terraluna:
Lostgone kirjoitti:
---
Eli väitän, että valtaosa sairauksista ja sairaista on kuvitteellista ja liioiteltua ja näin myös valtaosa määrätyistä lääkkeistä on tarpeettomia.
Valtaosan ihmisten hoitoon riittäisi se, että heillä olisi joku joka välittää tai näyttäisi edes siltä. Mieluiten joku ulkopuolinen, jonka kanssa voi puhua asioista.(katso ps.)
Mielestäni on hyvä, että mediassa tuodaan esille näitäkin asioita, mutta ne ei välttämättä aina anna oikeaa kuvaa, esim. 90-luvulla yht äkkiä kaikilla tangokuninkaallisilla oli burnout koska muillakin oli.
---
terraluna
Tämä on tavallinen asenne, johon itse masennusta sairastaneena olen törmännyt usein. Mielestäni näin sanoo vain ihminen joka ei koskaan ole ollut masentunut tai joka pelkää masennuksen herättämiä tunteita sisällään.
Niin. Minulla menee hyvin, on aina mennyt ja tulee aina menemään. Elämäni on ihqua ja happyhappyjoyjoyta tukehtumiseeni asti.
Tai mitäpä jos et tekisi yleistystä ilman tuntemista,tuskin pidät itsekään sellaisesta.
Jostain syystä juuri masennus tuntuu olevan yksi vaikeimpia sairauksia käsitellä. Usein kuultuja ulkopuolisen kommentteja ovat : piristy nyt, kyllä se siitä, älä liioittele ja sä vaan säälit iseäsi/kerjäät huomiota. Eli kielletään ongelma joko vähättelemällä sitä tai hyökätään masentunutta vastaan.
Huomautan, että puhumme vähän eri aiheestä. Sinä puhut täysin oikeutetusti kokemastasi masennuksesta ja kuinka \sairastavan\ näkökulman kautta tilanteen ja muiden toiminnan ympärillään voi nähdä ja kokea. Minulla ei ole tuohon kauheasti vastaan väitettävää (pikemminkin lisättävää), mutta itse tarkoitin miten ihminen yleistyksenä ei tunnu pystyvän käsitellä tilaansa ja on koko ajan enemmän sortuva hakemaan helppoa ratkaisua tilanteeseensa. Elämmekö liian kiinni itsessämme ettemme osaa katsoa kokonaisuutta?
Oma teoriani on , että kyseessä voi olla vain ymmärtämättömyys tai haluttomuus ymmärtää. Masennus on pelottava, raskas ja vaikea asia psyykkisesti käsiteltäväksi, joten uskon että moni näennäisen neutraalisti tai torjuvasti siihen suhtatuva tekee niin suojellakseen itseään.
Ihminen rakentaa usein käsityksensä heijastamalla tilanteen itsensä kautta. Jos tilanne on aikaisemmasta poikkeava ja näin ei ole välttämättä suoraa toimintamallia tilanteeseen, helposti käytetään omia puolustusmekanismeja.
Viittasin aikaisemmalla jälkikirjoituksella tilanteeseen, jossa ystävät näkevät aikaisemmat kokemuksensa verrattavaksi tilanteessa olevaan ja puhuvat näin omasta tilanteesta tyhmyyttään tai itsekeskeisyyttään ja varastavat toiselta oikeuden käydä lävitse tilannettaan. Ovatko he siis oikeita ystäviä?
Mutta sama tilanne toisin päin, mitä jos olemmekin itse liian kiinni omassa tilanteessamme emmekä voi nähdä toisten mielipiteitä oikeuttamisen arvoisina vaihtoehtoina. Koska he eivät toimi odottamallamme tavalla, näemmekö ympäristömme toiminnan vääränä? Mitä jos he tarjoavatkin toiminnallaan ratkaisua ns. solmukohtaan, mutta emme hyväksy sitä koska se ei ole meistä
Kun isäni sai tietää masennuksestani ja itsemurhayrityksistä, oli hänen reaktionsa järkytyksen lisäksi myös jonkinlainen häpeä ja minun syyllistämiseni: kuinka sä oot voinu edes ajatella mitään sellasta? Vaikka mulla ois ollu miten vaikeaa, ei mulla oo koskaan tullut mieleenkään tehdä mitään sellasta.
