Tyhmyydestä tunnetusti sakotetaan. Vajaaälyinen remakeraiskaus, joka olisi saanut jäädä suosiolla tekemättä. Eittämättä yksi epäonnistuneimmista ja hirveimmistä "elokuvista" linnunradan tälläpuolen, aivan kamala!! Norman Jewisonin alkuperäisteoksesta ei ole jäljellä muuta kuin kuulalaakerit, jotka nekin umpiruosteiset. Ja tämän tylsyyden on ohjannut mies mm. elokuvien: The Hunt for Red October, Predator sekä Die Hard takaa. Ei voi ymmärtää. Kuka tietää.. kenties McTiernan palannee vielä juurilleen jos juorut Nicolas Cagen ja John Travoltan saattamisesta yhteen herran toimesta onnistuvat sikäli John Woon originaali Face Off saa jatkoa?
Tänä viikonloppuna tuli katseltua pari omalla tavallaan faneille suunnattua leffaa:
Black Dynamite
Suhteellisen hämmentävä konsepti, eli 70-luvun tyylin blacksploitaatio-leffa, joka on tehty vuonna 2009 täysin 70-luvun vastineidensa camp-otteella. Genren kliseille naurava parodiahan tämä on suurilta osin, mutta myös syvä kumarrus alkuperäisten suuntaan. Suosittelen katsomaan, jos ks. genre kiinnostaa. Veikkaan tosin, ettei pahemmin putoa, jos ei tosiaan ole näiden elokuvien ystävä, koska juoni jne. läpät on esikuvilleen uskollisesti aika kökköä, eikä pakosti toimi "untuvikolle". Eli jos ei arvosta tätä uskollisuutta 70-luvun blacksploitaatio rainoille, kannattanee skipata, tai vähintäänkin pitää odotukset minimissä. :)
My Name Is Bruce
Action-komedia-leffa, jossa "tosielämän" Bruce Campbell pyydetään pelastamaan kylä demonin kynsistä. Omalta osaltaan menee samaan kastiin yllämainitun Black Dynamiten kanssa siinä mielessä, että jos fanittaa Brucea - suosittelen, mutta jos taas olet osastoa "Bruce kuka?" - ei varmaan kannata vaivautua, ellei diggaile b-luokan action-komedioista.
Uuden aallon Espanjalainen mysteeritrilleri antaa katsojalleen kokemuksen, joka ei hevillä unohdu.
Alun vahva draamakuvio kulminoituu toisennäytöksen puolivälissä psykologisesti pelottavaksi pakokauhuksi, jossa järki kohtaa tukahdetut tunteet väkevällä vivahteella visionääristä visuaalisuutta, jota sävyttää kaunis alkuperäissävellys sekä tinkimättömät näyttelijäsuoritukset.
Elokuvan tuotannon suunnittelusta ja lavastuksesta vastaavat nousevat kulissien takana arvoon arvaamattomaan, jopa siinä määrin, että on miltei tuskallista arvuutella milloin studiokuvaus sulautuu autenttiseen ympäristöön, ja päinvastoin, sillä onhan leffa toteutettu pääosin studiosessioina.
Ilmiömäisellä ammattitaidolla ja suurella sydämmellä työstetty tarina tukeutuu myös paljolti lahjakkaan tuottajansa Guillermo del Toron taiteellisiin näkemyksiin, mitkä eivät petä osaltaan tälläkään kertaa.
Puhutteleva.. peloittava... kaunis.
Nautinnollinen kokemus, joka on nähtävä!
Tiivistetysti katsottu sarjatulena näitä nyt, kun torstaina olisi sitten tarkotus mennä katsomaan tuo päätösosa. Näistä nyt voi olla niin montaa mieltä, itse pidän suurestikkin arvossa.
PERFUME: The Story of a Murderer
- Parfyymi: Erään murhaajan tarina
(2006)
Yksityiskohdiltaan esimerkillisen sielukkaasti sisustettu ja taiteellisestikkin vakuuttavan vuorovaikutteinen, paikoin jopa suuruudenhulluksi sysäytyvä, ja siitä syvimmät sävynsä ammentava, kunnioitettavan komea ja aistirikas filmatisointi, joka antoi odottaa itseään 30-vuotta.
