Kahden vuoden seurustelun ja reilun vuoden yhdessä asumisen jälkeen mies yhtäkkiä ilmoitti, ettei ollut enää varma rakastiko minua.
Päätin ettei se riittänyt minulle, pakkasin kamani ja lähdin, mutta jo samana iltana sain viestin etteikö voitaisi yrittää vielä. Kaksi viikkoa kestin vastaamatta puheluihin, mutta sitten ikävä vei takaisin toisen syliin ja siitä alkoi melkein vuoden kestänyt on-off-säätäminen, jonka aikana ja pitkään sen jälkeenki olin henkisesti ihan rikki.
Yritin saada muuta ajateltavaa/ tarkotuksen mukaista tekemistä/ syyn herätä aamulla työn teosta. Mulla oli koulun lisäksi neljä muuta hommaa: lapsenvahtina, siivoojana, sairaala-apulaisena ja vammaisavustajana. Välillä päivät venähtivät 16 tuntiin, mutta sitä en voi suositella kenellekään. Oma pää kesti nelisen kuukautta ennen kuin hajosin ihan sata.
Yritin vaikka mitä: tein jopa kirjallisen lukujärjestyksen siitä mitä tapahtuu minäkin päivänä viikossa, että pysyin järjissäni ja selvisin ihan tavallisesta arjesta päivän kerrallaan -ja tuota voin kyllä suosittelen muillekin masennuksen kanssa painiville. Sitten aloitin uuden harrastuksen, uusin vaatekomeron ja hankin uusia ystäviä yhteisen tuttavapiirin ulkopuolelta..
(Fiksuna tyttönä hain lohtua myös irtosuhteista.. Makasin kostoksi muutaman miehen parhaista kavereistakin. Ei kaduta, mutta hävettää.. Ei näin..)
Onneksi perhe ja ystävät olivat tukena, ja jaksoivat mun loputonta hajoilua. Ei siinä lopulta tarvittu kuin
etäisyyttä ja aikaa. Pitkän aikaa toivoin, että palattais yhteen, mutta onneks ei tehty sitä virhettä. Tavallan toivoin myös, että oltaisi voitu pysyä ystävinä, mutta siitä ei vaan tullut lasta eikä paskaa..
Kyllähän tuosta seurasi hyvääkin, ja lopulta selvisin tilanteesta voittajana. Pelottaa vaan, että jos samaan hullunmyllyyn joutuu vielä toiste niin järki lähtee..