Android, 25.7.2006 10:09:
---
hallucinogen, 25.7.2006 09:59:
Ja mitä muuta vaihtoehtoa Israelilla tässä tilanteessa on? Jättää asia sikseen?
---
Minä taas haluaisin kysyä, että mitä Israel luulee saavuttavansa pommituksilla?
Tällanen löyty Elixiriasta:
---
Rauhanaktivistiveteraani Uri Avneryn uutta tekstiä Lähi-idän tuoreista
tapahtumista:
TODELLINEN TAVOITE
Uri Avnery
15.7.06
Todellinen tavoite on vaihtaa Libanonin johto ja asettaa sinne nukkehallitus.
Tämä oli Ariel Sharonin Libanonin invaasion tavoite vuonna 1982. Se
epäonnistui. Sharon ja hänen oppilaansa armeijan ja politiikan johdossa
eivät kuitenkaan ole koskaan todella luopuneet siitä.
Samoin kuin 1982, myös nykyinen operaatio suunniteltiin ja toteutetaan
täydessä yhteistyössä USA:n kanssa.
Kuten silloinkin, ei ole epäilystäkään, että se on koordinoitu yhdessä
joidenkin Libanonin eliitin osien kanssa.
Tämä on pääasia. Kaikki muu on hälyä ja propagandaa.
Vuoden 1982 hyökkäyksen aattona USA:n ulkoministeri Alexander Haig kertoi
Ariel Sharonille, että ennen hyökkäyksen alkua tarvitaan välttämättä
"selkeä provokaatio", jonka maailma hyväksyisi perusteeksi.
Tällainen provokaatio todellakin tapahtui - ja tarkalleen sopivaan aikaan -
kun Abu-Nidalin terroristijengi yritti salamurhata Israelin suurlähettilään
Lontoossa. Tapauksella ei ollut yhteyttä Libanoniin ja vielä vähemmän
PLO:on (Abu-Nidalin viholliseen), mutta silti se palveli tarkoitusperiä.
Tällä kertaa tarpeellinen provokaatio saatiin, kun Hizbollah kaappasi kaksi
israelilaista sotilasta. Kaikki tietävät, ettei heitä saa vapaaksi muuten
kuin vankeja vaihtamalla. Mutta valtava sotilaallinen kampanja, joka on
ollut lähtövalmiina jo kuukausia, myytiin israelilaiselle ja
kansainväliselle yleisölle pelastusoperaationa.
(Outoa kyllä, täsmälleen sama tapahtui kaksi viikkoa aikaisemmin Gazan
kaistalla. Hamas ja sen kumppanit kaappasivat sotilaan, mikä tarjosi
tekosyyn massiiviselle operaatiolle, jota oli suunniteltu kauan ja jonka
tarkoitus on tuhota palestiinalaishallitus.)
Libanonin operaation julistettu tavoite on työntää Hizbollah pois rajalta,
jottei se voi kaapata lisää sotilaita eikä ampua raketteja Israelin
kaupunkeihin. Myös Gazan invaasion tavoitteeksi on ilmoitettu se, että
estetään Qassam-rakettien ampuminen Ashkeloniin ja Sderotiin.
Tämä muistuttaa vuoden 1982 "Rauha Galileaan" -operaatiota. Silloin
yleisölle ja Knessetillä kerrottiin, että sodan tarkoitus oli "ajaa
Katjushat 40 km:n päähän rajasta".
Tämä oli harkittu valhe. Yhteentoista kuukauteen ennen hyökkäystä yhtään
Katjusha-rakettia (tai laukaustakaan ylipäätään) ei oltu ammuttu rajan yli.
Alusta alkaen operaation tavoite oli edetä Beirutiin ja asettaa sinne
Quisling-tyyppinen diktaattori. Kuten olen kertonut useammin kuin kerran,
Sharon itse kertoi niin minulle yhdeksän kuukautta ennen sotaa, minkä hänen
suostumuksellaan silloin asianmukaisesti julkistin.