Teoksen takana seisoo sellainen määrä extroja, ja teknistä väkeä, ettei tätä kautta uskoisi puhuttavan verrattain pienenbudjetin eepoksesta, joka kuitenkin kattaa tuotannollisesti vain n. 50 000 000 $.
Varsin veretön, mutta oikukkaan inhorealistinen yleisilme saavuttaa lakipisteensä lopun kliimaksissa, jonka kuvaukset Barselonan Poble Espanolissa venyivät (ymmärrettävistä syistä) päivien mittaiseksi, ja oli tehdä kahjoksi koko kuvaustiimin. Vähällä eivät sitä vastoin päässeet sen koommin elokuvan rahoittajat kuin pääosanesittäjätkään, joista tosin Dustin Hoffman lienee kestänyt kasaantuneet paineet parhaiten.
Ihan äkkisältään en olisi uskonut, että Kubrickin riisuttu ja paljon parjattu viktoriaanisen ajan epookki Barry London, joka muuten pitää sisällään yhden kauneimmin ja samalla komeimmin kuvatuista kohtauksista mitä koskaan on filmille tallentunut (kiitos NASAn objektiivien) saisi rinnalleen "haastajan" tämän kaltaisen teoksen puitteissa, joka ylitti ainakin omat verrattain vaisut odotukset piripintaan asti.
Hyllyyn päätyy, kun seuraavan kerran dvd-osastoa pengotaan.
Tää elokuva oli jotain aivan järkyttävää katsottavaa alusta alkaen. Näyttelijät on mitä on (Seattlelaisen teatteriseurueen porukkaa) ja tuotanto on, noh.... mitä nyt on. En todella tiedä oliko tekijöiden tarkoitus tehdä tribuutti Ed Woodille, mutta onnistuivat jo ylittämään kyseisen mestarin teokset! Ja se on jo todellinen saavutus! Ei varmaan tarvi enempää kertoa leffan tasosta.
127 Hours: Extreme tyylistä erämaavaeltelua, missä erämaa yllättää ja duracell-pupu jää jumiin. Erinomainen leffa mikä perustuu tositapahtumiin, ja tämän elokuvan kohdalla tuon lauseen voi jopa uskoa todeksi. Arvostelu: ****/5
Black Swan: Älä lue takakantta tai muuta ja kato vaan tää leffa se kannattaa. Kerrassaan omalaatuinen pätkä mikä herättää tunteita ja ajatuksia, ei ehkä aihepiiriltään ihan mun kauraa, mutta erinomainen esitys tämäkin. Arvostelu: ****/5
Älä lue takakantta tai muuta ja kato vaan tää leffa se kannattaa.
Ohjenuora, joka antaa enemmän kuin ottaa. Oma kyllästymiseni levittäjien kansi-infopaljastuksiin saavutti eräänlaisen pisteen jo 80-luvun puolenvälin tietämillä, kun silloiset suurlevittäjät etunenässä mm. VTC (VideoTapeCenter a.k.a. Videotrage a.k.a. VCM), UF (United Film), Barium Video, Magnum Video, Media Home Video ja Video Express Scandinavia sekä Nordic Video, Thorn Emi ja Europa Vision peeloilivat kiinnostuksen (useisiin kymmeniin julkaisuihin) kukin vuorollaan, ja ajanhengen mukaisesti, toisiltaan mallia kopioiden.
Selviä viitteitä suuntaan oli toki havaittavissa jo vuosina '82- '83, kun pienet ja aidosti mielenkiintoisia (lue: ei valtavirta) sen ajan leffoja levittäneet "nyrkkipajat" (ja sitä se totisesti tuolloin vielä oli!) kuolla kupsahtelivat henkitoreissaan - em. alta - yksi toisensa jälkeen. Surullisimpina esimerkkeinä näistä voidaan pitää loistavaa Harley Videota ja Swenska Walthers Videota, joka toi Suomeen mm. diskokuningas John Travoltan ensiesiintymisen Robert Fuestin mikroakin kuumemmin sulattavan The Devil's Rain ('75) pelottelun merkeissä.
