Posts: 4,338
The Fountain
Kuulin elokuvasta jo lähes vuosi sitten, kun Hugh Jackman kävi veistelemässä vitsiä ja juttelemassa elokuvasta Late Night w/ Conan O'Brien:issa. Odottelin sitten innolla pätkää teattereihin - minne se ei ikinä ilmestynyt. Sitten jäin odottamaan elokuvaa vuokralle - ilmestyihän se, tosin noin puoli vuotta suurimman hypen jälkeen ja vain Filmtowniin, Makuuniin ei laisinkaan. Täällä forumillakin monet olivat ehtineet elokuvasta muutaman lainin heittämään, mutta en osannut odottaa mitään vastaavanlaista, edes topikin vuolaista kehuista huolimatta.
Kieltämättä elokuva on hyvin sekava, alusta loppuun asti. Vaikka juonikuvio selveneekin, eivät selitykset ja järki kanna mukana loppuun asti, vaan sinne vie tunne.
Tarina kertoo niinkin arkipäiväisestä perustarinasta, kuin syöpää vastaan taistelemisesta ja tunteista sen ja vääjäämättömän kuoleman ympärillä, mutta kaikki tämä on puettu yltiöromantisoituihin kehyksiin. Tarina kertoo kolmesta eri ajasta, ns. nykypäivästä, historiasta löytöretkeilijäin ajasta noin 1500-luvulla sekä universaalista tulevaisuudesta - tai sitten vain kahdesta villistä mielikuvituksesta, rakastavaisten viimeisestä yhteisestä tarinasta.
Aivan alusta lähtien elokuvan tunnelma on tiivis ja koskettava - suoraan sanottuna sydäntäpuristava. Monissa elokuvissa kliimaksi (olkoon se sitten surullinen, iloinen, pelottava tai mitä vaan) sijoittuu yhteen elokuvan loppupuolen kohtaukseen, mutta The Fountainissa ahdistavan surullinen tunnelma painaa läpi elokuvan. Lohduton olo jäi vielä elokuvan loputtua kiristämään sydäntä ja sanoinkin elokuvan olevan yksi parhaista näkemistäni - koska mielestäni tärkeä kriteeri elokuvan arvostelussa on sen sanoman puhuttelevuus. Se, kuinka se onnistuu tunteita aiheensa ympäriltä nostattamaan.
Kerroin ystävälleni kokeneeni surullisimman ja ahdistavimman elokuvakokemukseni ikinä ja hän sanoi omansa olevan "Unelmien sielunmessu". Ei liene yllättävää, että kummatkin elokuvat ovat ohjaaja-käsikirjoittaja Darren Aronofskyn tuotoksia. Kuvauskulmat, visuaalinen kauneus ja tilanteiden tunnelma koottiin upeaksi elokuvaksi, joka mielestäni ansaitsisi suuremmankin yleisön huomion.
Ehkä nykyään ei haluta nähdä elokuvista kuin onnellisia ihmisiä, pieniä ongelmia, isoja räjähdyksiä ja onnellisia loppuja, missä pahikset saavat ansionsa mukaan. The Fountainissa esitetään kaikkensa menettäviä ihmisiä, elämää suurempia ongelmia, realistisia pienten ilojen hetkiä ja loppua, minkä meistä jokainen jollain tasolla joskus kokee - menetyksen, kuoleman, yksinäisyyden... Elokuvan raadollisuus romanttisten kehysten alla puhuttelisi ehkä liikaa? Itse en ainakaan elokuvaa halua enää toistamiseen nähdä. Sydämeni ei kestäisi.
Kuulin elokuvasta jo lähes vuosi sitten, kun Hugh Jackman kävi veistelemässä vitsiä ja juttelemassa elokuvasta Late Night w/ Conan O'Brien:issa. Odottelin sitten innolla pätkää teattereihin - minne se ei ikinä ilmestynyt. Sitten jäin odottamaan elokuvaa vuokralle - ilmestyihän se, tosin noin puoli vuotta suurimman hypen jälkeen ja vain Filmtowniin, Makuuniin ei laisinkaan. Täällä forumillakin monet olivat ehtineet elokuvasta muutaman lainin heittämään, mutta en osannut odottaa mitään vastaavanlaista, edes topikin vuolaista kehuista huolimatta.
Kieltämättä elokuva on hyvin sekava, alusta loppuun asti. Vaikka juonikuvio selveneekin, eivät selitykset ja järki kanna mukana loppuun asti, vaan sinne vie tunne.
Tarina kertoo niinkin arkipäiväisestä perustarinasta, kuin syöpää vastaan taistelemisesta ja tunteista sen ja vääjäämättömän kuoleman ympärillä, mutta kaikki tämä on puettu yltiöromantisoituihin kehyksiin. Tarina kertoo kolmesta eri ajasta, ns. nykypäivästä, historiasta löytöretkeilijäin ajasta noin 1500-luvulla sekä universaalista tulevaisuudesta - tai sitten vain kahdesta villistä mielikuvituksesta, rakastavaisten viimeisestä yhteisestä tarinasta.
Aivan alusta lähtien elokuvan tunnelma on tiivis ja koskettava - suoraan sanottuna sydäntäpuristava. Monissa elokuvissa kliimaksi (olkoon se sitten surullinen, iloinen, pelottava tai mitä vaan) sijoittuu yhteen elokuvan loppupuolen kohtaukseen, mutta The Fountainissa ahdistavan surullinen tunnelma painaa läpi elokuvan. Lohduton olo jäi vielä elokuvan loputtua kiristämään sydäntä ja sanoinkin elokuvan olevan yksi parhaista näkemistäni - koska mielestäni tärkeä kriteeri elokuvan arvostelussa on sen sanoman puhuttelevuus. Se, kuinka se onnistuu tunteita aiheensa ympäriltä nostattamaan.
Kerroin ystävälleni kokeneeni surullisimman ja ahdistavimman elokuvakokemukseni ikinä ja hän sanoi omansa olevan "Unelmien sielunmessu". Ei liene yllättävää, että kummatkin elokuvat ovat ohjaaja-käsikirjoittaja Darren Aronofskyn tuotoksia. Kuvauskulmat, visuaalinen kauneus ja tilanteiden tunnelma koottiin upeaksi elokuvaksi, joka mielestäni ansaitsisi suuremmankin yleisön huomion.
Ehkä nykyään ei haluta nähdä elokuvista kuin onnellisia ihmisiä, pieniä ongelmia, isoja räjähdyksiä ja onnellisia loppuja, missä pahikset saavat ansionsa mukaan. The Fountainissa esitetään kaikkensa menettäviä ihmisiä, elämää suurempia ongelmia, realistisia pienten ilojen hetkiä ja loppua, minkä meistä jokainen jollain tasolla joskus kokee - menetyksen, kuoleman, yksinäisyyden... Elokuvan raadollisuus romanttisten kehysten alla puhuttelisi ehkä liikaa? Itse en ainakaan elokuvaa halua enää toistamiseen nähdä. Sydämeni ei kestäisi.
hyvistä emännistä, muuta kerrottavaa ei sitten olekkaan.
eipä siinä paljoo muuta sit ollukkaa, perus läpät jne. Arvosanaksi annan 