Tietysti käynnissä olevalla operaatiolla on myös lukuisia toissijaisia
tavoitteita, joihin vankien vapauttaminen ei lukeudu. Jokainen ymmärtää,
että sitä ei voi saavuttaa sotilaallisilla keinoilla. On kuitenkin
luultavasti mahdollista tuhota osa niistä tuhansista ohjuksista, jotka
Hizbollah on vuosien saatossa kerännyt. Tämän päämäärän vuoksi armeijan
komentajat ovat valmiit vaarantamaan raketeille alttiiden
israelilaiskaupunkien asukkaat. He uskovat, että se kannattaa, samalla
tavalla kuin shakkipelissä joskus kannattaa uhrata omia nappuloita.
Toinen toissijainen tavoite on palauttaa armeijan "pelotevoima". Tämä on
koodisana armeijan loukatun ylpeyden palauttamiselle, joka on kärsinyt
vakavan iskun Hamasin uskaliaista sotilasoperaatioista etelässä ja
Hizbollahin pohjoisessa. .
Virallisesti Israelin hallitus vaatii Libanonin hallitusta riisumaan
Hizbollahin aseista ja poistamaan sen raja-alueelta.
Tämä on selkeästi mahdotonta nykyisen Libanonin hallituksen aikana, joka on
eri etnis-uskonnollisista yhteisöistä kasattu hauras rakennelma. Pieninkin
järkytys voi saada koko rakennelman luhistumaan ja ajaa koko valtion
täydelliseen anarkiaan - erityisesti sen jälkeen kun amerikkalaiset
onnistuivat ajamaan pois Syyrian armeijan, joka oli ainoana tuonut vuosien
ajan jonkunlaista vakautta.
Idea Quislingin asettamisesta Libanoniin ei ole mitään uutta. Vuonna 1955
David Ben-Gurion ehdotti, että joku "kristitty upseeri" asetettaisiin
diktaattoriksi. Moshe Sharet osoitti, että ajatus perustui täydelliseen
tietämättömyyteen Libanonin asioista ja torpedoi sen. Siitä huolimatta
Ariel Sharon yritti toteuttaa sen 27 vuotta myöhemmin. Bashir Gemayel
todellakin asetettiin presidentiksi, mutta hänet murhattiin pian sen
jälkeen. Hänen veljensä Amin seurasi häntä virassa ja allekirjoitti
rauhansopimuksen Israelin kanssa, mutta hänet ajettiin pois virasta. (Sama
veli tukee tällä hetkellä julkisesti Israelin operaatiota.)
Tällä hetkellä laskelma kuuluu niin, että jos Israelin ilmavoimat iskee
Libanonin väestöä vastaan tarpeeksi voimakkaasti - lamauttamalla satamat ja
lentokentät, tuhoamalla infrastruktuurin, pommittamalla asuinalueita,
katkaisemalla Beirutin ja Damaskoksen välisen valtatien jne. - ihmiset
raivostuvat Hizbollahille ja painostavat maan hallitusta toteuttamaan
Israelin vaatimukset. Koska nykyinen hallitus ei voisi kuvitellakaan
tekevänsä niin, pystytetään Israelin tukema diktatuuri.
Tämä on sotilaallista logiikkaa. Minulla on kuitenkin epäilykseni. Voidaan
olettaa, että useimmat libanonilaiset reagoivat kuten kaikki muutkin
maailman ihmiset tekisivät: raivon ja vihan tunteilla hyökkääjää kohtaan.
Näin tapahtui vuonna 1982, kun Etelä-Libanonin shiiat - jotka siihen saakka
olivat olleet nöyriä kuin ovimatto - nousivat israelilaismiehittäjää
vastaan ja perustivat Hizbollahin, josta on tullut maan vahvin voima. Jos
Libanonin eliitti nyt leimautuu Israelin kollaboraattoriksi, se
pyyhkäistään pois kartalta. (Sivumennen sanoen, ovatko Qassam-raketit ja
Katjushat johtaneet siihen, että Israelin väestö on alkanut painostaa
hallitustaan antamaan periksi? Jokseenkin päinvastoin.)
Amerikan politiikka on täynnä vastakohtaisuuksia. Presidentti Bush haluaa
"hallituksen vaihdoksia" Lähi-itään, mutta nykyinen Libanon hallitus
pystytettiin vasta hiljattain ja Amerikan painostuksen tuloksena. Sillä
välin Bush on onnistunut vain hajottamaan Irakin ja aiheuttamaan sinne
sisällissodan (kuten oli ennustettavissa). Hän voi saada saman aikaan
Libanonissa, mikäli ei pysäytä Israelin armeijaa ajoissa. Lisäksi tuhoisa
isku Hizbollahia vastaan saattaa nostattaa raivoa ei vain Iranissa, vaan
myös Irakin shiiojen keskuudessa, joiden tuen varaan kaikki Bushin
suunnitelmat amerikkalaismielisestä hallituksesta on rakennettu.
