Posts: 493
Posts: 686
Posts: 1,349
Posts: 1,860
the hangover 2. jos ei oo nähny ensimmäistä niin missaa aika paljon, tosin juoni toistaa itteään niin totaalisesti että tosta varmaan sais enemmän irti ilman että on nähnyt ykkösosaa. ihan hauska leffa, ei päässyt eeppisyydessään samalle tasolle ensimmäisen kanssa koska juoni oli jo kertaalleen nähty.
Posts: 510
TOKYO SONATA
(Ikinä ei voi tietää mitä tietoja ihmiset pitävät spoilereina elokuvista joita eivät ole nähneet, joten sanotaan nyt varmuuden vuoksi, että elokuvan teemojakin käsitellessä sattaa esiin plopsahtaa jotain minkä joku kokee spoileriksi, vaikkei tässä kyseisessä elokuvassa keskeistä olekaan se, että yllättävien käänteiden ja huikean lopputakaa-ajon jälkeen murhaajaksi paljastuu hovimestari.)
Yle Areena - niin mainio palvelu kuin kaikkiaan onkin - ei suoranaisesti pursua ulkomaalaisia elokuvia, saati että sellaisia notkuisi siellä katseltavana kokonainen kuukausi. Siksi olikin riemastuttavaa bongata sieltä tämä japanilainen elokuva, joka minulta jäi näkemättä pari vuotta sitten R&A:ssa. Syiden on täytynyt liittyä aikataulujen päällekkäisyyksiin, sillä muutenhan minä en tämän kaltaista japanilaista elokuvaa sivuuttaisi. Muuten olen sitä mieltä, että Aasian tasokkain elokuvamaa on Etelä-Korea (myönnän että arvioni perustuu enimmäkseen siihen mitä tänne suppeaan teatterilevitykseen rantautuu sekä tietysi festari-ihmisten aktiivisuuteen), mutta musiikillisen fanituksen myötä lienen dementiavuosiin saakka kiinnostuneempi kulttuurialueena Japanista kuin Koreasta.
Tokyo Sonatan peruslähtökohta on se, että perheenisä saa potkut työpaikastaan eikä kykene kertomaan sitä perheellen. Siinä suhteessa elokuva vertautuu kätevästi Suomessakin teatterilevityksessä olleesen ranskalaiselokuvaan Valhe, mutta Valhe missasi ainakin minusta kaiken kiinnostavuutensa vetäisemällä vain viipaleen tosipohjaisen tarinansa loppupäästä, eli siitä kun omia kulissejaan pystyssä pitänyt perheenisä monien vuosien jälkeen lopulta murtui ja sortui siihen mihin sortui. Kaikkein kiinnostavin eli kehityskaari jätettiin Valheessa kertomatta. Tokyo Sonata lähtee käyntiin alkupisteestä, siitä kun "sarariman" saa kuulla fuduistaan. Valheeseen nähden Tokyo Sonatalla on toinenkin, käsikirjoituksellinen valttikortti, joka on se, ettei kaikki keskity pelkästään päähenkilöiskään, vaan tilaa mielenliikkeilleen saavat muutkin perheenjäsenet ja myös muutama perheen ulkopuolinen hahmo.
Kameratyössä tässä elokuvassa pistävät silmään ne kohdat joissa kamera liikkuu. Staattinen kamera kun on niin japanilaista, niin japanilaista. Siihenkin olen tottunut, että väestörikkaassa ja vauraassa Japanissa elokuvien ylöspanoon, eli lavastukseen, vaatetukseen ja taustan tehosteisiin ei turhia törsäillä, ja mikäpä siinä: jos juna ohittaa päähenkilöiden talon jyskytyksineen ja valonvälkkeineen, niin voi sen hoitaa muutenkin kuin järjestämällä paikalle junan, 72 helikopteria ja törmäyskatastrofin. Zuugin jytinä talon ohi kun käy draamassa hyvin ajoitettuna keskustelun keskeyttäjänäkin. (Divarien kaivelijoille ja muille entusiasteille suosittelen Andrew A. Painterin artikkelia "The Teleprensentation of Gender in Japan" joka löytyy ainakin kirjasta "Re-imagining Japanese Women", mutta jonka nettisaatavuutta en itse viitsi selvittää, koskapa artikkeli löytyy kirjahyllystäni. Siitä, eniwei, löytyy mielenkiintoisia täkyjä tarkkailla naisten vaatetusta ja niiden väritystä japanilaisissa elokuvissa.)
Olen pikkaisen maafriikki Japanin suhteen, mutta enköhän ole tuhansia leffoja maailman eri kolkilta nähneenä myös neutraali kulttuuridiggailulle enkä siksi yksityiskohtien vieteltävissä mitä arvosteluasteikkoon tulee. Jotkut jutut japanilaisissa elokuvissa vain eivät kuitenkaan lakkaa viehättämästä minua. Jopa niissä vanhoillisissa roolimalleissa, joihin jo viittasin on jotain siihen elämänpiiriin ärsyttämättömästi sopivaa, josta ei jaksa kiukustua. Montako maata esmes planeetaltamme löytyy, jossa kadut ovat yhden auton levyisiä, mutta silti peltilehmiä ei ole röyhkeästi tungettu öljyjä kusemaan joka ikiselle kävelykelpoiselle pläntille? Melkein itkettää liikutuksesta, kun perheenisä joutuu Tokyo Sonatassakin myöntämään puiolisolleen olevansa työtön - vaikkei hän ole, sillä hän on töissä, mutta hän ei ole enää henkilöstöjohtaja, vaan siivooja! Hiukan meikäläiseen perhekäsitykseen tottamooses lyö kiilaa se tapa jolla perheenjäsenet tämän elokuvan loppupuolella ovat erkaantumassa toisistaan - meillä kun sentään mennään lapset edellä vaikka heikoille jäille. Nihongolaisen musiikkipedagogian ylivoimaisuudelle ei voi Tokyo Sonatan nähtyään kuin nostaa hattua, sillä moniko meistä heittäisi iki-ihanan "Claire de Lunen" raadin hiljentävästi tiukassa koulukarsinnassa vain puolen vuoden päästä ensimmäisestä pianotunnistaan?
