Hm. iski shoppailuvimma. just nyt tekis mieli ostaa vaikka mitä kivaa itselleen - esim niitä huonekaluja ja kaiken maailman sisustusjuttuja. oon ihan hemmetin kauan, ehkä liiankin kauan, vaan säästänyt rahojani ja miettiny et kyl mä ilmankin huonekaluja pärjään... Mut on toi kämppä ehkä liian kolkko ilman niitä.
Toisaalta sitten taas huvittais vieläkin säästää - pitkää matkaa kun oon suunnittelemassa. Siihen sitten taas tarvis sitä rahaa, ja koko reissukin riippuu enää siitä et saanko mä alivuokralaisen tohon asuntoon. Ja jos näin käy, mikäs sen kivempaa ku et ois vähemmän huonekaluja sitten mun kämpässä, ettei niitä tarvis sitten nii hirveesti siirrellä tai raivata jonnekin tms.
hankalaa kun asiat ei oo 100% varmoja! En yhtään tiedä et kumpaan mä ny täs satsaisin - huonekaluihin, joita tulen kuitenkin jossain vaiheessa tarvitsemaan, vaiko matkaan, joka ei vieläkään ole varma?
...pilvet tulee, pilvet menee
rauha maassa, miks ei taistella tän eteen?
sä jäät jälkeen, anna mun kantaa
"yhdessä eteenpäin", niinhän ne tekee
mut mä en yletä, sä oot liian kaukana
kävellään samaa tietä
oot jo eri puolella mut näen sut vielä
nyt sä jo tiedät että haluat kääntyy
kaikki on sanottu, se tie päättyy.
mayah, 12.9.2008 07:57:
Mikäköhän siinä oikein on, että toiset ihmiset vaan jaksaa olla katkeria vuodesta toiseen? Luulis, että se olis kauhean raskasta itselle ja lähipiirillekin, kun ei nykypäivää pysty elämään ilman, että sitä pitää toistuvasti verrata johonkin menneeseen.
Penni, kiitos.
Mä voisin tätä analysoida vähän, oon muuten suht valoisa ihminen mutta eräiden ihmisten kohdalla on muistot kääntyneet mua vastaan - voisi sitä katkeruudeksikin kuvailla. Lyhyesti, etäännyimme erään hyvän lapsuudenystäväni kanssa, jonka takia hän alkoi syyllistämään minua sen sijaan että olisi yrittänyt korjata tilannetta. Siitä seurasi loukkaantumisia, joista seurasi kovia sanoja, josta seurasi muutaman vuoden täysi välien rikkoontuminen.
En tiedä mitä tekisin jos tuo ihminen kävelisi kaupungilla vastaan. Niin paljon historiaa, niin paljon hyviäkin muistoja, mutta niin vähän sanottavaa tai tunnettavaa. Olisi liian raskasta panostaa uuden ystävyyden luomiseen, liikaa pelkoa että siinä käy samoin uudelleen. Kai tuota voisi tavallaan verrata ihan rakkaussuhteeseenkin, monasti jos on ollut "likainen" ero niin on vaikea enää olla väleissä exän kanssa.
Meistä varmasti molemmat näkevät toisessa enemmän vikaa kuin itsessään tämän tilanteen suhteen, minkä vuoksi tuntuukin niin mahdottomalta olla se, joka ensin pyytää anteeksi. Toisaalta uskon että taitaa olla vaikeinta myöntää itselleen että on tehnyt jotakin joka on toista itselleen joskus niin rakasta ihmistä niin paljon satuttanut.
Jos tämä olisi malliesimerkki katkeruudesta, sanoisin että ihmiset pitävät katkeruudestaan kiinni koska ovat liian heikkoja myöntääkseen olleensa aikanaan sinisilmäisiä tai välinpitämättömiä tai pelkureita, ja menettäneensä sen takia jotain tärkeää. On helpompi syyttää jotakin muuta.
sapeli, 12.9.2008 08:27:
sanoisin että ihmiset pitävät katkeruudestaan kiinni koska ovat liian heikkoja myöntääkseen olleensa aikanaan sinisilmäisiä tai välinpitämättömiä tai pelkureita, ja menettäneensä sen takia jotain tärkeää. On helpompi syyttää jotakin muuta.
Tiedän omasta suvusta, että kaunaa on kannettu puolin ja toisin ainakin 50 vuotta. Mä ja velipuoli on välillä yritetty saada ihmisiä unohtamaan asiat, mistä on puoli vuosisataa, mutta näillä vanhuksilla ne negatiiviset fiilikset on niin syvään juurtuneet, että ei tuu mitään. Meidän suku on itsepäistä ja pitkävihaista sakkia. En tietenkään mä
Ääähh... nyt on mennyt pari viikkoa suunnilleen kaikki asiat persiilleen ja kun piti päästä nollaamaan DTM:n bileisiin tänään, niin ihminen, jonka piti majoittaa mut Helsingissä ja lähtee seuraksi, sairastui... Nyt on sidukkaa ja bisseä, mut ei ketään kenen kanssa juoda ne eikä oikein mitään fiksua/tyhmää tekemistä perjantaiksi. Surku.
Freja, 12.9.2008 10:33:
Ajattelin juoda tänään hieman alkoholia ja olla humalassa.
Ai meinasit jatkaa eilistä linjaa? :D
Mä puolestani eilen illalla bussilla kotia päin ajellessani kiinnitin huomiota yhteen bussin ikkunaan, jonka välissä oli melkein puolet ikkunan korkeudesta vettä. Katselin sitä veden pintaa, kun se väreili ja lainehti eri tavoin bussin liikkuessa. Jotenkin tuli mieleen elämän viiva, joka välillä kovissa töyssyissä muodostaa jyrkkää sahalaitaa, ja joka tasaisessa kyydissä lainehtii rauhallisen auvoisasti. Tuli mieleen viimeisimmät duunipäivät, ja tietyt hetket elämässä. Oli ajatuksia herättävä mutta rentouttava bussimatka. :)