Posts: 1,017
Viime vuonna, tupakoimaton isäni sairastui keuhkosyöpään. Keuhkosyöpä on vittumainen tauti: se havaitaan yleensä vasta kun leikkaus on liian myöhäistä eikä siihen ei ole tehokasta lääkettä. Selviytymismahdollisuudet ovat niin pienet, ettei niiden varaan elämää voi enää laskea. Nyt viimeistään on elämän kiertokulku vain hyväksyttävä.
Vuonna 1948 syntynyt insinöörismies alkoi yskimään elokuun lopussa kuivaa yskää. Yskän pitkittyessä (3vkoa) hän lähti terveyskeskukseen, jossa tehtiin verikokeet sekä annettiin yskänlääkettä sekä aika jatkotutkimuksiin, parin vkon päähän.
Jatkotutkimuksen teki sairaanhoitaja, jolla lain mukaan ei ole oikeutta kommentoida ensimmäisenä tuloksia, joten lääkärin kuulemista piti odottaa viikko lisää. Tuloksista havaittiin vasemman keuhkon eteisessä paisunutta kudosta, jota pidettiin mahdollisena syöpäsolukkona. Tästä ei kuitenkaan ollut varmuutta. Lääkärin käsitys oli että kyseessä voi olla vain paikallinen tulehdus, koska muut tutkimustulokset, mm. veriarvot, antoivat syöpää "vastustavia" tuloksia. Lääkärillä oli myös hallussaan 10vuoden takainen tutkimustulos, ja samassa kohtaa oli jo silloin poikkeavaa muotoa.
Lääkärin tiedonantoja lukiessani käsitin että kyseessä on syöpä, ja mielestäni hoito olisi aloitettava jo tässävaiheessa. Kun lääkehoitoa ei voitu vielä aloittaa, niin ravitsemuksen ja terveydentilan parantaminen olisi ilman muuta lääkäreiden työtä ja ainoa mahdollisuus. Mutta hyvinvointivaltiolla ei ole varaa kuin laastarointiin.
Asia perheessä oli jonkinlainen tabu, koska äidin kokema järkytys oli suuri eikä keskustelu ilman tippaa linssissä ollut mahdollista, kun taas isällä suhtautuminen oli jarrutteleva - antaa lääkäreiden hoitaa, ne tietää. Itse otin asiakseni toimia ravintoterapeuttina, koska sotien jälkeinen sukupolvi näyttää kieltävän kasvisruokavalion selvät hyödyt (esim. happoemästasapaino, ruoansulatus ymsyms) - me olemme mitä syömme. Mutta asiaa ei otettu tarpeeksi vakavasti joko isäni tai lääkärien toimesta. Mielestäni molempien.
Isäni sai ajan jatkotutkimuksiin 3vkon päähän (marraskuun alku), häneltä yritettiin saada 2 solunäytettä tähystyksen avulla, mutta verentulo esti operaation onnistumisen. Aika oli varattava uudestaan, 2vkon päähän. Tälläkertaa näytteenotto onnistui, ja niitä alettiin viljelemään jotta tauti saataisiin määriteltyä. 2vkon viljelyn jälkeen lääkäri ilmoitti ettei kyseessä ollutkaan syöpä, mutta antoi leikkausmääräyksen että saadaan selvyys mokkulan alkuperästä. Isä ei tähän luottanut, oli selvästikin valmistautunut pahimpaan. Äitini otti tämän tosissaan, näkyihän kerrankin valoa tunnelin päässä. Ja minäkin juhlistin, olihan sentään joulu! Veljelleni,Englantiin, ei oltu vielä kerrottu asiasta.
Tammikuun 6.päivä tehtiin leikkaus. Pelkästään palautuminen kestää yli 6kk. Täydellinen parantuminen ole kai mahdollistakaan, koska keuhko on niin herkkä elin. Leikkauksen tarkoituksena ei siis ollut mokkulan poistaminen vaan näytepalan ottaminen ja tähystyksessä valuneen moskan putsaus. 2vkon odottamisen jälkeen lääkäri ilmoittaa taudin olevankin syöpä, ja aloitti viimein hoidon. Siitä lähtien isäni on saanut solunsalpaajahoitoa, jolla pyritään hillitsemään syövän kasvamista ja leviämistä. Jatkotutkimuksissa osoittautui että syöpäsolukkoa on myös keuhkojen imusolmukkeissa, joiden kautta syövän on todettu levittävän etäpesäkkeitään eripuolille kehoon. Hoitoa on nyt tehty 4kk ja tilanteessa ei ole nähty paranemisen merkkejä. Taudin kuva on isosoluinen IIIa-luokan keuhkosyöpä. Leikkaamaan ei lähdetä koska hyödystä ei ole takeita.