Eipä irvitä enempää. Nostan sen sijaan tästä elokuvasta, sen loppupuolelta esiin yhden juonenkäänteen, joka ensin tuntui minusta irralliselta ja halvalta ja könköltä, mutta joka sitten kohosikin melkeinpä elokuvan keskeisimmäksi kohtaukseksi draamallisesti, eli ryöstön ja panttivankitilanteen. Siten kuin minä perheen äidin irtioton siinä yhteydessä tulkitsin, niin kyse oli tuomitsemattomuudessaan aika räväkästä draamallisesta tempauksesta, kun ottaa huomioon sen miten patavanhoillinen maa Japani loppujen lopulta on.
Hendryk-asteikolla
, ja katsonen tämän vielä kolmannenkin kerran parin viikon päästä.
(Ikinä ei voi tietää mitä tietoja ihmiset pitävät spoilereina elokuvista joita eivät ole nähneet, joten sanotaan nyt varmuuden vuoksi, että elokuvan teemojakin käsitellessä sattaa esiin plopsahtaa jotain minkä joku kokee spoileriksi, vaikkei tässä kyseisessä elokuvassa keskeistä olekaan se, että yllättävien käänteiden ja huikean lopputakaa-ajon jälkeen murhaajaksi paljastuu hovimestari.)
Yle Areena - niin mainio palvelu kuin kaikkiaan onkin - ei suoranaisesti pursua ulkomaalaisia elokuvia, saati että sellaisia notkuisi siellä katseltavana kokonainen kuukausi. Siksi olikin riemastuttavaa bongata sieltä tämä japanilainen elokuva, joka minulta jäi näkemättä pari vuotta sitten R&A:ssa. Syiden on täytynyt liittyä aikataulujen päällekkäisyyksiin, sillä muutenhan minä en tämän kaltaista japanilaista elokuvaa sivuuttaisi. Muuten olen sitä mieltä, että Aasian tasokkain elokuvamaa on Etelä-Korea (myönnän että arvioni perustuu enimmäkseen siihen mitä tänne suppeaan teatterilevitykseen rantautuu sekä tietysi festari-ihmisten aktiivisuuteen), mutta musiikillisen fanituksen myötä lienen dementiavuosiin saakka kiinnostuneempi kulttuurialueena Japanista kuin Koreasta.
Tokyo Sonatan peruslähtökohta on se, että perheenisä saa potkut työpaikastaan eikä kykene kertomaan sitä perheellen. Siinä suhteessa elokuva vertautuu kätevästi Suomessakin teatterilevityksessä olleesen ranskalaiselokuvaan Valhe, mutta Valhe missasi ainakin minusta kaiken kiinnostavuutensa vetäisemällä vain viipaleen tosipohjaisen tarinansa loppupäästä, eli siitä kun omia kulissejaan pystyssä pitänyt perheenisä monien vuosien jälkeen lopulta murtui ja sortui siihen mihin sortui. Kaikkein kiinnostavin eli kehityskaari jätettiin Valheessa kertomatta. Tokyo Sonata lähtee käyntiin alkupisteestä, siitä kun "sarariman" saa kuulla fuduistaan. Valheeseen nähden Tokyo Sonatalla on toinenkin, käsikirjoituksellinen valttikortti, joka on se, ettei kaikki keskity pelkästään päähenkilöiskään, vaan tilaa mielenliikkeilleen saavat muutkin perheenjäsenet ja myös muutama perheen ulkopuolinen hahmo.
Kameratyössä tässä elokuvassa pistävät silmään ne kohdat joissa kamera liikkuu. Staattinen kamera kun on niin japanilaista, niin japanilaista. Siihenkin olen tottunut, että väestörikkaassa ja vauraassa Japanissa elokuvien ylöspanoon, eli lavastukseen, vaatetukseen ja taustan tehosteisiin ei turhia törsäillä, ja mikäpä siinä: jos juna ohittaa päähenkilöiden talon jyskytyksineen ja valonvälkkeineen, niin voi sen hoitaa muutenkin kuin järjestämällä paikalle junan, 72 helikopteria ja törmäyskatastrofin. Zuugin jytinä talon ohi kun käy draamassa hyvin ajoitettuna keskustelun keskeyttäjänäkin. (Divarien kaivelijoille ja muille entusiasteille suosittelen Andrew A. Painterin artikkelia "The Teleprensentation of Gender in Japan" joka löytyy ainakin kirjasta "Re-imagining Japanese Women", mutta jonka nettisaatavuutta en itse viitsi selvittää, koskapa artikkeli löytyy kirjahyllystäni. Siitä, eniwei, löytyy mielenkiintoisia täkyjä tarkkailla naisten vaatetusta ja niiden väritystä japanilaisissa elokuvissa.)
Olen pikkaisen maafriikki Japanin suhteen, mutta enköhän ole tuhansia leffoja maailman eri kolkilta nähneenä myös neutraali kulttuuridiggailulle enkä siksi yksityiskohtien vieteltävissä mitä arvosteluasteikkoon tulee. Jotkut jutut japanilaisissa elokuvissa vain eivät kuitenkaan lakkaa viehättämästä minua. Jopa niissä vanhoillisissa roolimalleissa, joihin jo viittasin on jotain siihen elämänpiiriin ärsyttämättömästi sopivaa, josta ei jaksa kiukustua. Montako maata esmes planeetaltamme löytyy, jossa kadut ovat yhden auton levyisiä, mutta silti peltilehmiä ei ole röyhkeästi tungettu öljyjä kusemaan joka ikiselle kävelykelpoiselle pläntille? Melkein itkettää liikutuksesta, kun perheenisä joutuu Tokyo Sonatassakin myöntämään puiolisolleen olevansa työtön - vaikkei hän ole, sillä hän on töissä, mutta hän ei ole enää henkilöstöjohtaja, vaan siivooja! Hiukan meikäläiseen perhekäsitykseen tottamooses lyö kiilaa se tapa jolla perheenjäsenet tämän elokuvan loppupuolella ovat erkaantumassa toisistaan - meillä kun sentään mennään lapset edellä vaikka heikoille jäille. Nihongolaisen musiikkipedagogian ylivoimaisuudelle ei voi Tokyo Sonatan nähtyään kuin nostaa hattua, sillä moniko meistä heittäisi iki-ihanan "Claire de Lunen" raadin hiljentävästi tiukassa koulukarsinnassa vain puolen vuoden päästä ensimmäisestä pianotunnistaan?
