Dokumentti USA:n median antamasta vääristävästä naiskuvasta. Ei kaikkien aikojen parhaiten tehty ja kaukana neutraalista tai objektiivisesta, mutta harvoinpa tämmöiset on. Saattaa auttaa herättämään jotain keskustelua aiheesta, vaikka valitettavasti yleensä ihmiset jotka katsoo vastaavia dokkareita on jo valmiiksi kiinnostuneita aiheesta ja ne joiden oikeesti pitäisi nähdä niitä ei taas katso..
Eli kaikki te 18-34v valkoiset heteromiehet (meitsi!) katsokaa (ja yrittäkää olla huomioimatta dokkarin heikkouksia) ja yrittäkää tehdä edes pieni vaikutus.
Näyttelijälegenda Michael Caine tulkitsee pitkän uransa parhaimpiin lukeutuvan roolin Daniel Barber'n omankädenoikeutta jakavan esikoispitkän pääosassa eläköityneenä sotaveteraanina, jonka mitta täyttyy lopullisesti läheistensä menetyksen tuskassa, jota kukaan ei tunnu edes rekisteröivän. Masentava lähiöhelvetti sikiää huumesaastaa diilaavia brändihuppariäpäriä ja näiden lökäpöksyjen vähäjärkisiä vanhempia, joille jokapäiväinen väkivalta, uhkailu ja jopa murha(t) edustaa lähinnä käsivaralla kuvattua mobiiliviihdettä muun paskan ohessa, joiden ikeessä niin virkavalta kuin ympäröivä yhteiskuntakin tuntuu säälittävän voimattomilta.
Anarkian mädättämä arki, ja tätä perseilyllään tukevat ihmisen irvikuvat antavat tahtomattaan rauhallista elämää halajavalle vanhukselle "syyn elää" tavalla, josta kukin kusipää saa tuta toinen toistaan tylymmin. Näiden nilkkien likvidoinnista maailmaa pilaamasta muodostuukin elokuvan kieltämättä nautinnollisin anti. Rooli istuu Caine'lle kuin ripsi silmään, jopa siinä määrin, että faktana voitanee valottaa herran asuneen samalla asuinalueella kuin tämän esittämä henkilöhahmo. Tätä nykyä liian harvoin nähdyn genren edustaja saavuttaa suoraviivaisella sanomalla sen mihin harva tuotanto edes yltää. Jokaiseen lähiöön yksi Harry Brown, ja maailma pelastuu!
Erityiskiitoksen ansaitsee myös pääkuvauksen staattinen levollisuus, joka osaltaan vastaantodistaa onnistuneesti sitä yleisesti ylikäytettyä käsitettä toiminnallisissa filmauksissa, jonka mukaan kameran pitäisi heilua ja täristä jokaisen puolilähikuvan ja panaroinnin yhteydessä, ikään kuin kuvaaja kärsisi samanaikaisesti vieroitusoireista ja sähköiskuista.
White House Down yllätti siinä mielessä, ettei se ollutkaan ihan täysin paska. Perus naaivia roskaa silti à la Roland Emmerich. Olis ollut aika yrmeitä kohtauksia, jos olis käännetty tyyliin Die Hardin muotoon ja vaikka Paul Verhoven ohjaajana :)
Elokuva dokumentista elokuvasta. Espanjalainen kuvausryhmä matkaa Boliviaan kuvaamaan elokuvaa Kolumbuksesta ja tämän intiaanien hyväksikäytöstä, hyväksikäyttäen paikallisia palkaten nämä lähes ilmaiseksi näyttelemään ihmisiä jotka taistelevat elämästään kolonialisteja vastaan, seuraten samalla heidän taistelua elämästä globalisaatiota vastaan.
Jälleen koskettava ja taidokas työ Iciar Bollainilta.
Alusta asti on selvää miksi tämä ylipäätään tuotettiin. Alelaarin pohjakuonaa, jota jokainen vähääkään valveutunut filmifriikki välttelee kuin seitikkiä. Tyylitajuttoman varma videovalinta, jota tuskin edes aivottomuudesta tunnettu amarikkalainen kohdeyleisö kykenee kakomatta katsomaan. Näin Ilmeetöntäntä sontaa kyetään ulostamaan vain tänä päivänä. Tusinatason turhake ummettaa ja vituttaa.
