Lyylikki, 5.8.2006 15:03:
Mun ongelma on siinä, että mä olen kohdannut kerran tässä elämässä päätäpahkaisen, silmänräpäyksessä rakastumisen. Ajattelin, että siinä on mun elämäni mies, "SE OIKEA". Olen kuitenkin sen verran realisti aina ollut, että heti tietenkin kuvittelin, että ei siitä voi tulla mitään, kun oli välimatkaa ja kaikkea. Tuli kuitenkin. Tuli elämäni oikeastaan ensimmäinen, ja pisin suhde, asuttiin yhdessä jne.
Ylämäkiä, alamäkiä ja kaikkea siltä väliltä. Rakastan kyseistä tyyppiä edelleen, mutta rakkaus muuttui, en rakasta häntä niinkuin naisen kuuluu miestä rakastaa, vaan enemmänkin kuin sisko rakastaa veljeään.
Niin, niin se ongelma on siinä, että tiedän maailmassa olevan tuommoista yhteenkuuluvuuden tunnetta. Tiedän, että "tuossa on mun elämäni mies" -on semmoinen mahdollinen ajatus. Tietenkin uskon, että meille on monta oikeaa tässä elämässä, mutta kun tiedän, miltä sen oikean kanssa tuntuu, niin en jaksa tuhlata aikaani niihin vääriin (paitsi ehkä hauskanpito mielessä ).
<clip>
Noi "Tää on mun elämäni..."-jutut on aika syyhkyjä..
Kerran mennyt naimisiin tällaisella fiiliksellä..
Pitkään se kestikin, mut lopulta todettiin että ollaanki enemmän kaveri aineksia toisillemme.
Mut se siitä.. Sitähän kaikki kuitenkin hakee, sitä hullaantumisen fiilistä, ihastumista, ja
-olotilaa..
Mut ei sen perusteella kyl voi viel sanoo, onko se se oikea..
//EDiT: Mut tokihan esim. ystävistä voi ajan kuluessa tulla rakastavaisia.. Pakkohan sen on silloin tällöin mennä toisinkin päin..