Eipä irvitä enempää. Nostan sen sijaan tästä elokuvasta, sen loppupuolelta esiin yhden juonenkäänteen, joka ensin tuntui minusta irralliselta ja halvalta ja könköltä, mutta joka sitten kohosikin melkeinpä elokuvan keskeisimmäksi kohtaukseksi draamallisesti, eli ryöstön ja panttivankitilanteen. Siten kuin minä perheen äidin irtioton siinä yhteydessä tulkitsin, niin kyse oli tuomitsemattomuudessaan aika räväkästä draamallisesta tempauksesta, kun ottaa huomioon sen miten patavanhoillinen maa Japani loppujen lopulta on.
Hendryk-asteikolla
, ja katsonen tämän vielä kolmannenkin kerran parin viikon päästä.
Posts: 510
PAKOJUNA
Anteeksi vaan kaikki ihmiset, lapsuuskaverini E.L. ja Episodi-lehti, joiden mielestä Pakojuna on kaikkien junaelokuvien äiti, mutta te olette väärässä. Kaikkien aikojen junaelokuvaa ei ole vielä tehtykään, mutta tilausta olisi. (Buster Keatonin tähdittämä - ja hänen jonkun Bruckmanin kanssa ohjaama - mykkäklassikko Kenraali on tottakai lyömätön junajyystö myös 20-lukulaisten, upeasti ajoitettujen action-hetkiensä puolesta, mutta tarkoitan nyt semmoista enemmän modernia ja suoraviivaista piinaa tai toimintaa, mihin nykyteknologia sekä juna- että elokuvapuolella ja miksei sähäkän, realismiin pohjaavan replikonnin sarallakin tarjoaisi mahdollisuuksia.)
Tokihan Pakojuna oli pitkä harppaus eteenpäin sitä viitisen vuotta edeltäneestä Kassandran sillasta, joka junaili esivalmisteluineen äkkinäisen rysäyksen katastrofielokuvan juonijaarittelut tylsimmilleen ja oli hartiavoimin auttamassa koko kyseisen 70-lukuisen genren kevytmultaista hautausta, mutta harmi vain että se harppaus mötsähti näemmä Pakojunan myötä keskelle tuotantoajankohdan (1985/6) äijintä ja aivottominta arvomaailmaa ja tyhjänpäiväisintä repliikkihetteikköä. Dvd-kannen mukaan käsikirjoitus olisi perustuvinaan Akira Kurosawan stooriin, ja ehkä parissa yksittäisessä, aivan loppupuolella ärjäistyssä sananvaihdossa onkin aistittavissa jotain hänen henkeään (kuten tavallaan kaikissa törsätyissä teemoissakin), mutta harmittavasti enemmän puskee päälle yhden käsikirjoittajan, entisen linnakundin, myös dekkaristina ja - kuten tässäkin - elokuvasivuroolien heittäjänä huomatun Edward Bunkerin arvomaailma. Vankilaärhentelyt typeränturhine vainoojateemoinen nousevat Pakojunassa suoraraiteisen hengissäpysymistoiminnan kustannuksella ihan turhan suureen osaan.
Ja mitä mietitte tällaisesta jännitteiden virittelystä, menisikö nykyisin läpi: Kaksi veturiummikkoa konnamiestä on loukussa junassa, joka kiidättää heitä kohti varmaa kuolemaa. Sisään tupsahtaa junatyöläisen kuteissa nainen, jonka roistokaksikosta salskeampi- raiskauksesta tuomittu imbesilli ja nyrkkeilysankariksi esitelty - aikoo raiskata oikopäätä. 20 minuuttia myöhemmin henkensä puolesta pelkäävien ärhentelyt ja turpiinvedot ovat kuitenkin edenneet siihen pisteeseen, että nämä kaksi hakevatkin turvaa toistensa sylistä. Vai oliko jopa niin että se oli se nainen joka haki turvaa raiskaustaan aikoneelta...? Yliloogista, yhtä kaikki.
Veturit ansaitsevat parempaa. Traktorit parasta. BRUM!
Anteeksi vaan kaikki ihmiset, lapsuuskaverini E.L. ja Episodi-lehti, joiden mielestä Pakojuna on kaikkien junaelokuvien äiti, mutta te olette väärässä. Kaikkien aikojen junaelokuvaa ei ole vielä tehtykään, mutta tilausta olisi. (Buster Keatonin tähdittämä - ja hänen jonkun Bruckmanin kanssa ohjaama - mykkäklassikko Kenraali on tottakai lyömätön junajyystö myös 20-lukulaisten, upeasti ajoitettujen action-hetkiensä puolesta, mutta tarkoitan nyt semmoista enemmän modernia ja suoraviivaista piinaa tai toimintaa, mihin nykyteknologia sekä juna- että elokuvapuolella ja miksei sähäkän, realismiin pohjaavan replikonnin sarallakin tarjoaisi mahdollisuuksia.)
