Posts: 4,338
Musta Dahlia (The Black Dahlia)
Odotukset olivat jokseenkin korkealla tämän elokuvan suhteen. Mielikuvissa pyöri Lucky Number Slevinin ja Sin Cityn tyyppinen kierolla huumorilla ja maailmankuvalla varustettu elokuva. Mielleyhtymä ei johtunut vähiten siitä, että Josh Hartnett komeilee kaikissa näistä pätkistä, mutta kasvona hän ei suinkaan varasta showta nimiinsä yhdessäkään näistä elokuvista. Poika vain sopii tällaisiin osiin helvetin hyvin.
Musta Dahlia on James Ellroyn osittain tositapahtumiin perustuva romaani, josta Brian De Palma (myös aivan upean Scarfacen ohjaaja) ohjasi elokuvan. Koska en itse pidä dekkarikirjallisuudesta, en usko menettäneeni paljoakaan katsomalla elokuvan ennen kirjan lukemista. Uskon De Palman visioon, koska se oli kaikessa rosoisuudessaan todella kaunis.
Nykytrendin mukaan elokuva on vanhoillisesti kuvattu. Nykytrendiin sopii myös elokuvan juonikuvio, joka ei suinkaan aliarvioi katsojaa, vaan pikemminkin haastaa katsojan muistin ja oman kyvyn yhdistellä asioita - olematta kuitenkaan ennalta-arvattavan mustavalkoinen.
Itseasiassa tällainen kerronta alkaa olemaan jo suhteellisen epäoriginelli ja "nähty" juttu. Nykyään tuntuu, että elokuvat kisailevat siinä, mikä on yllättävin (=vaikeiten seurattava), psykedeelisin (=kieroimmat kuvakulmat, värimaailmat ja muu visuaalinen olemus) ja jopa brutaalein (=eniten silmitöntä väkivaltaa) filmi. Otetaanpa esimerkiksi vaikka Pulp Fiction, Kill Bill, Sin City, Musta Dahlia ja Vaaralliset kuviot. Tosin näillä elokuvilla on yksi yhteinen tekijä lisää: Ne kuuluvat kaikki omiin suosikkeihini.
Mustassa Dahliassa Scarlett Johansson on tapansa mukaan syötävän suloinen. Yllättävää oli Hilary Swankin ihastuttava roolisuoritus nymfomaanina ja ehdottomasti itseäni eniten koskettanut tulkinta oli Fiona Shawn rooli täysin tärähtäneenä seurapiirirouvana. Siinä oli sitä jotain. Ylipäätänsä mulla ei ole mitään negatiivista sanottavana elokuvan näyttelijäsuorituksista: Hartnettin ja Eckhartin parivaljakko vie homman kotiin tyylillä ja tunteella.
Kuvaukseltaan elokuva on varsin makaaberi tietyiltä osin ja myönnän kerran tai pari sulkeneeni silmäni ja haukkoneeni henkeäni - mutta ehkä mä olen vain mamis.
Elokuva lunasti kaikki mun odotukset. Musta Dahlia on ehdottomasti uudelleen katsottavaa materiaalia ja nousee mun lempielokuvien joukkoon.
Odotukset olivat jokseenkin korkealla tämän elokuvan suhteen. Mielikuvissa pyöri Lucky Number Slevinin ja Sin Cityn tyyppinen kierolla huumorilla ja maailmankuvalla varustettu elokuva. Mielleyhtymä ei johtunut vähiten siitä, että Josh Hartnett komeilee kaikissa näistä pätkistä, mutta kasvona hän ei suinkaan varasta showta nimiinsä yhdessäkään näistä elokuvista. Poika vain sopii tällaisiin osiin helvetin hyvin.
Musta Dahlia on James Ellroyn osittain tositapahtumiin perustuva romaani, josta Brian De Palma (myös aivan upean Scarfacen ohjaaja) ohjasi elokuvan. Koska en itse pidä dekkarikirjallisuudesta, en usko menettäneeni paljoakaan katsomalla elokuvan ennen kirjan lukemista. Uskon De Palman visioon, koska se oli kaikessa rosoisuudessaan todella kaunis.
Nykytrendin mukaan elokuva on vanhoillisesti kuvattu. Nykytrendiin sopii myös elokuvan juonikuvio, joka ei suinkaan aliarvioi katsojaa, vaan pikemminkin haastaa katsojan muistin ja oman kyvyn yhdistellä asioita - olematta kuitenkaan ennalta-arvattavan mustavalkoinen.
Itseasiassa tällainen kerronta alkaa olemaan jo suhteellisen epäoriginelli ja "nähty" juttu. Nykyään tuntuu, että elokuvat kisailevat siinä, mikä on yllättävin (=vaikeiten seurattava), psykedeelisin (=kieroimmat kuvakulmat, värimaailmat ja muu visuaalinen olemus) ja jopa brutaalein (=eniten silmitöntä väkivaltaa) filmi. Otetaanpa esimerkiksi vaikka Pulp Fiction, Kill Bill, Sin City, Musta Dahlia ja Vaaralliset kuviot. Tosin näillä elokuvilla on yksi yhteinen tekijä lisää: Ne kuuluvat kaikki omiin suosikkeihini.
Mustassa Dahliassa Scarlett Johansson on tapansa mukaan syötävän suloinen. Yllättävää oli Hilary Swankin ihastuttava roolisuoritus nymfomaanina ja ehdottomasti itseäni eniten koskettanut tulkinta oli Fiona Shawn rooli täysin tärähtäneenä seurapiirirouvana. Siinä oli sitä jotain. Ylipäätänsä mulla ei ole mitään negatiivista sanottavana elokuvan näyttelijäsuorituksista: Hartnettin ja Eckhartin parivaljakko vie homman kotiin tyylillä ja tunteella.
Kuvaukseltaan elokuva on varsin makaaberi tietyiltä osin ja myönnän kerran tai pari sulkeneeni silmäni ja haukkoneeni henkeäni - mutta ehkä mä olen vain mamis.
Elokuva lunasti kaikki mun odotukset. Musta Dahlia on ehdottomasti uudelleen katsottavaa materiaalia ja nousee mun lempielokuvien joukkoon.
