pakolaispoika, jonka tulevaisuus pitäisi jollakin tavalla järjestää. Tuntiin ja puoleen mahtuu siis paljon elävää elämää, jonka dramaattisten kohokohtien korostamiseen ei tarvita välttämättä sen kummempaa tehokeinoa kuin valaistuksen muuttamista kesken kohtauksen, kuten tapahtuu esimerkiksi rokkarin ja hänen naisensa tehdessä sovinnon. Näillä kummallakin hahmolla on pieni rooli elokuvassa, mutta tarina joka heistä kerrotaan muutamalla kohtauksella saattaa kätkeä sisäänsä monta vuosikymmentä.

Kaurismäen persoonallinen, alleviivaamaton huumori on jäänyt muulta elokuvamaailmalta matkimatta, mutta ei se näköjään johdu kielimuurista. Ainakin minua monet puoliabsurdit heitot naurattivat ranskasta suomennettuinakin. Ja olisihan se visuaalisesti hauskaa missä elokuvassa tahansa, että vakavailmeinen poliisi tiukasti vyötetyssä takissa ja nahkahanskat käsissä marssii baariin kukkea ananas kädessään, eikä kenenkään läsnäolijan ilme edes värähdä.

Vaan tippuuko sitä epäamerikkalaiskielisen elokuvan Oscaria vieläkään Suomeen? Oma veikkaukseni on, että ei. Voi myös olla, ettei Le Havre pääse edes loppusuoralle, mutta kaikkihan riippuu siitä mitä elokuvia sillä on vastassaan. Luulisin kuitenkin, ettei Aki Kaurismäkeä haittaa, käy asiassa kuinka päin tahansa. Jos se täyspotti kuitenkin tulee, niin eiköhän kiitospuhe nouse kansakuntamme kaapin päälle nostamatta. Ei Kaurismäki menisi pokkaamaan pystiä sanoakseen vain: "Tänks!"

Drive

täytyy varmaan katsoo seuraavan kerran se selvinpäin....meni tässä erässä ihan förbi!

ALONE IN THE DARK - Armoton yö
(1982)


"So... it's not just us crazy folk that kill. We all kill... when we must. And we all die... when it's time."

Vuosi '82 edusti useamalla kuin yhdellä tapaa jenkkifilmin nousuperiodia jolloin niin pienten kuin keskisuurten studioiden kasvukivut kulminoitui kauhu,- ja exploitaatioelokuvan kultakauden yliampuviin odotuksiin. Viimeistään tuolloin tiensä tähtitaivaalle kolasivat sittemmin mestariohjaajiksi tituleeratut tekijät kuten Steven Spielberg, Walter Hill, Ted Kotcheff, Ridley Scott, Sam Raimi, Paul Schrader, Lucio Fulci, Tobe Hooper, Dario Argento, John Carpenter ja Samuel Fuller em. aikakauden kohua (hyvässä ja pahassa) synnyttäneiden tuotantojensa vanavedessä. Teokset kuten 48 HRS, Blade Runner, Cat People, E.T., Evil Dead (jonka kuvaukset tosin päättyivät jo '79 ja, joka sai ensi-iltansa poikkeuksellisesti samanaikaisesti teattereissa ja videolla), First Blood, New York Ripper, Poltergeist, Tenebrae, The Thing sekä sanomaltaan valtavirrasta varsin perustellusti poikkeava White Dog olivat jokseenkin jäävuoren huippu tuon hetken hypetetyimpien herkkujen joukossa, Alan Parkerin surrealistisen mestarimusikaali Pink Floyd: The Wall ja Mark Lesterin aikaansa edellä olevan, koulumaailman nurinkurisuuteen sijoittuvan ja yhteiskuntakritiikkiä solkenaan suoltavan kulttiklassikko Class of 1984 ohella.

Tuolloin vielä kuvauskalustonsa käyttöohjeita tentannut uhmaikäinen, ja rutiköyhä New Line Cinema pestasi uhkarohkeasti ensimmäisen kokopitkänsä ohjaajaksi ensikertalaisen Jack Sholder (herran sitä ihka ensimmäistä (lyhykäistä) The Garden Party '73 ei luonnollisesti kokopitkäksi kelpuuteta) jonka yhteistyö studion kanssa poiki jatkoa jo kolmea vuotta myöhemmin ilmestyneen kauhuklassikon jatko-osassa Freddy's Revenge: A Nightmare on Elm Street Part 2. Myös miehen sci-fi kauhu The Hidden petasi pesäeron kanssajulkaisuihin 1987 jonka onnistumisesta saadaan kiittää myös David Lynchin suosikkisuojattia Kyle MacLachlania joka sai viimein karistetuksi yhden ilmeen ihmeen -pölyt harteiltaan jotka muutoin niin loistavat Dune ja Blue Velvet oli miehelle suhteettomalla painolastilla asettaneet.
Tämän jälkeen ohjaajalta on ilmestynyt leffoja epäsäännöllisen säännöllisesti, lähinnä keskivertokuraa marginaaliryhmää miellyttämään joista viimeisin 12 Days of Terror (2005) edustanee useimmille eräänlaista rimanalitusta.

"Mind moving fast is crazy. Mind slow is sane. Mind stopped... is God."

Armoton yö on tylyn tyylikäs wanhan koulukunnan kalkkuna-arvoista "ajatusta" ammentava pienen budjetin pelottelupätkä jonka tekijätiimissä vaikuttavat vakuuttavasti mm. tehosteguru Tom Savini, kuningaskuvaaja Joseph Mangine ja tietenkin itse tuottajalegenda Robert Shaye, joka on pitkälti vastuussa koko Painajainen Elm Streetillä -saagan siirtämisestä valkokankaille.

"There are no crazy people, doctor, we're all just on vacation."