Tokihan Pakojuna oli pitkä harppaus eteenpäin sitä viitisen vuotta edeltäneestä Kassandran sillasta, joka junaili esivalmisteluineen äkkinäisen rysäyksen katastrofielokuvan juonijaarittelut tylsimmilleen ja oli hartiavoimin auttamassa koko kyseisen 70-lukuisen genren kevytmultaista hautausta, mutta harmi vain että se harppaus mötsähti näemmä Pakojunan myötä keskelle tuotantoajankohdan (1985/6) äijintä ja aivottominta arvomaailmaa ja tyhjänpäiväisintä repliikkihetteikköä. Dvd-kannen mukaan käsikirjoitus olisi perustuvinaan Akira Kurosawan stooriin, ja ehkä parissa yksittäisessä, aivan loppupuolella ärjäistyssä sananvaihdossa onkin aistittavissa jotain hänen henkeään (kuten tavallaan kaikissa törsätyissä teemoissakin), mutta harmittavasti enemmän puskee päälle yhden käsikirjoittajan, entisen linnakundin, myös dekkaristina ja - kuten tässäkin - elokuvasivuroolien heittäjänä huomatun Edward Bunkerin arvomaailma. Vankilaärhentelyt typeränturhine vainoojateemoinen nousevat Pakojunassa suoraraiteisen hengissäpysymistoiminnan kustannuksella ihan turhan suureen osaan.
Ja mitä mietitte tällaisesta jännitteiden virittelystä, menisikö nykyisin läpi: Kaksi veturiummikkoa konnamiestä on loukussa junassa, joka kiidättää heitä kohti varmaa kuolemaa. Sisään tupsahtaa junatyöläisen kuteissa nainen, jonka roistokaksikosta salskeampi- raiskauksesta tuomittu imbesilli ja nyrkkeilysankariksi esitelty - aikoo raiskata oikopäätä. 20 minuuttia myöhemmin henkensä puolesta pelkäävien ärhentelyt ja turpiinvedot ovat kuitenkin edenneet siihen pisteeseen, että nämä kaksi hakevatkin turvaa toistensa sylistä. Vai oliko jopa niin että se oli se nainen joka haki turvaa raiskaustaan aikoneelta...? Yliloogista, yhtä kaikki.
Veturit ansaitsevat parempaa. Traktorit parasta. BRUM!
Posts: 1,972
Replying to Minkä leffan katsoit viimeksi ?:
RUNAWAY TRAIN - Pakojuna
(1985)
"No beast so fierce but knows some touch of pity. But I know none, and therefore I am no beast."
Kolme vuotta Alaskalaisen vankilan eristyssellissä viruneen elinkautisvangin "Manny" (Jon Voight mm. Deliverance - Syvä joki) vapaus takaisin selliosaston asukiksi korkeimman oikeuden määräyksellä, ei ole miehen sinne passittaneen sadistisen diktaattorin elkein hallitsevan vankilanjohtajan "Rankin" (John P. Ryan mm. Avenging Force - Teloittaja, Death Wish 4: The Crackdown) mieleen. Miehet vihaavat toisiaan sydänjuuriaan myöden. Kumpikin ryhtyy koettelemaan toisensa rajoja ja pian tilanne riistäytyy käsistä ja pakottaa Mannyn pakenemaan Jumalan selän takana sijaitsevasta rangaistussiirtolasta. Veteraani saa apua yllättävältä taholta, kun tämän mukaan lyöttäytyy laitoksen paikallinen nuori nyrkkeilymestari "Buck" (Eric Roberts mm. Best of the Best 2) jonka kanssa alkaa matka juosten läpi lumikenttien kuollettavan kylmässä ja vihamielisessä ympäristössä kohti vapautta, joka saapuu miesten luo neljän turboahdetun dieselveturiketjun muodossa. Kyytiin päästyään he huomaavat jonkin olevan pahasti vialla: kukaan ei ohjaa junaa jonka vauhti vain kiihtyy eikä ensimmäiseen veturiin pääse käsiksi jo ulkona vallitsevan ikiroutahelvetinkään tähden. Lisäksi junassa on vielä yksi matkustaja, koneinsinööri "Sara" (Rebecca de Mornay mm. The Hand That Rocks the Cradle - Käsi joka kehtoa keinuttaa). Samaan aikaan karkureitten jäljille päässyt Rankin ryhtyy metsästämään miehiä tahollaan.
Akira Kurosawa:n alkuperäiskäsikirjoitukseen ja samalla kertaa inspiraationsa tositapahtumista ammentava toimintadraama lukeutuu parhaimpiin vankilapakoelokuviin mitä milloinkaan on filmattu.
Samalla se edustaa legendaarisen Cannon tuotantoyhtiön (jonka The Texas Chainsaw Massacre Part 2 jäi ks. viimeiseksi) esimerkillistä kykyä kuvata teoksia, jotka jättivät lähtemättömän vaikutuksen katsojiin erityisesti b-tuotannoillaan '80- ja 90-lukujen taitteessa jossa Runaway Train ei edusta poikkeusta, paitsi ehkä ylivertaisuudellaan.
Pakojuna on feeniksin laulu vapaudelle, tuskalle hinnasta, joka on maksettava viimeistä myöden ennen aamuruskon armoa.
Kohteista Alaska antoi koko kuvausryhmälle tästä opetuksen haasteissa, joiden maassiivisuus oli hajoittaa niin tekniikan kuin fyysisyyden äärirajoilla rypevän stuntrintamankin riekaleiksi ja jälki on sen mukaista: alun pimeä brutaalius vaihtuu paon myötä eloonjäämistaisteluksi josta vieroitutaan verissäpäin valaistuneena lopullisen ratkaisun järjettömyydessä kysymykseen kaiken kannattavuudesta jopa olevaisuudesta.
"Win, lose, what's the difference?"
Elokuvan nähtyä on työlästä tajuta ettei esitettyjä henkilöhahmoja ole oikeasti olemassa, joista varsinkin Jon Voight:n tulkinta on niin kertakaikkisen käsittämättömiin mittakaavoihin yltävä, että sen realistisuus on lähes kenen tahansa käsin kosketeltavissa. Ei liene ihme, että Oscar-ehdokkuus tuli tästä kuin tarjottimella, joskaan itse pystistä ei mies päässyt milloinkaan nauttimaan kuten ei leffan toinenkaan pääosanesittäjä Eric Roberts, jolle myönnettiin roolistaan niinikään samainen ehdokkuus.