Yllä lueteltujen ohella myöskään sellaiset maineikkaat pikkujulkaisijat kuten Espoon OVC Videovision tahi Super Video Release tahi vaikkapa Mariann Video sen koommin kuin mm. Lucio Fulcia ja George A. Romeroa ahkeraan jaellut Viking Videokaan eivät tunteneet käsitettä "juonenkulun-, ja/tahi päätekijöiden osittainen(kaan) paljastaminen tekstein saati kuvin". Kaikki oli mietitty mielenkiintoa ruokkien sitä kuitenkaan ylisyöttämättä, ja tämä välittyi verrattain katseen kestävimmällä kansitaiteella jotka esivideollinen periodi tuntee. Jostain syystä suuret levittäjät eivät ole samaa sisäistäneen paikoin tänäkään päivänä vaan jatkavat kestämättömän kansituherrustensa tehtailua yleisen intressin kustannuksella, mikä (ainakin minusta nähden) on ostajan/vuokraajan kannalta, yhtä suuri synti kuin netissä nykyisellään rehottava trailerisirkus, joihin liian usein onkin sitten sisällytetty käytännössä leffojen twistit, hauskimmat sekunnit, niiden "tarkoin varjellut" hirviöt, kliimaksit, ja tottakai jottei varmasti jäisi sen suurempaa odotettavaa niin
toisinaan kokonaisia kohtauksia esim. elokuvien lopusta siis tarinan kerronnan kannalta oleellisimmasta kohtaa, jota katsoja/t odottaa kuin kuuta nousevaa ja josta JUMALAUTA EI KUULUISI NÄKYÄ SEN FREIMIÄKÄÄN, MISSÄÄN, ENSINKÄÄN, ALKUUNKAAN, OLLENKAAN.
..Ja mikä ****u siinä on, että "kaikesta" muka täytyy saada suhteettoman kattava ennakkokäsitys vähintään vuosi ennen ensi-iltaa, vaikka kädet selän taakse sidottuna??
Jos ei sekään riitä niin dvd:en kansipaperit kyllä kertoo loput.
Henk.koht. esim. Wolf Creek dvd: otin hyllystä kertaakaan takakantta katsomatta ja, kun leffa oli nähty, havahduin siihen, miten kertakaikkisen loistavan valinnan olin tehnyt, sillä kannen kuvista ilmenee enemmän kuin kuunaan olisin ennakkoon tahtonut tietää.
Ymmärrettävää on myös se ettei tämä toki kaikille vain yksinkertaisesti istu kuvioon, mutta niille, jotka osaltaan ovat kyllästyneet tätä päivää elettäessä samaan kuin mistä kritiikkiä ammensin, voin omasta puolestani "riskinottoa" suositella.
Kerrankin suomentajan kanssa on helppoa olla samaa mieltä. Sairasta sakkia on kirjaimellisesti yhtä päätön kuin hullu ja kenties vieläkin enemmän. Peter Bergin kokopitkä esikoinen huokuu hillittömyydessään identtistä hengenheimolaisuutta samana vuonna valmistuneen Sam Raimin loistavan A Simple Plan trillerin kanssa, jossa niinikään hyvää vauhtia keski-ikäistyvä miesporukka saa tuta Murphyn laista.
Tässäkin elokuvassa yksi on varmaa:
kaikki menee päin helvettiä, eikä kukaan vedä jarrusta!
Viiden kaveruksen polttaripoppoo suuntaa vegasiin viettämään villiä ja viinanhuuruista huumeorgiaa, kun kohtalo puuttuu peliin ja päättää passiittaa porukan päistikään pois tutusta ja turvallisesta mitä tylyimmin. Mopo karkaa käsistä ja pian muillakin kuin pelle-hermannilla on punaista nenässä. Vainoharhaisina ja syyllisyyden syöminä jokainen ryhtyy epäilemään jokaista jostain, ja tästä teatterista joutuvat tahtomattaan osingolle luonnollisesti muutkin kuin miesten perheet, joiden jo ennestään liitoksistaan pursuileva potretti kaipaisi pikaista kasvojenkohotusta kukin tahoillaan.
