ALONE IN THE DARK -
Armoton yö
(1982)
"So... it's not just us crazy folk that kill. We all kill... when we must. And we all die... when it's time."
Vuosi '82 edusti useamalla kuin yhdellä tapaa jenkkifilmin nousuperiodia jolloin niin pienten kuin keskisuurten studioiden kasvukivut kulminoitui kauhu,- ja exploitaatioelokuvan kultakauden yliampuviin odotuksiin. Viimeistään tuolloin tiensä tähtitaivaalle kolasivat sittemmin mestariohjaajiksi tituleeratut tekijät kuten
Steven Spielberg, Walter Hill, Ted Kotcheff, Ridley Scott, Sam Raimi, Paul Schrader, Lucio Fulci, Tobe Hooper, Dario Argento, John Carpenter ja
Samuel Fuller em. aikakauden kohua (hyvässä ja pahassa) synnyttäneiden tuotantojensa vanavedessä. Teokset kuten
48 HRS, Blade Runner, Cat People, E.T., Evil Dead (jonka kuvaukset tosin päättyivät jo '79 ja, joka sai ensi-iltansa poikkeuksellisesti samanaikaisesti teattereissa ja videolla),
First Blood, New York Ripper, Poltergeist, Tenebrae, The Thing sekä sanomaltaan valtavirrasta varsin perustellusti poikkeava
White Dog olivat jokseenkin jäävuoren huippu tuon hetken hypetetyimpien herkkujen joukossa,
Alan Parkerin surrealistisen mestarimusikaali
Pink Floyd: The Wall ja
Mark Lesterin aikaansa edellä olevan, koulumaailman nurinkurisuuteen sijoittuvan ja yhteiskuntakritiikkiä solkenaan suoltavan kulttiklassikko
Class of 1984 ohella.
Tuolloin vielä kuvauskalustonsa käyttöohjeita tentannut uhmaikäinen, ja rutiköyhä
New Line Cinema pestasi uhkarohkeasti ensimmäisen kokopitkänsä ohjaajaksi ensikertalaisen
Jack Sholder (herran sitä ihka ensimmäistä (lyhykäistä)
The Garden Party '73 ei luonnollisesti kokopitkäksi kelpuuteta) jonka yhteistyö studion kanssa poiki jatkoa jo kolmea vuotta myöhemmin ilmestyneen kauhuklassikon jatko-osassa
Freddy's Revenge: A Nightmare on Elm Street Part 2. Myös miehen sci-fi kauhu
The Hidden petasi pesäeron kanssajulkaisuihin 1987 jonka onnistumisesta saadaan kiittää myös
David Lynchin suosikkisuojattia
Kyle MacLachlania joka sai viimein karistetuksi yhden ilmeen ihmeen -pölyt harteiltaan jotka muutoin niin loistavat
Dune ja
Blue Velvet oli miehelle suhteettomalla painolastilla asettaneet.
Tämän jälkeen ohjaajalta on ilmestynyt leffoja epäsäännöllisen säännöllisesti, lähinnä keskivertokuraa marginaaliryhmää miellyttämään joista viimeisin
12 Days of Terror (2005) edustanee useimmille eräänlaista rimanalitusta.
"Mind moving fast is crazy. Mind slow is sane. Mind stopped... is God."
Armoton yö on tylyn tyylikäs wanhan koulukunnan kalkkuna-arvoista "ajatusta" ammentava pienen budjetin pelottelupätkä jonka tekijätiimissä vaikuttavat vakuuttavasti mm. tehosteguru
Tom Savini, kuningaskuvaaja
Joseph Mangine ja tietenkin itse tuottajalegenda
Robert Shaye, joka on pitkälti vastuussa koko
Painajainen Elm Streetillä -saagan siirtämisestä valkokankaille.
"There are no crazy people, doctor, we're all just on vacation."
Elokuvan tunnelma tuskin voisi onnistuneempi enään olla!
Syksyiset maisemat ja autenttiset kuvauskohteet ilman tylsiä studiosessioita sekä kaikkialle tunkeva pimeys ja pelon pakottama panikointi puoltavan kukin osaltaan ohjaajansa ja pääkuvaajan yhteistä visiota mitä tukee
Renato Serion synasynkistely, joka istuu filmiin kuin ripsi silmään, luoden lujan tunnesiteen katsojan ja katsottavan välille. Tämän lisäksi leffan erinomainen ja erityisen edukseen erottuva henkilöohjaus yhdistettynä tasokkaisiin puolilähikuviin (joita tallenne on tulvillaan) tekevät lähtemättömän vaikutuksen kokeneeseenkin katsojaan, tavalla, jonka soisi yltävän useimpiin tämän kokoluokan julkaisuihin... jopa niihin "suurimpiinkin".
Sinällään tässä ei ole kyse slasher-filmistä, vaikka eksplisiittistä väkivaltaa viljelläänkin ajanhengen mukaisesti paikoin todella mielenvikaisella otteella, joskin nykyisen, surullisen sairaan "kidutuspornon" rinnalla se näyttäytyneekin valtaosalle katsojista jokseenkin kevyehkönä cut-choppina ja tarkemmin ajateltuna hyvä niin. Sen sijaan, että väännettäisiin verihanat auki ja kohdennettaisiin linssit mässäilemään sisälmyksillä, keskitytään itse uhkakuvan progressioon ja sen synnyttämiin haasteisiin mitkä on - yhtä kaikki - niin järkyttäviä kuin epätodellisen irvokkaitakin, onhan psykopaatteja totutusta yhden perinteisen pilkkojan potretista poiketen nyt neljä, joilla jokaisella on oma kieroutunut maailmankuvansa sairaine mielihaluineen ja hallitsemattomine hallusinaatioineen.
On suoranainen häpeä ettei yksikään kotimaisista levittäjistä ole tätä (vielä) julkaisuihinsa nostanut, vaikka leffalla on ikää juuripian 30v.
Tämä on yksi niistä kauhuklassikoista, jotka (tuolloin vielä eräänlaisina cowboysensoreina toimineet) herrat:
Harjola ja
Selin saksivat elokuvan silloisen kotimaisen julkaisijan (
Magnum Video) suosiollisella siunauksella sellaiseksi silpuksi, että jopa VET näki parhaaksi evätä itseltään vaateet mahdollisille lisäleikkauksille.
V(e)rtaviivainen juonikuvio kuin uskoakseni elokuvan useimmat twistitkin kera kuvien on jokaisen halukkaan navigoitavissa. Mitä suurimmat suosittelut kohden R1 -julkaisua. Eittämättä paras printti koskaan. Hanki jos modifointi myöden antaa.
Huom! Vältä traileria sen surkeuden tähden sikäli suinkin maltat.