Miten selvitä suhteen päättymisen jälkeen?

lohikarme:

Tää on niin totta... lisäksi huomasin että kummallakin on taipumus satuttaa toista (tahallaan?) kertomalla esim. nykyisistä suhteista/sekoiluista

Toi on nii totta, ite oon pyrkiny satuttaa ihmist, jolle lupasin et ollaa ystävii siit asti ku erottii ja nyt vuoden jälkee pystyn olee satuttamatta ihmistä (toivottavasti) tai ainakaa se ei enää mua satuta .

Eron jälkee yks päivä vietetää iha vaa sängys ja mässätää suklaata, katotaa leffoi, ehkä pari kaverii tulee käymää . Sit tuleeki tehtyy seuraavat viikot kaikkee sitä mitä ei entisen kaa tullu tehneeks ja mitä ite rakastaa, jossain vaihees huomaa ettei eksä olluukkaa sitä mitä ite tarttee ja alkaa taas kattelee miehee uudella tavalla

Kiitos tästä topicista

Kyllä tää tästä!

Ehdottomasti: Tulee kuunnella loistavaa musiikkia, joka täyttää sydämen ja pistää hymyn huulille!

pupuankka:
Kiitos tästä topicista

Kyllä tää tästä!

Ehdottomasti: Tulee kuunnella loistavaa musiikkia, joka täyttää sydämen ja pistää hymyn huulille!

Juu ja kavereiden kainaloon jos tuntuu pahalta... itse teen niin

Joo itse olen koittanut panostaa kaverisuhteiden syventämiseen. Se nimittäin oikeasti auttaa. :)

pupuankka:
Ehdottomasti: Tulee kuunnella loistavaa musiikkia, joka täyttää sydämen ja pistää hymyn huulille!

Joo mut siin ei kyl saa olla vokaaleita, kun ainakin kiksussa kaikki vokaalit kertoo rakkaudesta :/

Pablo:
Joo itse olen koittanut panostaa kaverisuhteiden syventämiseen. Se nimittäin oikeasti auttaa. :)

Todellakin*hali*

Lene:
Ja olisi hyvä, että seurustelun ajankin olisi muutakin elämää kuin vain sen seurustelukumppanin kanssa oleskelu. Eron sattuessa ei sitten putoa ihan tyhjän päälle vaan on jotain, mistä pitää kiinni.

En vois olla enempää samaa mieltä! Mä olen pikkuhiljaa kokemusten myötä kehittänyt itselleni jonkinnäköisen psykologisen turvaverkon - ikinä ei saa pitää toista itsestäänselvyytenä ja aina pitää olla muutakin elämää jotta ei tuntuisi siltä, että kaikki kaatuu, jos suhde loppuu. Vaikka olisi kuinka onnellinen ja kestävä suhde tahansa, aina pitää olla varautunut, että se loppuu. Ja pitää pitää huolta suhteen hyvinvoinnista, juuri mm. toi, ettei nyhvätä joka päivä yhdessä, on tärkeää :)

[muokattu 28.6.2004 09:54]

mul on kanssa oma psykologinen turvaverkko... jo tutustumistilanteessa huomaan etsiväni toisesta jotakin sellaista ”vikaa”, että voisin hyvällä syyllä olla tutustumatta paremmin. alkaa jo ihan itseäkin ellottaa tää kyynisyys...
en vaan haluis koskaan enää joutua miettimään tän aiheen kysymystä... haluisin sellaisen ikiaikaisen suhteen hamaan kuolemaan asti ja pitkälle sen yli.

-uhuuomassaverkossaanvankina

mulla meni näin:

Olin aika pitkään allapäin, mutta hiljalleen siihen olotilaan tuli pieniä ns. hyviä hetkiä ihan pienistä arkielämän asioista. Olin kuvitellut, että jossain vaiheessa ”voitan” sen pahan olon, mut niin ei oikeastaan ikinä käynyt. Hyvät hetket, sen sijaan, piteni kunnes ne loppujen lopuksi täytti koko päivän*hymy*

Heti uutta vaan ni unohtuu nopeesti.

Lene:
Näiden muiden neuvojen lisäksi kehottaisin pitämään exään välimatkaa. Sen jättäneen osapuolen on niin helppo sanoa, että ollaan vielä ystäviä ja pidetään yhteyttä.