Elokuvan tunnelma tuskin voisi onnistuneempi enään olla!
Syksyiset maisemat ja autenttiset kuvauskohteet ilman tylsiä studiosessioita sekä kaikkialle tunkeva pimeys ja pelon pakottama panikointi puoltavan kukin osaltaan ohjaajansa ja pääkuvaajan yhteistä visiota mitä tukee Renato Serion synasynkistely, joka istuu filmiin kuin ripsi silmään, luoden lujan tunnesiteen katsojan ja katsottavan välille. Tämän lisäksi leffan erinomainen ja erityisen edukseen erottuva henkilöohjaus yhdistettynä tasokkaisiin puolilähikuviin (joita tallenne on tulvillaan) tekevät lähtemättömän vaikutuksen kokeneeseenkin katsojaan, tavalla, jonka soisi yltävän useimpiin tämän kokoluokan julkaisuihin... jopa niihin "suurimpiinkin".
Sinällään tässä ei ole kyse slasher-filmistä, vaikka eksplisiittistä väkivaltaa viljelläänkin ajanhengen mukaisesti paikoin todella mielenvikaisella otteella, joskin nykyisen, surullisen sairaan "kidutuspornon" rinnalla se näyttäytyneekin valtaosalle katsojista jokseenkin kevyehkönä cut-choppina ja tarkemmin ajateltuna hyvä niin. Sen sijaan, että väännettäisiin verihanat auki ja kohdennettaisiin linssit mässäilemään sisälmyksillä, keskitytään itse uhkakuvan progressioon ja sen synnyttämiin haasteisiin mitkä on - yhtä kaikki - niin järkyttäviä kuin epätodellisen irvokkaitakin, onhan psykopaatteja totutusta yhden perinteisen pilkkojan potretista poiketen nyt neljä, joilla jokaisella on oma kieroutunut maailmankuvansa sairaine mielihaluineen ja hallitsemattomine hallusinaatioineen.

On suoranainen häpeä ettei yksikään kotimaisista levittäjistä ole tätä (vielä) julkaisuihinsa nostanut, vaikka leffalla on ikää juuripian 30v.
Tämä on yksi niistä kauhuklassikoista, jotka (tuolloin vielä eräänlaisina cowboysensoreina toimineet) herrat: Harjola ja Selin saksivat elokuvan silloisen kotimaisen julkaisijan (Magnum Video) suosiollisella siunauksella sellaiseksi silpuksi, että jopa VET näki parhaaksi evätä itseltään vaateet mahdollisille lisäleikkauksille.

V(e)rtaviivainen juonikuvio kuin uskoakseni elokuvan useimmat twistitkin kera kuvien on jokaisen halukkaan navigoitavissa. Mitä suurimmat suosittelut kohden R1 -julkaisua. Eittämättä paras printti koskaan. Hanki jos modifointi myöden antaa.

Huom! Vältä traileria sen surkeuden tähden sikäli suinkin maltat.

Steven Soderbergh: TARTUNTA

Minusta tämä oli ihan ookoo. Ehkä pikkaisen kuivakka, jo senkin takia, että suuri osa keskeisistä henkilöhahmoista oli rautaisen ammattitaitoisia viranomaisia, jotka pitävät maailmanlaajuisen katastrofin kynnykselläkin kirkasotsaisesti kiinni oikeista menettelytavoista, eikä järin suurta human interest -näkökulmaa tapahtumiin päässyt syntymään. Joskus näinkin, ja ihan hyvä niin. Ja sekin oli minusta hyvä, ettei näissä jännärityyppisissä elokuvissa aina tarvitse paahtaa kumit ulvoen ennen kuin asiat ratkeavat eikä sankarin aina tarvitse olla se, joka heittää nasevimman kommentin kaksi sekuntia sen jälkeen kun hän on räjäyttänyt kolme korttelia betonikolosseja maan tasalle.

Asiallinen elokuva mahdollisesta kauhuskenaariosta asiallisella otteella.

MACHETE
(2010)


(Ajatukset pähkinänkuoressa...)

Harva Hollywood-näyttelijä voi sanoa tehneensä 187 elokuvaa ennen ensimmäistäkään pääosapestiä, mutta Danny Trejo on teräsvaari vailla verta(a). Entinen lapsinarkkari ja katkeran 10-vuotisen vankilakierteen 60-luvulla kärsinyt, tuolloin vielä lupaava nyrkkeilijänalku on mitä mainioin esimerkki siitä miten em. käytännössä toteutetaan, vaikka sen hinta on pitänytkin miehen lähinnä b-tuotantojen sivukasvona.. aina tähän asti.

Machete on oodi entisaikojen halpisleffoille joiden aika tuskin koskaan palaa, ainakaan nyt sellaisena kuin sen useimmat meistä mieltävät. Lähes kieli poskessa puskista puskettu gorekovistelu kampeaa useimmat hengenheimolaiset jo silkan mustan huumorinsa voimin, jonka sisältö on paikoin lähes yhtä kuivaa kuin sen pääpahiksen (Steven Seagal) cameokin. Erinäisiä kunnianosoituksia pätkästä on bongailtavissa niin bombsploitaation, rape & revenge, rip-off, schlock kuin sleaze ja trash -muotojenkin suuntaan. Ainokainen suurehko miinus koostuu lähes yksinomaan täysin turhanpäiväisistä naisosista, jotka tekee tämän kaltaisista testokekkereista (mielestäni) vähempimunaisia kuin mihin todellisuudessa oltaisiin ilman yksilahkeisiakin yltävä.
Kaikesta huolimatta komeasti kasaan kursittu kokonaisuus, joka tosin yllättäen lupaa ehkä enemmän kuin antaa. Traileri on YHÄ täyden tähtirivinsä ansainnut.