Koin äsken suunnattoman haikeuden...
Tulin äsken kotiin pikku kruisailukierrokselta, ja jäin iskän kanssa jumittamaan vanhoja vauva/lapsivideoita, joita vanhempani ovat aikoinaan kuvanneet. Siis voi Herra Jumala, mikä olo minut valtasi:
On vuosi 1987 ja kasarimuoti on vieläkin elossa. Olen 2v., asumme vielä Kuopiossa ja pikkuveljeni ei edes vielä syntynyt. Vietämme serkkuni 5v. syntymäpäiviä ja minä ravaan tätini koiran perässä hirveää vauhtia...
Sitten näkyy kuvaa Kuopion kodistamme, josta en muista mitään. Kaikki tavarat on pakattu muuttoa varten. Ja sitten seuraavaksi näkyy kuvia Malminkartanosta, jossa parkkipaikkaamme ympäröivät puut ovat vielä taimia.
Vähän myöhemmin tulee kuvaa sairaalasta, jonne olemme juuri menneet katsomaan äitiämme, joka on juuri synnyttänyt pikkuveljeni. Ja minä hädin tuskin osaan edes sanaakaan sanoa katselen vain niin huolettomana kameraan...
Pahoittelen, mutta minun oli pakko saada purkautua.
Pitänee tässä joku viikonloppu yöllä katsella kaikki nämä monet VHS:ät ja itkeskellä kaikki pois.
Minne kaikki vuodet ovat karanneet?!?