Tarinan suurin ja samalla sairain ego lepää ehkä hillittömimmän roolinsa vetävän Christian Slaterin harteilla jollaista en muista mieheltä nähneeni enään tämän koommin, mikä sinällään on sääli, kun tietää mihin herra halutessaan kykenee, jonka nyt nähty todeksi selvästi osoittaa.
Tämä tuli ostettua dvd:ä heti ilmestyttyään 90-luvun lopulla ja todettava on ettei elokuva ole päässyt patinoitumaan pätkääkään. Johtunee osin myös syystä, ettei leffa ole tuotantoajankohdastaan huolimatta hitusenkaan niin orjallinen ulkoasultaan tahi teemoiltaan kuin muut ks. ajanjakson vastaavat. Kuuluu epäilemättä niihin pätkiin joita jaksaa katsoa aina vain uudestaan eikä vähiten mustan huumorinsa tähden, joka onkin sitten paikoin tod. pikimustaa.
Kannattava hankinta kaikenkaikkiaan.
Edit. Peter Bergin löytää myös kameran edestä esim. leffoista: Shocker ja Fire in the Sky, jotka kannattaa myös tsekata.
Oh yes, Asylum productionsin mestariteos :) Ne on ihan erikoistunu näihin kakkaleffoihin. Jos haluaa facepalmailla oikeen kunnolla, niin "suosittelen" mm. Battle of Los Angelesia (ei siis sitä ison rahan pätkää vaan nimenomaan Asylumin mockbusteria).
Muitakin hittejä niiltä on suoltunu tässä hiljan, nimet kertonee aika lailla missä mennään: Snakes on a train, Titanic 2 ja Alien vs Hunter :D
Vaan itse aiheeseen: katselin tässä eilen Rango:n, joka olikin yllättävän pätevä western-parodia. Parhaiten mieleen jäi hupaisa ääninäyttely, vekkulit cameot ja ihan tolkuttoman siistit maisemat. Ei ihan lasten tavaraa, suurin osa vitseistä ei edes junnuille aukea, puhumattakaan leffan sisältämästä väkivallasta.
Mimmifrendi alkoi katselemaan tota ja ajattelin, että katselen sivusilmällä, kun aihe vaikutti mielenkiintoiselta. Ei aikaakaan, kun oli molemmat silmät naulattuna ruutuun, eli hyvä leffa meikäläisen makuun.
Posts: 1,495
#6557
•
•
KeijoK Member of L.I Groovecommunity | 1845 Celebrity Ale
X-Men - First Class
Se tuli sitten nähtyä eikä siitä jäänyt nyt kyllä mitään hyvää sanottavaa....
Ei se mitenkään huono ollut, mutta tuskin siitä kahden viikon päästä muistaa juuri muuta kuin sen, että jokaisessa kuvassa ihasteltiin nuoria ja virhettömiä japanilaisnuorukaisten kasvoja, aurinko paistoi siisteihin sisätiloihin ja keskustelut käytiin maailman kliseisimmillä lausahduksilla, mutta kuitenkin jotenkin siten, ettei se tuntunut kovin kornilta.
Paitsi että minä henkkoht tulen muistamaan aika pitkään sen, että bongasin pikkurooleista syntsapop-pioneeribändin YMO.n Haruomi Hosonon (levykaupan stetsonpäinen omistaja) sekä Yukihiro Takahashin (hoivakodin portinvartija). Hosono oli kyllä vanhentunut niin paljon, että sain varmuuden vasta kun hän näyttäytyi elokuvassa toisen kerran. Aika pienestä voi olla elokuvaelämys kiinni.
Mimmifrendi alkoi katselemaan tota ja ajattelin, että katselen sivusilmällä, kun aihe vaikutti mielenkiintoiselta. Ei aikaakaan, kun oli molemmat silmät naulattuna ruutuun, eli hyvä leffa meikäläisen makuun.
