Etvo vapaaehtoisohjelmana
Olin vapaaehtoistyössä Sambian Lusakassa puoli vuotta, 07/07 01/08, Kepan Etvo-ohjelman kautta (
www.etvo.fi). Etvoa voin suositella erittäin lämpimästi! Ainoa negatiivinen palaute sinne suuntaan on, että lähtö- ja paluuvalmennukset järjestetään vain kerran vuodessa. Näin ollen lähtövalmennuksen ja reissuun lähdön välille voi jäädä kohtuuttoman pitkä väli (itselläni 9 kk hyvin oli kaikki valmennus unohtunut lähtöön mennessä). Toisaalta myös paluuvalmennusta saa tässä odotella sen 9-10 kk, kun se järjestetään vasta syksyllä. Asiaan on ilmeisesti tulossa parannusta.
Otin selvää eri vapaaehtoistyöohjelmista, ja Etvo oli ykkönen muun muassa siksi, että osallistumismaksu oli kohtuullinen (oisko ollut n. 200 euroa, josta 80 euroa saa paluun jälkeen takaisin), etelän järjestöt oli valittu tarkkaan ja työtehtävät olivat mielekkäitä, ja maakohteet olivat itseäni kiinnostavia (Afrikkaan oli päästävä, siitä en voinut tinkiä). Afrikan muutaman valtion lisäksi Etvon kautta voi hakeutua esim. Latinalaiseen Amerikkaan, Intiaan, Kambodzaan jne.
Etvo on omakustanteinen, mikä tarkoittaa sitä, että jokainen kulu lentolipuista, viisumeista ja vakuutuksista asumis- ja ruokailukustannuksiin kohdemaassa on vapaaehtoistyöntekijän itse maksettava. Työnteosta ei makseta palkkaa. Tukea kuluihin voi saada erilaisilta järjestöiltä ja kirkoilta, ja lisäksi voi esim. tarjota juttuja lehtiin, josta voi kilahtaa muutama euro matkakassaan. Työttömät voivat hakea Kelalta jotain työharjoittelu- tms. tukea (tarkistakaa Kelalta tai Etvolta, meitsi ei muista tarkkaan mikä ton tuen nimi oli), ja sillä kyllä elää kohdemaassa ilman taloudellisia huolia.
Tarkoitukseni oli pitää jonkinlaista kirjanpitoa menoista, mutta etelän leppoisan arjen lumoamana en sitten jaksanutkaan stressailla moisesta. Arvioisin, että rahaa meni yhteensä noin 6000-7000 euroa, mistä ainakin pari tonnia olin kuluttanut jo ennen matkaa (lennot, vakuutukset, rokotukset yms.). Ja kyllä, kokemus oli ehdottomasti vähintään tuon arvoinen.
Etelän järjestö ja työtehtävät
Työskentelin Kanyama Youth Programme nimisessä kansalaisjärjestössä, joka ylläpitää kahta ammatillista oppilaitosta nuorten vähävaraisten lusakalaisten tarpeisiin. Kouluissa on kuusi koulutuslinjaa, mm. Hotel & Catering ja Automechanics. Lisäksi tarjotaan mm. yrittäjyysopintoja opiskelijoiden työtulevaisuuden varmistamiseksi. Opiskelijoita yhdellä vuosikurssilla on varmaan noin 60-70, ja koulutus kestää 9-12 kk. Lukuvuosimaksu on Sambian mittapuussa kohtuullinen 200 euroa.
Pääasiallinen tehtäväni oli opettaa, opetettavat aineet olivat ATK, yrittäjyys ja liikeviestintä. Lisäksi pääsin osallistumaan mm. koulun ravintolan liiketoiminnan kehittämiseen, koulutustarvetutkimuksen tekemiseen ja muihin pienempiin projekteihin. Työ oli rankkaa etenkin aluksi, mikä johtui ennen kaikkea kulttuurin erilaisuudesta. Kulttuuriin sopeutuminen oli kuitenkin nopeaa juuri sen takia, että alusta asti oli työskenneltävä ja elettävä paikallisten kanssa.
Työkaverit olivat mukavia, ja niihin tulee oltua yhteydessä nyt reissun jälkeen. Lisäksi KYP:n koulut poikkeavat suomalaisista jähmeähköistä kouluympäristöistä: koulun pihalla mm. harjoittelee rumpu-, tanssi-, teatteri ja akrobatiaryhmiä, ja osa järjestön tiloista on vuokrattu mitä moninaisimmille pienyrittäjille. Oman toimistoni vieressä valmistettiin maapähkinävoita ja mehujäitä, toimiston jakava työkaveri editoi rasta-artistien musavideoita, järjestön koira teki 8 suloista pentua yhden vuokralaisen sohvan alle ja parina aamuna toimistoon taapersi ravintolasta karannut kana. Paljon tapahtui, ja työnteko koko sambialainen elämä oli värikästä ja äänekästä.
