(lue = muistakaa, miten kiva tyttönen mä olen, älkää korottako vuokraa helmikuussa )
Eläkeläismamma kattoi meille pöydän. Juomana kuumaa vettä. Tosi namia . Vesi tarjoiltiin kupista, jota ei kuulemma ole koskaan käytetty. Jotain kamalaa kiinalaista posliinia. Sormeni ei mahtunut kahvaan. Vesi oli pahaa ja sitä oli vaikea juoda.
Sitten tuli leivät. Ne oli kuin suoraan jostain pitopalvelun esitteestä: lohirulla nätisti kääritty, salaattia, tilliä yms hörhelöä ja kananmunasta leikattu koristeellinen kuvio ja puolikas kirsikkatomaatti. Älyttömän kauniisti laitettu siis.
Ja sitten alkaa hauskuus:
Otin leivän siististi kakkuottimella omalle lautaselle, ja mitä onnistunkaan tekemään?
Tiputan kaikki päälliset leivältä lattialle . Vuokraemäntä oli onneksi just keittiössä selkä muhun päin, joten: pikasyöksyminen pöydän alle, kahmaisin kaikki pudonneet munat, tomaatit ja kalat kouraani ja paiskasin ne leivälle just ennen kun täti kääntyi. Meinasin tukehtua, kun pidätin naurua.
Täti tuli pöytään ja katsoi ensin hitaasti mun leipää, sen jälkeen omaansa ja sitten taas mun leipää. Ei sanonut mitään, mutta se ilme teidän kaikkien olisi pitänyt nähdä!! . Epäili varmaan järkeään.
Loput kananmunat sitten etsin varpaillani ja keräilin hiljalleen kasaan pöydän alla ja kun täti haki lisää (sitä hyvää) kuumaa vettä, nappasin loputkin hörhelöt turvaan lautaselle.
Pahinta oli se nauru, mikä yritti koko ajan tulla, kun keskustelin sivistyneesti koulusta sun muusta.