Suoranaista euforiaa elokuvassa ammennetaan maisemista, jotka auringonvalo on tyystin unohtanut ja kaikessa luotaantyöntävyydessään se on jumalaista. Horisontin alleen alistava harmaus hiipii lähes ruudusta läpi. Lumen tulo on taukoamatonta pakkasen pysyessä -30c:ssa. Tätä tukee Trevor Jones:n dark ambienttia huokuva synaseireeni joka viimeistelee uskottavuuden unohtumattomaksi nyansseiksi. Muutamassa yksittäisessä kohtauksessa mieleen nousee vain paria vuotta aikaisemmin valmistuneen sci-fi klassikko Dune soundtrack mihin koneguruvelho Brian Eno synnytti yhden ylistetyimmistä sovituksistaan The Prophecy -teemalla. Vertaus on kieltämättä rohkea, mutta seison tämän takana sillä todisteet tuosta on kaikkien kuultavissa jo filmin puolivälin tienoilla, kunhan vain pitää korvansa auki.
Tämä elokuva ei tarjoa digiajan viihdettä valveutuneille. Se ei myöskään pidä sisällään takkatulen valossa väritettyä rakkausharhaa tahi muuta tyhjiöpakattua romantiikkarienaa. Edes kauniita ihmisiä ei ole luvassa.
Ei uskontoa, ei politiikkaa saati muita epäterveellisyyksiä.
Jopa jenkeille ominainen (väsynyt) pössyttelyihannointi loistaa sekin onnistuneesti poissaolollaan.
Näiden sijaan se näyttää niiden tarpeettomuuden ja pakottaa iholle pyrkivällä asenteellaan tunnustamaan ihmisen itsensä mitättömyyden tavalla, mikä huipentuu loppukohtauksen runollisuudessa, joka on niin anteeksiantamaton kuin oikeamielinenkin. Ajaton, koskettava, julma ja rehellinen.
Olkoonkin, että kyse kaikessa subjektiivisuudessaan on lähes yksinomaan mielipide-eroista, niin tästäkin huolimatta: "pahoitteluni" nyt vain hra. Hendryk, mutta ainakin itse seison yhäkin yllä kirjoittamani takana, vaikka vain nopeammin kuin pika-pikaa gsm:llä tähän threadiin kirjoitettu onkin.
Pakojunan osalta (kuten varsin selvästi käy arviosta ilmi) olen henk.koht. tyystin ja täysin vastakkaista mieltä. Mm. se, edustaako elokuva "kaikkien junaelokuvien äitiä", johon viittaat muiden maininnoillaan kallistuvan, lienee myös kiinni siitä, mihin vastaavan kaltaiseen tuotantoon tätä käy vertaaman(?), mikä jo sinällään lienee absurdia koska kuvauksellisesti tahi teknisesti faktoja tarkasteltuna ei juurikaan vastaavanlaisia (eritoten ilmestymisajankohtanaan) vielä oltu filmatisoitu, (vaikka Scottin uutuus nyttemmin antaakin aihetta suoranaiseen revanssiin mitä itse arviointeihin(kin) on tuleva), joskin toki suurehkoista yhdenvertaisuuksista useammankin leffan välillä ei käy kiistämän.
Jos AIDOSTI tahtoo perehtyä teemaan: "kiskot ja niiden kestävyys ulkomaisen (tarkemmin amerikkalaisen) elokuvataiteen historiassa" niin suosittelen aloittamaan aiheesta ammentamisen esim. Edwin S. Potterin yksitoistaminuuttisella: The Great Train Robbery, joka vielä näin vaatimattomasti 108-vuoden jälkeenkin, jättää katsojaansa lähtemättömän vaikutuksen, eikä vähiten juuri teknisen tyrmäävyytensä tähden, jota täytyy myös kiittämän jo tuolloin aikaansa edistyksellisen edellä taituroivaa kuvaustiimiä.
Muita mainioita ja jopa esimerkillisen edustuskelpoisia elämyksiä löytyy hakusanoilla:
(1911) The Londale Operator.
(1934) Twentieth Century.
(1942) The Palm Beach Story.
(1945) Brief Encounter.
(1951) Strangers on a Train.
(1957) 3:10 to Yuma.
(1964) The Train.
(1974) Murder on the Orient Express.
(1975) Last Stop on the Night Train
a.k.a. Night Train Murders.
(1980) Terror Train.
(1995) Before Sunrise.
(2004) Kontroll.
...Vain muutaman mainitakseni.
Kukin päättänee tahollaan mikä itselle on se #1.
Posts: 1,972
UNDER SIEGE - Kaappaus merellä
(1992)
Aikido on the Board!
Steven Seagalin viides ja samalla näyttelijän jo järjestyksessään toinen elokuva yhteistyössä ohjaaja
Andrew Davisin kanssa, poiki leffalle ilmestymisajankohtanaan jopa Oscar-ehdokkuuden. Lähes pari tuntinen toimintaspektaakkeli ottaa lähikontaktia suuren joukon Hollywoodin toimintatähtiä kanssa, joista suurimman huomion vakuuttavuudellaan varastavat
Gary "Bad Boy" Busey, (mm. Lethal Weapon, Point Break) sekä
Tommy Lee Jones, (mm. The Park is Mine, Hunted, No Country for Old Men), joka muuten päätyi vain vuotta myöhemmin ohjaaja Davisin seuraavaan menestyskekkeriin The Fugitive - Takaa-ajettu (1993) kera ison joukon "Kaappauksen" näyttelijäkaartia. Tuolloinhan filmiä tähditti itse Harrison Ford, jonka tiedetään ottaneen roolin vaimonsa murhaan lavastettuna Dr. Richard Kimblenä, nähtyään juurikin tämän elokuvan. Seksikkään leiman leffalle lyö tietoisuus siitä, että sen positiivisesti pornahtava, ainoan naisroolin vetävä, (filmaus hetkellä) uskomattoman pantavan näköinen
Erika "Baywatch" Eleniak on esiintynyt vuoden '89 Playboyssa, nti. heinäkuuna roolihahmonsa tavoin. Kukapa vielä E.T.:ä katsoessa olisi tohtinut arvata, että pikkutytöstä, jota Elliot sammakoiden vapauttamiskohtauksessa koululuokan ovella pussaa, olisi kuoriutuva tämän kaltainen pupu?!