Entä mitä jos isäsi pelkäsi ja puolustautui välittömällä tavalla, ilman että tajusi sen loukkausta sinua kohtaan? Ja tottakai, helppoahan mun on täällä viisastella,mutta en uskoisi sen tuntuneen tai tuntuvan vieläkään hyvältä.
Paitsi omilta masennuksen tuntemuksiltaan, uskon ihmisten (etenkin hyvin läheisten, vanhemmat, ystävät jne.) suojautuvan syyllisyydeltä siitä, etteivät ole huomanneet mitään, ottaneet masentunutta tosissaan tai kyenneet olemaan kylliksi hyviä ja tärkeitä estääkseen masentuneen itsetuhoisuutta tai itsemurhayrityksiä. Pintaan nousee siis myös viha. Tärkeää olisi antaa sijaa niille tunteille, joita masennus herättää, koska muuten koko asian käsittely ja sen kanssa sinuiksi tuleminen jää puolitiehen. Ja tämä ohje sopii niin masentuneelle itselleen kuin tämän lähipiirillekin.
Minusta ihmisen tunnepuolella on merkkejä refleksitoiminnasta ja oman itsensä toiminnan hyvänä pitäminen on osa tätä. Elikkäs välitön syyllisyyden tunteminen olisi minusta hyvin harvinainen toiminto*poks*
Jännä ettet vihasta puhuessasi viittaa sen mahdollisesta yhteydestä pelkoon.
Vihahan monesti on se keino millä pelkoa torjutaan.
Toisen ihmisen kokema masennus ja itsetuhoisuus herättää minusta turhan monesti ihmisissä pelkoa, koska sen vaikutusta arvioidaan oman tilanteensa vakauden säilyttämiseen. Eli jotkut \ystävät\ katoavat hädän hetkellä
Huomionhakuisuus voi pitää paikkansakin siinä mielessä, että jos on paha olla, toivoo usein sisällään asiaan muutosta, mutta omien voimien ollessa vähissä siihen tarvitaan apua. Jos tällaiset avunpyynnöt torjutaan, käy helposti niin että masentunut vetäytyy entistä enemmän kuoreensa eikä uskalla enää kertoa tunteestaan muille. Ja koska paha olo ei tunnetusti katoa sitä sisällä hautomalla, voi tyypillisestä teinimasennuksesta tullakin krooninen depressio. Siinä sitten temppuillaan lääkityksen ja osastojen kanssa tai käydään vuosia psykoterapiassa.
Yleisesti, eikö ihminen pysty käsittelemään enää tunteitaan itse ja eikö voi olla enää muita tuntemuksia kuin everlasting happyhappyjoyjoy?
Turhan helposti laitetaan omaltakin taholta olotila masennukseksi eli sairauden piikkiin, ei haeta enää itse vastausta ongelmiin, vaan olla sairaita pienemmästäkin synkistelystä.
Ja Huom! en väitä etteivätkö ihmiset voi olla sairaita tai vasta ajautumassa tilanteeseen.
Varmasti on siis totta että monien masentuneiden asiat saataisiin raiteilleen sillä että joku kuuntelisi ja välittäisi. Mutta silloin jos tällaista ihmistä ei jonkun elämässä ole, tilapäisesti tai pysyvästi, tarvitaan terapeutti, eli henkilö, joka työkseen kuuntelee ja osoittaa myötätuntoa ja mielenkiintoa masentuneelle.
Kyllä, mutta terapeutin tehtäväksi näkisin olla tukena ja ohjaavanakin hahmona, mutta
muutokseen tarvitaan itse ihmistä ja muut toimenpiteet ovat vaihtoehtoisia tai tilanteesta vaihtelevia(ja tässä en huomioinnut lääkkeitä).
Ulkopuolista suosisin käytettävän sen takia, koska heillä ei ole sitoutumista tilanteeseen muitten ihmisten kautta, eli monasti vieraalle puhuu helpommin kuin ystävillen.
Kukaan ei voi tietää, mitä toinen ihminen tuntee sisällään, joten ollaan kiltimpiä ja myötätuntoisempia toisillemme, se saattaa nimittäin tehdä jos ei ihmeitä niin ainakin ihmeen paljon!