Italokauhun maestro Mario Bava'n viimeinen elokuva on yllättävän monisäikeiseksi muodostuva hallusinaatioiden täyttämä psykologinen painajainen, jossa menneisyys palaa kummittelemaan Goblin'in musiikin siivittämänä. Mestarillista kameratyöskentelyä ja koukuttavaa kehystarinaa hidastaa harmillisesti koko ensimmäistä näytöstä dominoiva, puuduttavuuteen saakka lattea dialogiterva, joka stabiloituu hulluuden edetessä. Vanhan koulukunnan erikoistehosteita hienosti hyödyntävä selluloidisäikyttely onnistuu loppua kohden luomaan pelottavat puitteet pahuudelle, vaikka värimaailmassa ohjaajan aiempien töiden rinnalla kalpeneekin. Kiitettävää, kadotettua käsityötaitoa.
Tyypillinen kotimainen parisuhdedraamahelvetti, johon (yllätys-yllätys) ei lukeudu muuta Suomea kuin Helsinki. Henkilöhahmot (tässä tapauksessa erityisesti naiset) on perattu niin mitäänsanomattoman yksitoikkoisuuden karikatyyreiksi, ettei pelkän paskan käsikirjoituksen haukkuminen yksistään luonnistu relevantisti. Jopa liiallista huomiota muka rohkeilla seksikohtauksilla ilmeisen aiheettomasti osakseen huorannut haukotus onnistuu - kahta avainkohtausta lukuunottamatta - herättämään katsojan myötähäpeän horroksesta ainoastaan kohtuullisella leikkauksella. Säälin sydämmestäni erityisesti kaikkia niitä heteromiehiä, jotka tavalla tahi toisella on saatu kusetettua tällaisen lähes parituntisen itkupotkuraivarin ääreen, välittömän aivoinfarktin uhalla.
Tieteiselokuvien suurena ystävänä on tunnustettava tiettyä jääviyttä tämän kaltaisen kauttaaltaan häikäisevästi viimeistellyn visuaalisuuden edessä, vaikka kuvakulinarismiin kriittisesti koittaisikin suhtautua. Tuotannon budjetti on hyödynnetty viimeistä senttiä myöden, ja se välittyy. Niin pääosan kunnialla suorituvasta, sisäistä jaakobinpainia suurella epäluottamuslauseella vallitsevaa systeemiä kohtaan käyvästä Tom Cruise'sta kuin scifi-kuvaston muotoja sekä sisältöä summaavasta ideoiden kierrätyksestä voitanee olla miljoona mieltä, joten vastustan kiusausta parkkeerata jonon jatkeeksi. Aniharvoja nykyfilmauksia, joka välttää tavanomaisen Hollywood-mankelin, tällä saralla liian verkkaiseen yleistyvästä PG-13 ikäräjasuosituksesta ja sen muassaan tuomasta yksioikoisuudesta huolimatta. Elokuva vai tulevaisuuden kuvakirjon tiedepoliittinen manifesti? Eskapismia esteettisimillään, joka synkempänä kolmetuntisena toteutuksena olisi voinut saavuuttaa vieläkin enemmän.
Riddick pystyy näkemään pimeässä, ja pimentoon tääkin leffa ois saanu jäädä. Vaikkakaan ei mitenkään yllättävästi ja täysin epäreilusti sanottuna, leffa sais luultavasti hylsyn Bechdelin testiin perustuvissa arvostelusysteemeissä - koko leffan aikana ruudulla näkyy 6 naista, joista 5 alasti ja 6. onnistuu kuolemaan alle minuutissa :D
Todentuntuinen tarina 13-vuotiaasta tytöstä joka menee ainoana vapaaehtoisena (mitätöntä korvausta vastaan) kaukaiseen vuoristokylään toimimaan opettajan sijaisena. Köyhä kylä joka ei ole maksanut ainoalle opettajalleen palkkaa puoleen vuoteen, 28 oppilaan yhden luokan koulussa jossa liidutkin pitää säännöstellä. Yksi oppilas joutuu karkaamaan kaupunkiin etsimään työtä maksaakseen perheensä velkaa ja tyttö lähtee etsimään poikaa takaisin kouluun..
Tarina köyhyydestä, päättäväisyydestä ja ahkeruudesta, elokuva missä ihmiset esittävät itseään oikeilla nimillään, oikeissa ammateissaan, tarina jossa kerrankin onnellinen loppu on paikallaan.
Voi jeesus mitä paskaa... Heti ensimmäisiltä minuuteilta käy hyvinkin selväksi, minkälaisen läjän kanssa ollaan tekemisissä. Hahmoja tulee ja menee ilman mitään selityksiä, henkilöiden keskustelut poukkoilee sinne tänne vailla mitään logiikkaa, tuuppauskohtaukset vaan kestää ja kestää ja kestää (osin siksi, että niissä on käytetty samaa kuvamatskua kuin edellisissäkin) ym. Ja voi herrajumala niitä "näyttelijä"suorituksia, harvoin on tullut kiemurreltua penkissä niin pahoin myötähäpeän ja ahdistuksen kourissa kuin niitä seuratessa. Päähenkilö, eli itse auteur (tuottaja, käsikirjottaja, ohjaaja ja niin edelleen), on ehkä halvaantunein botoxnaama, mitä vähään aikaan on vastaan tullut.