Perhe ja vapaa-aika
Asuin ensimmäiset kuukaudet suomalaisen suurlähetystötyöntekijän kanssa, mikä toisaalta esti syväsukelluksen Sambian arkeen, mutta toisaalta auttoi paljon alkuvaiheen sekavien ajatusten ja kokemusten jäsentelyssä. Myöhemmin sain oman sambialaisen perheen, jonka kanssa eläminen oli todella antoisaa, ja jota mulla on nyt ihan hurja ikävä. Perheen kautta sain 24/7kokemuksen mm. kielestä, ruokakulttuurista, juhlista ja tavallisen sambialaisen arjen onnesta ja onnettomuudesta. Suosittelen kaikille vapaaehtoisiksi lähteville (ja ylipäänsä reissuun lähteville) asumista paikallisessa perheessä. Perheen löytämiseksi kannattaa nähdä paljonkin vaivaa, koska ilman sitä kokemuksesta jää puuttumaan jotain olennaista.
Suomalaisten kanssa asuessani käytin vapaa-aikaa (illat ja viikonloput, lisäksi 2 viikon loma) ravaamalla Lusakan yöelämässä, jota jostain syystä en ollut olettanut siellä olevan. Mutta kyllä sitä on! Lempipaikaksi jäi Downtownin Chez Ntemba, rumbaa soittava ja paikallisten suosima disko. Kauhein paikka oli silloin tällöin jonkinlaista konemusiikkia soittava Hollywood, jonka asiakaskunta oli paikallista pappa betalar -nuorisoa. Opiskeltiin myös nyanjaa (yksi Sambian 73 kielestä) erään paikallisen ohjauksessa, harjoiteltiin perinteisiä sambialaisia tansseja rumpu- ja tanssiryhmän kanssa (tästä taidosta oli monta kertaa hyötyä!) ja matkusteltiin esim. Livingstoneen (jossa on mm. Victoria Fallsit) ja Chipataan.
Perheeseen muutettuani käytin vapaa-aikani perheen ehdoilla. Naisilla ei Sambiassa oikeastaan ole vapaa-aikaa, vaan päivät ja illat kuluvat lähinnä hellan ääressä. Jos ollaan hyväosaisia, niin iltaisin katsotaan pari tuntia telkkaria ennen nukkumaan menoa. Klo 20.00 jälkeen ei ole ulos menemistä (koskee miehiäkin), ja kaupunginosassa, jossa perheeni asui, oli virallinen ulkonaliikkumiskielto klo 22.00 jälkeen. Sähkö- ja vesikatkot ovat sääntö pikemmin kuin poikkeus, mutta itse nautin kynttilänvalosta ja siitä, että se hemmetin telkkari kerrankin oli pois päältä. Ja peseytyminen saaviin säilötyllä vedellä oli mökkitunnelmaa parhaimmillaan.
Toisaalta suuret juhlat, joita järjestetään usein (suurin piirtein joka viikko olisi ollut jotkut juhlat) ovat tarkoitettu yksinomaan naisille. Esim. Kitchen Partyt (järjestetään naimisiin menossa olevalle naiselle) ja House Mending Partyt (järjestetään, kun halutaan uusia keittiövälineistö tai muu kodin irtaimisto) ovat railakkaita ruoka- ja tanssijuhlia, joihin miehillä ei ole asiaa. Miehet (lukuun ottamatta niitä harvoja, jotka eivät juo) sitten juhlivat päivittäin baareissa, joita on joka kadunkulmassa. Vaimot tulevat vain silloin tällöin mukaan. Muzunguna, valkoisena, mulla olis kyllä ollut oikeus käydä baareissa enemmänkin.
Uskonnollisuus on korostunutta, ja kaikki kuuluvat johonkin kirkkoon. Ennen ruokailua luetaan rukous, ja sunnuntaisin käydään kirkossa. Kirkkoyhteisö on monelle naiselle ainoa mahdollisuus kodin ulkopuoliseen elämään ja vaikuttamiseen.
Lapsilla ei Lusakassa ole oikein tekemistä, ja perheen neljä lasta kyhjöttivät paljon kotona. Kovalla työllä löydettiin muutama kiva lapsille tarkoitettu paikka, johon sitten vein lapset viikonloppuisin: eläintarha, sisäpelihalli, keilahalli, kerran Suomi-residenssin sauna ja uima-allas. Mitään leikkipuistoja ei ole missään, fudiskenttiä sentään löytyy tuolla jalkapallohullussa maassa. Lapset eivät osaa uida, kun uima-altaita tai kunnollisia luonnonvesiä ei ole tarjolla. Ihanteellinen piha on asvaltoitu tai muuten mahdollisimman karu, ettei se houkuttele epätoivottuja hyönteisiä. Lapsiparat :/ Mutta aurinkoisia ja tarmokkaita ne silti olivat, hämmästyttävää kyllä.
Lopuksi muutamia ylisanoja
Sambia-kokemus oli kokonaisuudessaan huumaava, ja nimenomaan vapaaehtoistyön ja perheen kautta erityisen intensiivinen. En olisi todellakaan halunnut lähteä takaisin Suomeen vielä puolen vuoden jälkeen, ja nytkin, parin kuukauden totuttelun jälkeen, polte palata Sambiaan on kuuma. Kaikkea tapahtunutta en pysty tai ehdi varmaan ikinä pukemaan sanoiksi (vaikka pitäisi varmaan edes yrittää, ennen kuin unohtuu), itse koettuna on ainoa mahdollisuus ymmärtää mistä on kysymys.
Kirjoittelin Sambiassa laiskanpuoleisesti myös blogia, jonka osoitteen kaikki kiinnostuneet saavat vaikka laittamalla profiilikommentin.
meni sitten ohi tuokin 