Tässä siis oli elo-huhtikuun tapahtumia kunnallisen terveydenhuollon tarjoamien palvelujen muodossa. Eli yhteensä 8kk odottelua että mitenhän tässä nyt käy. Olin itse puhunut yksityiselle siirtymisestä jo lokakuusta lähtien, mielestäni asia hoidetaan tarpeeksi tehokkaasti vain yksityisellä, arvauskeskus on pikkuvaivoja varten! Viimein huhtikuussa isäni sisko hankki lääkärituttavaltaan yksityissairaalasta ajan, ja apua alettiin saamaan _yksilöllisesti_! En muista montako eri lääkäriä isääni tutki julkisella sektorilla, mutta kertaakaan! ei samaa lääkäriä ollut kuin edellisellä kerralla. Parempi on että en avaudu asiasta enempää, systeemi tuntuu nyt käsittämättömältä. Se että voit soittaa sinun tilaa vastaavalle lääkärille koska vaan on myös hoitoa, olkoonkin placeboa!
Tämä yksityisen sektorin lääkäri oli valmis leikkaamaan eteisessä olevan mokkulan, jos vain mahdollista, mutta imusomukkeisiin ei hänkään koske. Julkisen sektori ei nähnyt tällä leikkauksella olevan niin suurta merkitystä lopputulokseen (=kuolema), mutta tämä keuhkotautien erikoislääkäri oli sitä mieltä että siitä on suurikin hyöty. Leikkaus maksaisi n.19 000euroa, ja valtio rahoittaisi kai osan tästä summasta. Jarruna tässä on Suomen lainsäädäntö, joka määrää terveydenhuollon omaan kuntaan. Siis valtio ei rahoita leikkausta joka tapahtuu kotikunnan palvelujen ulkopuolella. Tällä kai yritetään saavuttaa tasapuolinen hoito koko Suomessa, mutta asian henkilökohtaisuus saa aikaan mun apinamies-reaktion. WTF! Kuitenkin tämä yksityinen lääkäri sanoi tuen olevan mahdollista, tarvitaan vain lupa lautakunnalta jossa hän toimii. Eli nyt jatketaan odottelua.
Miltä nyt tuntuu? Yllättävän rauhalliselta. Jokainen ihminen kokee kuoleman, se on täysin luonnollista. Ei jää varaa ajatella toisin, on pakko hyväksyä. Sydänsurut tuntuu pahemmalta, koska silloin sitä syyttää itseään tapahtuneesta, tässä asialle en vaan voi mitään! Faija on elämässään jo onnistunut, sitä rakastetaan ja se muistetaan. Vielä ei ole toivoakaan menetetty, sillä voi olla vielä muutamakin vuosi hyvää elämää jäljellä! Matka vaan pallon ympäri heti kun se on lääkityksen puolesta mahdollista. Ei tää elämä olo vielä loppunut!
Vuonna 1948 syntynyt insinöörismies alkoi yskimään elokuun lopussa kuivaa yskää. Yskän pitkittyessä (3vkoa) hän lähti terveyskeskukseen, jossa tehtiin verikokeet sekä annettiin yskänlääkettä sekä aika jatkotutkimuksiin, parin vkon päähän.
Jatkotutkimuksen teki sairaanhoitaja, jolla lain mukaan ei ole oikeutta kommentoida ensimmäisenä tuloksia, joten lääkärin kuulemista piti odottaa viikko lisää. Tuloksista havaittiin vasemman keuhkon eteisessä paisunutta kudosta, jota pidettiin mahdollisena syöpäsolukkona. Tästä ei kuitenkaan ollut varmuutta. Lääkärin käsitys oli että kyseessä voi olla vain paikallinen tulehdus, koska muut tutkimustulokset, mm. veriarvot, antoivat syöpää "vastustavia" tuloksia. Lääkärillä oli myös hallussaan 10vuoden takainen tutkimustulos, ja samassa kohtaa oli jo silloin poikkeavaa muotoa.
Lääkärin tiedonantoja lukiessani käsitin että kyseessä on syöpä, ja mielestäni hoito olisi aloitettava jo tässävaiheessa. Kun lääkehoitoa ei voitu vielä aloittaa, niin ravitsemuksen ja terveydentilan parantaminen olisi ilman muuta lääkäreiden työtä ja ainoa mahdollisuus. Mutta hyvinvointivaltiolla ei ole varaa kuin laastarointiin.
Asia perheessä oli jonkinlainen tabu, koska äidin kokema järkytys oli suuri eikä keskustelu ilman tippaa linssissä ollut mahdollista, kun taas isällä suhtautuminen oli jarrutteleva - antaa lääkäreiden hoitaa, ne tietää. Itse otin asiakseni toimia ravintoterapeuttina, koska sotien jälkeinen sukupolvi näyttää kieltävän kasvisruokavalion selvät hyödyt (esim. happoemästasapaino, ruoansulatus ymsyms) - me olemme mitä syömme. Mutta asiaa ei otettu tarpeeksi vakavasti joko isäni tai lääkärien toimesta. Mielestäni molempien.