Ei tätä tuotosta voi sanoin kuvailla. Jonkinnäköistä kulttisuosiota tämä ilmeisesti nauttii paskuutensa takia, mutta siinä missä esim Troll 2 ja Asylumin kopiosontatuotannot on etäisesti viihdyttäviä, tämä on lähinnä tuskastuttavan vaivaannuttava. Ei sisällä edes mitään toimintaa tai paskoja efektejä, lähinnä vaan tuskaisaa draamanräpellystä. En suosittele edes masokisteille.
Televisiosta tuli animoitu poronelokuva Naiko lentäjän poika?, jonka alaikäinen päähenkilö halusi toteuttaa erikoisen fantasiansa päästä vetämään rekeä.
Identiteetin etsintä saanee uutta syvyyttä jatko-osassa Naiko 2 lentäjän poikaa?
SATSUJIN KEN 2 - Return of the Street Fighter
a.k.a. Street Fighter 2
(1974)
Ikimuistoinen turpaturjanaiset jatkuu turuilla ja toreilla, kun helposti kilahtava mestarikarateka Takuma Tsurugi (Sonny Chiba) kohtaa vanhat verivihollisensa toistamiseen, hillittömien one linereiden tyrmätessä niin katsojat kuin friikkivastustajien leegiot. Konkreettista vetoapua vivutaan esiosan takaumista, jotka nekin niin ikään, kierrätetään myös kolmanteen osaan. Toinen toistaan hullummat kamerapanoroinnit ja salamastuntit takaa viihdyttävän uhmakasta uramavaa sekä 70-luvun sterotyyppistä tunnaria takaraivoon takovan puolitoistatuntisen tätä arvostaville.
GYAKUSHÛ! SATSUJIN KEN - The Street Fighter's Last Revenge
a.k.a. Street Fighter Counterattacks!
a.k.a. Revenge! The Killing Fist
(1974)
Saksipotkujen sarjatuli saa arvoisensa päätöksen, brutaalin kamppailueksploitaatiosaagan summaavassa, persoonallisten sivuhahmojen nyrkkisirkuksessa, jääden kuitenkin kahden ensimmäisen osan matsien jalkoihin paljosta sparrauksesta huolimatta. Valtavirtakuran pintakulutusta hyvin hyljeksivä, komedian ja taistelutaitojen liitto, on omimmillaan juuri Japanilaisessa elokuvakulttuurissa.
Kolme (puna)tähteä panssaroiva kasariprovoilu on helppo nähdä kylmän sodan keppihevosena, vaikka leffa pyrkiikin pätemään pääasiallisesti vahvan viihdearvon rintamakarkurina jo hivenen hukatusta propagandapeeloilusta huolimatta. Fataalisen fysiikan omaava Dolph Lundgren tekee täysverisen tyly-yrmyilyn "ryssä-rambona", jonka riisutun dialogi-ilottelun ikeessä on hymy herkässä. Puhdasta popcornviihdettä Afrikan majesteettisissa maisemissa. Kelpuuta elokuvasta ainoastaan unrated -versio!
HEI TAI YANG: NAN JING DA TU SHA - Black Sun: The Nanking Massacre
a.k.a. Men Behind the Sun 4
(1995)
"According to the verdict of the war crimes tribunal in 1947, the Japanese Army was judged to have raped over 20,000 women and killed 300,000 Chinese during the Nanking Massacre. One-third of the city was destroyed. Property was plundered at underestimated losses. No family was spared. After Nanking was occupied by the Japanese Army, massive burning, killing, raping and plundering continued for 6 weeks. Males, females, old, and young - none were spared. The atrocities were even worst than that shown in this film. This was not a war. It was an intentional, planned, and organized massacre."
Ihmisen julmuus on pohjaton! Tätä faktaa julkituo sankarillisen Tun Fei Mou'n pyrkimys muistuttaa hivenen keskeneräisenoloisella filmauksellaan yhdestä toisen maailmansodan (ja maailman) vaietuimmasta ihmisoikeusrikoksista, jonka häikäilemätön keisarillinen Japanin armeija kaikessa kunniattomuudessaan raukkamaisesti ja todistetusti toteutti vuonna 1937. Näin sairaita ja pelkurimaisia, hymyssä suin suoritettuja veritekoja - pienimmästäkin nakkikioskirähinälööpistä kilahtavan nyky(pullamössö)ihmisen - on vaikea kyetä edes käsittämään. Totuutta on turha photoshopata, eikä sitä tule koskaan unohtaa. Kuolleet huutaa yhä oikeutta ajassa, jossa demokratian ääni häpeällisen usein myönnetään yksinomaan niille, jotka sitä kaikkein ponnettomammin on valmiita julistamaan. Aihetta on hankala referoida. Elokuva onnistuu siinä jossain määrin, mutta täyttää odotukset vain osittain. Se mikä silkan rahanpuutteen tähden laajamittaisemassa kuvakirjossa hävitään, otetaan moninkertaisesti sanomassa takaisin.