Kaappaus Merellä tuo paikoin erehdyttävän ontuvasti mieleen jopa 40-, 50-, ja 60-lukujen militaristisen konsensuksen, jonka ideologiaa tuolloin pyrittiin iskostamaan kaikkialle läpitunkevan ja sairaalloisen sananvapaussodan saattohoidossa aina tavallisiin rivikansalaisiin saakka, milloin minkäkin muka uhkakuvan myllertämänä, toinen toistaan naurettavampien propagandafilmien pakkopullan paapomina, vaikka rintamatilanne usein olikin todellinen. Amerikan japanilaisten pakkosiirrot ja yhteiskunnasta eristäminen, anyone?
Mielenkiintoisista alkuasetelmista kehkeytyy loppua kohden kuitenkin sellainen sillisalaatti, ettei sen vääjäämättömästä välienselvittelystä välity väenväkisinkään sille kuuluvaa gloriaa, vaikka toki yritys on paikoin suorastaan perkeleellisen painostava. Samaa ei taaskaan voida sanoa seuraavan episodin saamattomuudesta. Nimittäin kuinkas muuten kuin ajan hengelle uskollisena palaa kokkimme pätkimään pahiksia myös surullisen kuuluisassa jatko-osassa:
Under Siege 2: Dark Territory sujuvasti(!) 'Kaappaus raiteilla', joka floppasi yhtä pahasti kuin sen rahoittaneet taustapirutkin, jotka sijoittivat leffaan taaloja lähes tuplasti sen mitä alkuperäisen paatin messissä upposi, ja tämä siis tietoisena alempana julkituodusta faktasta mitä pääosanesittäjän motiiveihin on tuleva.
Leffa työntyikin sitten suoraan videolle vuonna 1995 ja oli kaikessa älyttömyydessään niin huono, että jopa meidän oma (ah, niin ihana) valtion elokuvatarkastamommekin päätti päästää pätkän läpi siivilästään ilman mainittavia sanktioita.
Seagal tosin otti roolin Raybackina vastaan vain, jotta tämän esikoisohjaus ja samalla toistaiseksi yhä ainokainen - ihme kyllä varsin onnistunut kannanotto - luonnottoman ihmisen luontoa kohtaan harjoittamasta riistosta tittelillä On Deadly Ground - Vaarallisella alueella ylipäätään toteutui.
Itseisarvona Under Siege:n juonikuvio ei voisi olla enempää epäuskottavampi, joskaan filmin viihdyttävyydestä se tälläisenään tuskin vähempää useimpien mielesta suurempia verottaa, mitä tukee myös muutoin tylyn toimivaksi toteutettujen ja varsin väkivaltaiseksi yltyvien toimintajaksojen erityinen autenttisuus, suurin kiitos tästä luonnollisesti pääosanesittäjänsä tappavien taitojen. Tuotannossa on lisäksi myös yksi aivan ylivertaiseksi nouseva tekijä, nimittäin sen score, josta vastaa säveltäjäguru Gary Chang, joka muistetaan myöskin sen kaltaisista tunnelmoinneista kuin Stephen King's: Storm of the Century ja The Perfect Weapon sekä 52 Pick-Up + likimain 50 muusta enemmän tahi vähemmän mainittavasta musisoinnista.
Vankan asemansa väkivaltaviihteen vanaveressa vakiinnuttanutta turpiinmättöä viikonlopun videokimaraan. Kaikesta huolimatta, kestää katsomisen kahteenkin kertaan tavanomaisesta toimintataistosta poiketen. Suositellaan erityisesti vain tuoreimpia Seagal -tuotantoja nähneille, joille tämä näyttäytynee miltei mestarillisena teoksena.
Edit. Yksi (syystä tahi toisesta) ehkä eniten huomiosta - varsin aiheettomasti - paitsi jäänyt leffa Seagalin uralla on, sadistisen sarjamurhaajan jahtiin keskittyvä:
The Glimmer Man.
Katso ihmeessä jos/kun käsiisi saat.
(1992)
Aikido on the Board!
Steven Seagalin viides ja samalla näyttelijän jo järjestyksessään toinen elokuva yhteistyössä ohjaaja
Andrew Davisin kanssa, poiki leffalle ilmestymisajankohtanaan jopa Oscar-ehdokkuuden. Lähes pari tuntinen toimintaspektaakkeli ottaa lähikontaktia suuren joukon Hollywoodin toimintatähtiä kanssa, joista suurimman huomion vakuuttavuudellaan varastavat
Gary "Bad Boy" Busey, (mm. Lethal Weapon, Point Break) sekä
Tommy Lee Jones, (mm. The Park is Mine, Hunted, No Country for Old Men), joka muuten päätyi vain vuotta myöhemmin ohjaaja Davisin seuraavaan menestyskekkeriin The Fugitive - Takaa-ajettu (1993) kera ison joukon "Kaappauksen" näyttelijäkaartia. Tuolloinhan filmiä tähditti itse Harrison Ford, jonka tiedetään ottaneen roolin vaimonsa murhaan lavastettuna Dr. Richard Kimblenä, nähtyään juurikin tämän elokuvan. Seksikkään leiman leffalle lyö tietoisuus siitä, että sen positiivisesti pornahtava, ainoan naisroolin vetävä, (filmaus hetkellä) uskomattoman pantavan näköinen
Erika "Baywatch" Eleniak on esiintynyt vuoden '89 Playboyssa, nti. heinäkuuna roolihahmonsa tavoin. Kukapa vielä E.T.:ä katsoessa olisi tohtinut arvata, että pikkutytöstä, jota Elliot sammakoiden vapauttamiskohtauksessa koululuokan ovella pussaa, olisi kuoriutuva tämän kaltainen pupu?!