Isäni sai ajan jatkotutkimuksiin 3vkon päähän (marraskuun alku), häneltä yritettiin saada 2 solunäytettä tähystyksen avulla, mutta verentulo esti operaation onnistumisen. Aika oli varattava uudestaan, 2vkon päähän. Tälläkertaa näytteenotto onnistui, ja niitä alettiin viljelemään jotta tauti saataisiin määriteltyä. 2vkon viljelyn jälkeen lääkäri ilmoitti ettei kyseessä ollutkaan syöpä, mutta antoi leikkausmääräyksen että saadaan selvyys mokkulan alkuperästä. Isä ei tähän luottanut, oli selvästikin valmistautunut pahimpaan. Äitini otti tämän tosissaan, näkyihän kerrankin valoa tunnelin päässä. Ja minäkin juhlistin, olihan sentään joulu! Veljelleni,Englantiin, ei oltu vielä kerrottu asiasta.
Tammikuun 6.päivä tehtiin leikkaus. Pelkästään palautuminen kestää yli 6kk. Täydellinen parantuminen ole kai mahdollistakaan, koska keuhko on niin herkkä elin. Leikkauksen tarkoituksena ei siis ollut mokkulan poistaminen vaan näytepalan ottaminen ja tähystyksessä valuneen moskan putsaus. 2vkon odottamisen jälkeen lääkäri ilmoittaa taudin olevankin syöpä, ja aloitti viimein hoidon. Siitä lähtien isäni on saanut solunsalpaajahoitoa, jolla pyritään hillitsemään syövän kasvamista ja leviämistä. Jatkotutkimuksissa osoittautui että syöpäsolukkoa on myös keuhkojen imusolmukkeissa, joiden kautta syövän on todettu levittävän etäpesäkkeitään eripuolille kehoon. Hoitoa on nyt tehty 4kk ja tilanteessa ei ole nähty paranemisen merkkejä. Taudin kuva on isosoluinen IIIa-luokan keuhkosyöpä. Leikkaamaan ei lähdetä koska hyödystä ei ole takeita.
Tässä siis oli elo-huhtikuun tapahtumia kunnallisen terveydenhuollon tarjoamien palvelujen muodossa. Eli yhteensä 8kk odottelua että mitenhän tässä nyt käy. Olin itse puhunut yksityiselle siirtymisestä jo lokakuusta lähtien, mielestäni asia hoidetaan tarpeeksi tehokkaasti vain yksityisellä, arvauskeskus on pikkuvaivoja varten! Viimein huhtikuussa isäni sisko hankki lääkärituttavaltaan yksityissairaalasta ajan, ja apua alettiin saamaan _yksilöllisesti_! En muista montako eri lääkäriä isääni tutki julkisella sektorilla, mutta kertaakaan! ei samaa lääkäriä ollut kuin edellisellä kerralla. Parempi on että en avaudu asiasta enempää, systeemi tuntuu nyt käsittämättömältä. Se että voit soittaa sinun tilaa vastaavalle lääkärille koska vaan on myös hoitoa, olkoonkin placeboa!
Tämä yksityisen sektorin lääkäri oli valmis leikkaamaan eteisessä olevan mokkulan, jos vain mahdollista, mutta imusomukkeisiin ei hänkään koske. Julkisen sektori ei nähnyt tällä leikkauksella olevan niin suurta merkitystä lopputulokseen (=kuolema), mutta tämä keuhkotautien erikoislääkäri oli sitä mieltä että siitä on suurikin hyöty. Leikkaus maksaisi n.19 000euroa, ja valtio rahoittaisi kai osan tästä summasta. Jarruna tässä on Suomen lainsäädäntö, joka määrää terveydenhuollon omaan kuntaan. Siis valtio ei rahoita leikkausta joka tapahtuu kotikunnan palvelujen ulkopuolella. Tällä kai yritetään saavuttaa tasapuolinen hoito koko Suomessa, mutta asian henkilökohtaisuus saa aikaan mun apinamies-reaktion. WTF! Kuitenkin tämä yksityinen lääkäri sanoi tuen olevan mahdollista, tarvitaan vain lupa lautakunnalta jossa hän toimii. Eli nyt jatketaan odottelua.
Miltä nyt tuntuu? Yllättävän rauhalliselta. Jokainen ihminen kokee kuoleman, se on täysin luonnollista. Ei jää varaa ajatella toisin, on pakko hyväksyä. Sydänsurut tuntuu pahemmalta, koska silloin sitä syyttää itseään tapahtuneesta, tässä asialle en vaan voi mitään! Faija on elämässään jo onnistunut, sitä rakastetaan ja se muistetaan. Vielä ei ole toivoakaan menetetty, sillä voi olla vielä muutamakin vuosi hyvää elämää jäljellä! Matka vaan pallon ympäri heti kun se on lääkityksen puolesta mahdollista. Ei tää elämä olo vielä loppunut!