Tätä kirjoittaessa: Keski-Arfrikan tasavalta on lähes kansanmurhan partaalla, Meksikon huumekartellien välisessä sodassa kidutettu, silvottu ja murhattu viimeisen 7 vuoden aikana jo lähes 80 000 ihmistä, Syyrian pian kolme vuotta jatkunut sisällissota vain kiihtyy... lista on surullisen pitkä. Tällä välin maailman varallisuudesta 40% on 150 firman käsissä, kun samaan aikaan yli 2,5 miljar. ihmistä elää alle 2$/vrk. 13 suurinta pankkia ja hieman yli 160 ihmistä hallitsee käytännössä kaikkea. Joka päivä 35 000 lasta kuolee nälkään. Näitä asioita julkisessa keskustelussa ei kyseenalaisteta lainkaan. Moni voisi kutsua kaltaista "nyky-nanjingiksi". Jo näinkin yleistävässä valossa Black Sun: The Nanking Massacre näyttäytyy irvokkaan ajankohtaisena.
Juho Malisen jo 10 vuotta sitten verkkojulkaisu Elitistiin kirjoittama kattava ja kantaaottava arvostelu saa lämpimät suositukset sitä vielä lukemattomille. Henk.koht. yhdyn kirjoitettuun harvinaisen yksimielisesti.
"To this question, as kids, my friends always gave the same answer... "pussy". Whereas I answered... "the smell of old people's houses". The question was: "what do you like most, really, in life?" I was destined for sensibility. I was destined to become a writer."
"The most important thing I discovered a few days after turning 65 is that I can't waste any more time doing things I don't want to do."
"This is how it always ends. With death. But first there was life. Hidden beneath the blah, blah, blah. It is all settled beneath the chitter chatter and the noise. Silence and sentiment. Emotion and fear. The haggard, inconstant flashes of beauty. And then the wretched squalor and miserable humanity. All buried under the cover of the embarrassment of being in the world."
Berliinissä eilen palkittu vuoden eurooppalainen elokuva.
THE PROTECTOR - Suojelija
a.k.a. Wei lung meng tan
(1985)
Lähes kokonaisuudessaan Hong Kong'ssa toteutettu kovapintainen kyttäkaksikkoklassikko, josta jo esituotantovaiheessa muodostui miltei kansainväliset mittasuhteet käsittävä tuotantokriisi ohjaaja James Glickenhaus'n
(The Exterminator - Teloittaja, 1980) ja pääosanesittäjän Jackie Chan ajauduttua kiistaan näkemyksellisistä eroista. Tämän johdosta julkisuuskuvastaan tunnetusti tarkka Chan ohjasi henkilökohtaisesti turhia ja yliteatraalisia lisäotoksia elokuvaan sekä sensuroi teatteriversioon sisältyviä (kyllä, juonenkin kannalta paikoin olennaisia) alastonkohtauksia, HK'n markkinoille suunnattua julkaisua varten. Kaikesta huolimatta leffan teatteriversio alkuperäisellä amerikkalaisella dialogilla on kovassa iskussa yhä liki kolme vuosikymmentä myöhemmin. Merkillepantavaa on myös se tosiasia, että ilman yllä mainittua tahtojen taistoa Chan tuskin koskaan olisi päätynyt ohjaamaan vielä samana vuonna valmistunutta, sankan suosion saavuttanutta Police Story -saagan esikoista.
Ilmeisen huolella valitut kuvauskohteet, tiiviistunnelmainen tarina, agressiivisena etenevien toimintakohtausten brutaalius ja keskeiseen osaan kohoava loistavat henkilökemiat muodostaa helvetin hyvän liiton, josta jaksaisi nauttia toisenkin mokoman jatko-osana jos sellainen näillä päästaroilla koskaan suotaisiin. Vastikään Vaasalaisen Future Filmin toimesta ensimmäisen kotimaisen julkaisun sitten (n. 5min leikatun) vhs'n saanut dvd sekä blu-ray sisältää niin teatteriversion kuin "extreme versiona" eurooppalaisille kaupitellun, bonuksista aukeavan Jackie Chan leikkauksen, joka tosin on (kantonin?) kiinaksi dubattu, ja vieläpä järkyttävän surkeasti eikä kuvanlaadussakaan kahumista ole.