Kaappaus Merellä tuo paikoin erehdyttävän ontuvasti mieleen jopa 40-, 50-, ja 60-lukujen militaristisen konsensuksen, jonka ideologiaa tuolloin pyrittiin iskostamaan kaikkialle läpitunkevan ja sairaalloisen sananvapaussodan saattohoidossa aina tavallisiin rivikansalaisiin saakka, milloin minkäkin muka uhkakuvan myllertämänä, toinen toistaan naurettavampien propagandafilmien pakkopullan paapomina, vaikka rintamatilanne usein olikin todellinen. Amerikan japanilaisten pakkosiirrot ja yhteiskunnasta eristäminen, anyone?
Mielenkiintoisista alkuasetelmista kehkeytyy loppua kohden kuitenkin sellainen sillisalaatti, ettei sen vääjäämättömästä välienselvittelystä välity väenväkisinkään sille kuuluvaa gloriaa, vaikka toki yritys on paikoin suorastaan perkeleellisen painostava. Samaa ei taaskaan voida sanoa seuraavan episodin saamattomuudesta. Nimittäin kuinkas muuten kuin ajan hengelle uskollisena palaa kokkimme pätkimään pahiksia myös surullisen kuuluisassa jatko-osassa:
Under Siege 2: Dark Territory sujuvasti(!) 'Kaappaus raiteilla', joka floppasi yhtä pahasti kuin sen rahoittaneet taustapirutkin, jotka sijoittivat leffaan taaloja lähes tuplasti sen mitä alkuperäisen paatin messissä upposi, ja tämä siis tietoisena alempana julkituodusta faktasta mitä pääosanesittäjän motiiveihin on tuleva.
Leffa työntyikin sitten suoraan videolle vuonna 1995 ja oli kaikessa älyttömyydessään niin huono, että jopa meidän oma (ah, niin ihana) valtion elokuvatarkastamommekin päätti päästää pätkän läpi siivilästään ilman mainittavia sanktioita.
Seagal tosin otti roolin Raybackina vastaan vain, jotta tämän esikoisohjaus ja samalla toistaiseksi yhä ainokainen - ihme kyllä varsin onnistunut kannanotto - luonnottoman ihmisen luontoa kohtaan harjoittamasta riistosta tittelillä On Deadly Ground - Vaarallisella alueella ylipäätään toteutui.
Itseisarvona Under Siege:n juonikuvio ei voisi olla enempää epäuskottavampi, joskaan filmin viihdyttävyydestä se tälläisenään tuskin vähempää useimpien mielesta suurempia verottaa, mitä tukee myös muutoin tylyn toimivaksi toteutettujen ja varsin väkivaltaiseksi yltyvien toimintajaksojen erityinen autenttisuus, suurin kiitos tästä luonnollisesti pääosanesittäjänsä tappavien taitojen. Tuotannossa on lisäksi myös yksi aivan ylivertaiseksi nouseva tekijä, nimittäin sen score, josta vastaa säveltäjäguru Gary Chang, joka muistetaan myöskin sen kaltaisista tunnelmoinneista kuin Stephen King's: Storm of the Century ja The Perfect Weapon sekä 52 Pick-Up + likimain 50 muusta enemmän tahi vähemmän mainittavasta musisoinnista.
Vankan asemansa väkivaltaviihteen vanaveressa vakiinnuttanutta turpiinmättöä viikonlopun videokimaraan. Kaikesta huolimatta, kestää katsomisen kahteenkin kertaan tavanomaisesta toimintataistosta poiketen. Suositellaan erityisesti vain tuoreimpia Seagal -tuotantoja nähneille, joille tämä näyttäytynee miltei mestarillisena teoksena.
Edit. Yksi (syystä tahi toisesta) ehkä eniten huomiosta - varsin aiheettomasti - paitsi jäänyt leffa Seagalin uralla on, sadistisen sarjamurhaajan jahtiin keskittyvä:
The Glimmer Man.
Katso ihmeessä jos/kun käsiisi saat.
Posts: 1,180
mä oon itte erimieltä tosta piratesista...
siis katoin tän uusimman tossa viime perjantaina 3d-versiona.
etukäteen oltiin siskon kanssa hieman skeptisiä, koska tätä oltiin haukuttu, ja aiemmissa leffoissa on ollut kaikki pari kohtaa, joita oisi voinut lyhentää puolella ja sillä välttää pitkästymisen ja/tai elokuvan paikallaan junnaamisen.
mielestäni tässä ei kuitenkaan ollut sellaista ollenkaan :D ehkä olin vaan liian kikseissä siitä, että orlando ja keira oli jätetty pois...?!
leffa piti hyvin otteessaan ja sai nauraa kanssa.
no joo mut koska nää loppuu silti :D:DD
vitosta jo huseeraavat suurinpiirtein
siis katoin tän uusimman tossa viime perjantaina 3d-versiona.
etukäteen oltiin siskon kanssa hieman skeptisiä, koska tätä oltiin haukuttu, ja aiemmissa leffoissa on ollut kaikki pari kohtaa, joita oisi voinut lyhentää puolella ja sillä välttää pitkästymisen ja/tai elokuvan paikallaan junnaamisen.
mielestäni tässä ei kuitenkaan ollut sellaista ollenkaan :D ehkä olin vaan liian kikseissä siitä, että orlando ja keira oli jätetty pois...?!
leffa piti hyvin otteessaan ja sai nauraa kanssa.