Tuntuu niin kovin todelta... Mikään ei kuitenkaan takaa, että ystävänä oleminen olisi sille jättäjällekään helppoa. Joskus se on päätös, joka on tehtävä, vaikka ei haluaisi. Kuulostaako ristiriitaiselta? Sitä se todennäköisesti onkin. Oli miten oli, niin jättäjällä saattaa omantunnontuskien, ikävän, katumuksen ja ties minkä muun ansiosta olla yhtä vaikeaa - ellei vaikeampaa - leikkiä ystävää suhteen päättymisen jälkeen.

Etäisyyden otto kuitenkin auttaa, vaikka tuntuisikin siltä, että haluaisi kuulla toisesta joka päivä.

Ystävyys onnistuu vasta sitten, kun toinen ei herätä minkäänlaisia tuntemuksia - puoleen tai toiseen.

Jos toinen on merkinnyt jotain, niin en usko, että tuollainen status on saavutettavissa. Tärkeät eksät synnyttänevät loppuelämän ajan tunteita suuntaan tai toiseen, joten ”normaali” ystävyys näiden kanssa on lähes mahdottomuus. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö ystävyyssuhde voisi jopa parantua suhteen päättymisen jälkeen. Se vain ei koskaan tule olemaan sellainen kuin se olisi, jos kyseessä ei olisi entinen kumppani.

Siinä mielessä tuo pitää kyllä paikkansa, että juuri eron jälkeen, kun tunteet ovat voimakkaimmillaan, ei kannata odottaa sen ystävyysvaihteen loksahtamista silmään ihan noin vain. Aaltojen täytyy hieman tasaantua ennen kuin merellä voi taas soutaa. Tai jotain.

Alkuperäiseen kysymykseen olen huomannut auttavan kaverit jos meinaa luhistuu, mut jos tunteet muuten pysyy ees jotenkin kurissa niin parempi ois kun ei edes ajattelisi asiaa. Ajan kuluminen auttaa ja asenne et ei tästä lannistuta vaan meri on täynnä kaloja ja samat hetket olisi voinut kokea loppupeleissä monen muunkin ihmisen kanssa....

Uhuu:
mul on kanssa oma psykologinen turvaverkko... jo tutustumistilanteessa huomaan etsiväni toisesta jotakin sellaista ”vikaa”, että voisin hyvällä syyllä olla tutustumatta paremmin. alkaa jo ihan itseäkin ellottaa tää kyynisyys...
en vaan haluis koskaan enää joutua miettimään tän aiheen kysymystä... haluisin sellaisen ikiaikaisen suhteen hamaan kuolemaan asti ja pitkälle sen yli.

-uhuuomassaverkossaanvankina

Samoin, tässä viikonloppuna tuli huomattuu et ympärillä pyörii todella valloittavia otuksia jotka on oikeesti aitoja ihmisiä, ja hauskoja ja silti vieläpä kissimirrin näköisiäkin! mutta silti edelliset pettymykset on saaneet vetäytymään takajaloille ja kaikista etsii jotain puolia jonka takia ei kannattaisi edes yrittää...

huomaan pelottavan usein toteavani tyyliin ”kaikki kaks jalkaset on paholaisesta” mikä on aika typerä ja kyyninen kommentti suht kokemattomalta 21v nassikalta *hahjust*

Lene:
Näiden muiden neuvojen lisäksi kehottaisin pitämään exään välimatkaa. Sen jättäneen osapuolen on niin helppo sanoa, että ollaan vielä ystäviä ja pidetään yhteyttä.

minun entinen avomieheni oli paljon tukena minulle eromme jälkeen. olimme olleet läheisiä toisillemme ja tarvitsin häntä ystävänä. toki paljon myös kinattiin ja mökötettiin turhaan, mutta en varmaan olisi selvinnyt erosta ilman hänen tukeaan. outoo.

Niin, miten sitä selvitä.. Sen kun mä tietäisin olisin helvetin viisas.

Mulla on mennyt aina tietyllä kaavalla.. Ensin ollaan ettei vähempää vois kiinnostaa, sitten tulee vihavaihe, itkuvaihe seuraa tietysti perässä.. Siinä sitten märistään aikansa, vihataan, itketään, huudetaan, raivotaan.. kohta alkaa tuntuu ettei millään oo paskaakaan väliä ja tässä vaiheessa etsitään uutta kainalonlämmittäjää kohtalokkain seurauksin.

