En_oo, 24.3.2008 04:14:
Oon miettiny aika paljonkin mitä pelkään ja on ollut aika vaikeaa keksiä omaa fobiaa. Aseella on osoteltu ja puukolla huidottu, kuolemanvakavasti sairastunut, jäänyt auton alle(ei ruumiini tosin) jne. normi pojan elämää, mutta ei ole traumoja jäänyt.

Itsesuojeluvaisto lienee jokaisella enemmän tai vähemmän sisäänrakennettuna. Itselläni aina adrenaliini on noussut joutuessani vaaratilanteisiin - vaikka en kuolemaa pelkääkään, ruumis silti pelkää kipua. Mielenhallintaa on mukavaa osata sen verran (ja mielellään taitaisi enemmänkin) ettei joudu ihan paniikkiin jos kuoleman mahdollisuus käväisee lähellä. Mutta nämähän ovatkin kaksi ihan eri asiaa, väkivallan / onnettomuuden pelko ja "sitten jonain päivänä koittavan" kuoleman pelko.

"We have nothing to fear than fear itself. . ." -FdR

Kuka pelkää mustaa miestä? En minä. Mikä siinä kuolemassa pelottaa, onko kuolema elämää pahempaa? Mitä elämästä jäljelle jää jos kuolemaa ei porteista sisälle saa? Pakko käydä alhaalla että tietää miltä tuntuu kaiken päällä, eli kuolema on se vaikein elämässä hahmotettavissa oleva asia ja tunnetusti kaikki tuntematon on uhkaavaa / pelottavaa. Se siitä eläimellisyyden poistamisesta ihmisyydestä, kun kaikessa rationaalisuudessamme emme vieläkään pysty oikein kunnolla käsittelemään näitä tuntemuksiamme. Miksi kaikki pitää aina kyseenalaistaa, lähinnä siis olemassa olo ja kaikki siihen kuuluvat aspektit, kuten kuolema. Miksi meillä aina tiputetaan ruumis maahan ja itketään silmät päästä arkkuun liimautuneina, kun tillalla voisi olla maailman parhaimmat monttubileet henkilön tiimoilta, vaikka se olisi ollutkin ihan kusipää ja siis sitä suuremmalla syyllä voisimme juhlia edesmennyttä. Tuleehan se sieltä kierrosta taas takaisin parintuhannen vuoden päästä, lailla vesipisaran. . .

Meitsi trippaa tän elämän läpi ja kuolen kun on aikani. Ainoa epämiellyttävä asia kuolemassa mulle on kipu, eli jos satun kokemaan väkivaltaisen kuoleman, saattaisi tuo prosessi vituttaa. Enivai, joko mutta ja ehkä, kai siis näin on että en kuolemaa pelkää ainakaan näin aamutuimaan, tytön vierestä heränneenä ja sen mäkkiä hakaten. Hitto miten nätti ja mukava pikku toimistoviihdekeskus tää pönttö on. WiTTU täähän rupes pelottamaan, meitsi diggaa mäkistä, mitä seuraavaksi? Taivaalta sataa mannaa? HYVÄÄ HUOMENTA KAiKiLLE, niin rakastuneille kun juuri heränneille, rypeville ja sureville, pienille ja isoille, hyville, hunoille ja pahoille -mä nousen taas jalkeille. . .

En itse tapahtumaa, vaan seurauksia. Ei olisi kiva kuolla ennen omia vanhempia ja siten jättää heidät tänne elämään surun kanssa.

Muikku, 25.3.2008 14:36:
En itse tapahtumaa, vaan seurauksia. Ei olisi kiva kuolla ennen omia vanhempia ja siten jättää heidät tänne elämään surun kanssa.

Tätä olen erityisesti miettinyt tämän päivän... oli todella rankkaa tänään olla liian nuorena poisnukkuneen ystävän hautajaisissa ja nähdä se tuska ja kaipuu, mikä läheisillä oli... kuolema on varmasti vain vapauttavaa, mä uskon niin.. mutta se mitä se jälkeensä jättää niille, jotka jää vielä olemaan on toisinaan musertavaa.. mä en sitä haluaisi läheisteni joutuvan kokemaan... en ainakaan ennenaikaisesti...

-suruuhuuuuu

Uhuu, 27.3.2008 17:34:

Tätä olen erityisesti miettinyt tämän päivän... oli todella rankkaa tänään olla liian nuorena poisnukkuneen ystävän hautajaisissa ja nähdä se tuska ja kaipuu, mikä läheisillä oli... kuolema on varmasti vain vapauttavaa, mä uskon niin.. mutta se mitä se jälkeensä jättää niille, jotka jää vielä olemaan on toisinaan musertavaa.. mä en sitä haluaisi läheisteni joutuvan kokemaan... en ainakaan ennenaikaisesti...

-suruuhuuuuu

Otan osaa :( Koin itse saman 6,5 vuotta takaperin kun eräs itseäni vuotta vanhempi poika kaveripiiristä päätti poistua keskuudestamme... Se suru mitä näki ja koki oli niin musertavaa, että mä en itse edes löytäisi sanoja sitä kuvaamaan.

Ja mitä nyt itse kysymyksestä ajattelen.. En tiedä voinko itse sanoa pelkääväni omaa kuolemaani. Enemmän pelkään sitä, että en jaksa elää tarpeeksi kauan, että kokisin luonnollisen kuoleman. Etenkin viimepäivien musertavan tyhjyyden keskellä sitä on tuntenut olevansa loukussa elämän ja kuoleman välimaastossa.
On raskasta ajatella, että itse aiheuttaisi ympärillensä samaa surua mitä näin kaikissa Jaken läheisissä. En ikinä haluaisi omille rakkailleni samaa taakkaa, toisille heistä uudestaan.. Silti väistämättä jokainen meistä tulee joku päivä kuolemaan. Ennemmin tai myöhemmin.

En pelkää,vaikka ei mul oo mitään kuoleman haluukaan!
Jumalal on liikaa gutaa tavraa varastos mua varten...joten ei viel oo aika!

Mä pelkään yhtä paljon kuolemaa kuin uskon j(/J)umalaan. Ainoa mitä tähän liittyen ehkä eniten 'pelkää' on se "kuoleminen" tai se aika kun sitä odottaa... Jos se tapahtuu sekuntin sadasosassa niin ok, mutta jos se on jonkun pitemmän kaavan mukaan menevä juttu niin oijoij... Siitä lähinnä angstia tulee.

Ja se että omanikäisiä läheisiä lähtee vikalle matkalle ja etenkin jos se tapahtuu 'omankäden kautta' niin pistää kyllä miettimään

Ei pelättävää, jos elää täydesti, niin ettei tekemättömät tai tehdyt asiat jää harmittamaan. Ja muistaa sanoa rakkaille ne tärkeät sanat*sydän*