Siis mikä on vastaus? Ei ole sattumaa, että Hizbollah toteutti
sotilaansieppaushyökkäyksensä samaan aikaan, kun palestiinalaiset huutavat
kovaan ääneen apua. Palestiinan asia on suosittu kaikkialla
arabimaailmassa. Hizbollah toivoo kasvattavansa suosiotaan kyetessään
osoittamaan olevansa ystävä hädässä samaan aikaan, kun kaikki muut arabit
pettävät surkeasti. Jos Israelin ja palestiinalaisten välinen sopimus olisi
saatu tähän mennessä aikaan, Hizbollah olisi vain paikallinen
libanonilainen ilmiö, jolla ei olisi merkitystä Israelin kannalta.
Alla kolme kuukautta muodostamisensa jälkeen Olmertin-Peretzin hallitus on
onnistunut syöksemään Israelin kahden rintaman sotaan, jonka tavoitteet
ovat epärealistisia ja jonka seurauksia ei voi ennustaa.
Jos Olmert toivoo, että häntä pidetään nyt Mr. Macho-Machona, Sharon
kakkosena, hän joutuu pettymään. Sama pätee Peretzin epätoivoisiin
yrityksiin tulla otetuksi vakavasti kunnioitettavana Mr Turvallisuutena.
Jokainen ymmärtää, että tämän kampanjan - sekä Gazassa että Libanonissa -
on suunnitellut ja sanellut armeija. Mies, joka tekee päätökset Israelissa
tällä hetkellä, on nimeltään Dan Halutz. Ei ole sattumaa, että homman
hoitaminen Libanonissa on annettu ilmavoimille.
Yleisö ei ole innostunut sodasta. Se on stoalaisen fatalismin valtaamana
alistunut siihen, koska sille on kerrottu, ettei vaihtoehtoja ole. Ja kuka
itse asiassa voisi olla sitä vastaan? Kuka ei haluaisi vapauttaa
"kidnapattuja sotilaita"? Kuka ei haluaisi poistaa Katjushoja ja palauttaa
pelotetta? Yksikään poliitikko ei uskalla kritisoida operaatiota (pois
lukien Knessetin arabijäsenet, joiden mielipiteitä juutalainen yleisö ei
noteeraa). Tiedotusvälineitä hallitsevat ylivertaisina kenraalit, eivätkä
vain univormuun pukeutuneet kenraalit. On tuskin yhtään entistä kenraalia,
jota ei kutsuttaisi tiedotusvälineisiin kommentoimaan, selittämään ja
oikeuttamaan. Ja kaikki he puhuvat samalla äänellä.
(Esimerkkinä: Israelin suosituin TV-kanava kutsui minut haastateltavaksi
kuultuaan, että olin osallistunut sodanvastaiseen mielenosoitukseen. Olin
varsin yllättynyt. Mutten kovin pitkään - tuntia ennen lähetystä
anteeksipyytäväinen talkshown isäntä soitti ja sanoi, että kauhea virhe oli
tapahtunut - heidän tarkoituksensa olikin kutsua professori Shlomo Avineri,
entinen ulkoministeriön pääjohtaja, jonka voi luottaa oikeuttavan ylevällä
akateemisella puheenparrella jokaisen hallituksen toimenpiteen, mitä ne
ikinä ovatkaan.
"Inter arma silent Musae" - kun aseet puhuvat, muusat vaikenevat. Tai
pikemminkin: kun aseet mylvivät, aivot lakkaavat toimimasta.
Ja lopuksi pieni ajatus: kun Israelin valtio perustettiin julman sodan
keskellä, seinille liisteröitiin julisteita joissa luki: "Koko maa -
rintama! Koko kansa - armeija!"
58 vuotta on kulunut, ja iskulause on yhä yhtä ajankohtainen kuin
silloinkin.. Mitä tämä kertoo näinä vuosina vaikuttaneista valtiomies- ja
kenraalisukupolvista?