no joo mut koska nää loppuu silti :D:DD
vitosta jo huseeraavat suurinpiirtein
Posts: 904
Pompoko
http://www.imdb.com/title/tt0110008/
Studio Ghiblin leffa vuodelta 1994.. aikas eko leffa oli.. melkein kyl nukahin pariin otteeseen kesken leffan... Ihan hauskoja kohtauksia oli leffassa mut loppujen lopuks aikas pitkäveteinen.... seuraavaa odotellessa :D
http://www.imdb.com/title/tt0110008/
Studio Ghiblin leffa vuodelta 1994.. aikas eko leffa oli.. melkein kyl nukahin pariin otteeseen kesken leffan... Ihan hauskoja kohtauksia oli leffassa mut loppujen lopuks aikas pitkäveteinen.... seuraavaa odotellessa :D
Posts: 510
Replying to Minkä leffan katsoit viimeksi ?:
Pompoko
http://www.imdb.com/title/tt0110008/
Studio Ghiblin leffa vuodelta 1994.. aikas eko leffa oli.. melkein kyl nukahin pariin otteeseen kesken leffan... Ihan hauskoja kohtauksia oli leffassa mut loppujen lopuks aikas pitkäveteinen.... seuraavaa odotellessa :D
Minusta tämä oli ihan ookoo, mutta jotenkin kaikki hommelit ei pysyneet täysin raameissaan, ja silloin tulee aina semmoinen tunne, että olikohan tässä nyt vähän hutiloitu. (Varmaankaan ei oltu, vaan meillä ja aasialaisilla on vain niin perin juurin erilainen käsitys siitä kuinka tarinaa kerrotaan, juonta kuljetetaan ja teemoja tehdään tiettäväksi.) Komeita jaksoja tosiaan oli, ainakin se hirviökulkue, mutta vielä paremmin minulle jäi mieleen se, että kun kävin katsomassa tämän teatterissa, niin tuli muutamankin kerran mietittyä ja puseroon hihiteltyä, että mitenkähän vanhemmat selittävät hämmästyneelle jälkikasvulleen kaikki ne megalomaaniset pallit ja niiden monimuotoiset käyttötavat.
Suosittelen kaikille saman ohjaajan (Isao Takahata) hieman varhaisempaa animea "Tulikärpästen hauta", joka on tunnelmaltaan täysin toisen tyyppinen, ja realistinen, ja omasta mielestäni paras sotaa millään tavalla käsittelevä elokuva koskaan. (Yhdessä Elem Klimovin "Tule ja katso" -elokuvan kanssa, tietenkin.) Varoitan samalla, että se raastaa syvältä eikä häivy helpolla sydämestä.
Posts: 8,060
Posts: 1,569
Posts: 904
Napapiirin Sankarit
http://www.imdb.com/title/tt1454505/
Amiskaviihdettä. Ei silleen mikään erikoisin leffa maanpäällä.. en kyl tajua miks tähän ees on pitänyt pistää noita A-luokan näyttelijöitä.. jotenkin vaan pilaa leffan tollaset alottelijat ja Prot sekas. Mut leffa siis perus amiska huumoria... eipä kyl toistakertaa jaksa kattoo.. wts .. :D
http://www.imdb.com/title/tt1454505/
Amiskaviihdettä. Ei silleen mikään erikoisin leffa maanpäällä.. en kyl tajua miks tähän ees on pitänyt pistää noita A-luokan näyttelijöitä.. jotenkin vaan pilaa leffan tollaset alottelijat ja Prot sekas. Mut leffa siis perus amiska huumoria... eipä kyl toistakertaa jaksa kattoo.. wts .. :D
Posts: 5,618
Posts: 5,618
Replying to Minkä leffan katsoit viimeksi ?:
Paul tuli katottua ja naurettua ihan riittävästi, mainio pätkä dynaamiselta duolta taas :D
damn, tätä mä oottelen kyl innolla. Shaun of the Dead ja Hot Fuzz olivat loistavia.
Posts: 568
Posts: 7
The Endless Summer (1966)
Taas tuli katsottua vanha sympaattinen suosikkini. Vaikka en surffaamisesta tiedä hölkäsen pöläystäkään, tämä nostalginen klassikkosurffidokumentti tekee joka kerta vain niin onnelliseksi. Jampat metsästävät täydellisiä aaltoja 1960-luvulla mm. Californiassa, Senegalissa, Etelä-Afrikassa, Australiassa... Myös mun yksi suurimpia traveller-leffasuosikkeja, aiheuttaa matka- ja surffikuumetta.
Taas tuli katsottua vanha sympaattinen suosikkini. Vaikka en surffaamisesta tiedä hölkäsen pöläystäkään, tämä nostalginen klassikkosurffidokumentti tekee joka kerta vain niin onnelliseksi. Jampat metsästävät täydellisiä aaltoja 1960-luvulla mm. Californiassa, Senegalissa, Etelä-Afrikassa, Australiassa... Myös mun yksi suurimpia traveller-leffasuosikkeja, aiheuttaa matka- ja surffikuumetta.
Posts: 1,495
The Priest (2011)
http://www.imdb.com/title/tt0822847/
Ihan hyvää ajanvietettä. Ei nyt mikään maailmanluokan tekele mutta on sitä huonompaakin nähty.
http://www.imdb.com/title/tt0822847/
Ihan hyvää ajanvietettä. Ei nyt mikään maailmanluokan tekele mutta on sitä huonompaakin nähty.
Posts: 3,204
Replying to Minkä leffan katsoit viimeksi ?:
The Priest (2011)
http://www.imdb.com/title/tt0822847/
Ihan hyvää ajanvietettä. Ei nyt mikään maailmanluokan tekele mutta on sitä huonompaakin nähty.
Ei kyllä muhun iskenyt. Tyypillinen scifitoiminta, jossa ei ollut yhtään mitään manhwasta jäljellä kuin nimi. Aivot naulaan osastoa.