En tiedä miten pääsin exästäni yli, 2 vuotta siihen meni enneku kykeni ees ajattelemaan vakavasti ketään.. Vanha suolakin janotti moneen otteeseen. Eikä kukaan ole tuonut perhosia masuuni sen ihmisen jälkeen.. Tietty nyt jos toi yks innostuis enemmän, niin perhosiakin olisi odotettavissa.

Ainakin ensimmäisenä pitää muistaa se, ettei alennu siihen ”vittusäolitmuutenkinihanperseestä” -vaiheeseen, joka tulee väistämättä sen jälkeen. Sitten pitää muistaa se, että aikaa se vie, itkeä saa ja pitääkin.

Äh, tää on niin tuskallista alkaa jurisee tästä, ku mä tiedän että tää on mulla edessä kuitenkin.

Kahden vuoden seurustelun ja reilun vuoden yhdessä asumisen jälkeen mies yhtäkkiä ilmoitti, ettei ollut enää varma rakastiko minua.
Päätin ettei se riittänyt minulle, pakkasin kamani ja lähdin, mutta jo samana iltana sain viestin etteikö voitaisi yrittää vielä. Kaksi viikkoa kestin vastaamatta puheluihin, mutta sitten ikävä vei takaisin toisen syliin ja siitä alkoi melkein vuoden kestänyt on-off-säätäminen, jonka aikana ja pitkään sen jälkeenki olin henkisesti ihan rikki.

Yritin saada muuta ajateltavaa/ tarkotuksen mukaista tekemistä/ syyn herätä aamulla työn teosta. Mulla oli koulun lisäksi neljä muuta hommaa: lapsenvahtina, siivoojana, sairaala-apulaisena ja vammaisavustajana. Välillä päivät venähtivät 16 tuntiin, mutta sitä en voi suositella kenellekään. Oma pää kesti nelisen kuukautta ennen kuin hajosin ihan sata.

Yritin vaikka mitä: tein jopa kirjallisen lukujärjestyksen siitä mitä tapahtuu minäkin päivänä viikossa, että pysyin järjissäni ja selvisin ihan tavallisesta arjesta päivän kerrallaan -ja tuota voin kyllä suosittelen muillekin masennuksen kanssa painiville. Sitten aloitin uuden harrastuksen, uusin vaatekomeron ja hankin uusia ystäviä yhteisen tuttavapiirin ulkopuolelta..
(Fiksuna tyttönä hain lohtua myös irtosuhteista.. Makasin ”kostoksi” muutaman miehen parhaista kavereistakin. Ei kaduta, mutta hävettää.. Ei näin..)

Onneksi perhe ja ystävät olivat tukena, ja jaksoivat mun loputonta hajoilua. Ei siinä lopulta tarvittu kuin etäisyyttä ja aikaa. Pitkän aikaa toivoin, että palattais yhteen, mutta onneks ei tehty sitä virhettä. Tavallan toivoin myös, että oltaisi voitu pysyä ystävinä, mutta siitä ei vaan tullut lasta eikä paskaa..

Kyllähän tuosta seurasi hyvääkin, ja lopulta selvisin tilanteesta voittajana. Pelottaa vaan, että jos samaan hullunmyllyyn joutuu vielä toiste niin järki lähtee..

alek száhala:
Heti uutta vaan ni unohtuu nopeesti.

oliski niin helppoo

[katkeraa tilitystä]
Parempi ettei edes alota mitään säälittäviä lapsellisia ja tyttömäisiä suhteita niin eipä tartte miettiä miten selvitä niiden päättymisen jälkeen..
[/katkeraa tilitystä]

Hah, nielaista pettymys ja hymyillä ja hankkia uus kumppani/alottaa sinkkuilu. On mulla ainakin toiminu tosi hyvin.

Kaverit aina auttaa ku sitä eniten tarvitsee. Niihin olen pystynyt tähänki asti luottamaan ku sitä eniten tarvitsee *onneksi*

Sitten pitää vaan jaksaa jatkaa ja koittaa löytää joku uusi =)

[muokattu 12.7.2004 01:55]

JussiS:
---
pupuankka:
Ehdottomasti: Tulee kuunnella loistavaa musiikkia, joka täyttää sydämen ja pistää hymyn huulille!

---

Joo mut siin ei kyl saa olla vokaaleita, kun ainakin kiksussa kaikki vokaalit kertoo rakkaudesta :/

Pirun hyvä pointti.