Parisuhde on äärimmäisen mielenkiintoinen asia, ja olenkin miettinyt ja tutkaillut sitä eri suunnilta viime aikoina, kun parikin läheistä ihmistä on menossa naimisiin. Yleensä kirjoittelen sinkkuluukkuun, koska se on kaiken epäoleellisen jauhannan mesta (:D), mutta jospa tämä teema liittyisi kuitenkin enemmän tänne ja säästyttäisiin offtopikoinnilta.
Kun elää saman ihmisen kanssa vuosia ja taas vuosia, tulee eteen väistämättä ylä- ja alamäkiä. Niin moni ihminen luovuttaa ja lyö hanskat tiskiin juuri siinä vaiheessa, kun olisi mahdollisuus kasvaa ihmisenä, päästä ja päästää lähelle, hyväksyä itsensä ja toisen ihmisen epätäydellisyyden. Minä en halua kuulua luovuttajiin enkä heihin, jotka kannustavat toisia lyömään hanskoja tiskiin, vaikka olenkin aiemmin ajatellut paljon mustavalkoisemmin. Onneksi elämä opettaa. Onhan se kasvaminen kivuliasta, harvalla on munaskuita moiseen. Mulle tekee moinen tiukkaa, kenellepä ei tekisi.
Parisuhteessa ei ainoastaan opi tuntemaan toista ihmistä, vaan ehkä vielä enemmän itseään, hyvässä ja pahassa. Läheisessä suhteessa pulpahtaa helposti esiin lapsuuden ja nuoruuden kipukokemuksia, opittuja toimintamalleja ja vanhoja tuntemuksia, joiden luuli jo olevan historiaa. Helpompi olisi aina hypätä uuteen suhteeseen siinä vaiheessa, kun jokusen vuoden jälkeen alkuhuuma on karissut ja molemmat ovat oikeasti siinä toistensa edessä kaikkine virheineen ja taustoineen. Joku ulkopuolinen ihminen voi tuntua niin ihanalta silloin, kun joutuu suhteessaan kohtaamaan vaikeita asioita. Voi myös tulla vastaan itsekkäitä ihmisiä, jotka koittavat manipuloiden sabotoida sitä kaikkea, mitä toiset ovat saaneet rakennettua. Kaikki on mahdollista. Ihmiset tekevät mitä kummallisempia asioita jahdatessaan rakkautta, mutta ei sitä jahtaamalla saavuta. Rakkaus on oivallus siitä, että se ei ole koskaan täydellistä, valmis, saavutettavissa vilpillisin konstein.
Monet sanovat, että ei parisuhteen eteen tarvitse tehdä töitä, se rullaa itsekseen jos se on toimiva. Varmasti tämä riippuu siitä, millaiset taustat ja luonteet ihmisillä on. Eheämmän lapsuuden kokeneiden on varmasti helpompaa vaan rullailla leppoisasti eteenpäin, kun taas toiset joutuvat kohtaamaan vaikeampia tuntemuksia ja asioita. En tosin tiedä, voiko kukaan ihminen olla niin eheä, etteikö joutuisi kohtaamaan vaikeita tuntemuksia ja vaiheita. Tästä päästäänkin taas mun lempilauseeseen: Kasvaminen ja kehittyminen tapahtuu usein epämukavuusalueella.
Mun kaveri heitti yksi päivä aivan loistavan kielikuvan: Pitkä parisuhde tai avioliitto ei ole mikään upouusi, kiiltävä Mersu, joka ajetaan tallista ja siinä se sitten on valmiina, täydellisenä pakettina. Se on vanha, ransistunut Lada, jota täytyy molempien huoltaa ja paikkailla sieltä täältä, että päästään jatkamaan matkaa.
Toivon parisuhteen valinneille ihmisille pieniä ja suuria onnen hetkiä, ja luonnollisesti myös niitä vastoinkäymisiäkin, joiden yli on mahdollista päästä ja siinä sivussa lähentyä kumppaninsa ja oman itsensä kanssa. :)
Suoraan sanottuna sä oot kyl viisas tyttö! Hienoja ajatuksia and I couldn`t agree more*joo*.
Suoraan sanottuna sä oot kyl viisas tyttö! Hienoja ajatuksia and I couldn`t agree more*joo*.
Kyllä meidän blondienkin täytyy yrittää skarpata välillä. Jouduin luopumaan hetkellisesti hengittämisestä, että sain ton tekstin kasattua - ei voi moneen asiaan keskittyä samanaikaisesti. :D (Oon viime aikoina heittäny ihan liikaa surkeeta läppää omasta kuupanväristä, täällä on nyt joku alkeellinen blondivitsivaihe menossa.)
Seriously, ilahduttavaa huomata, että maailmasta löytyy ihmisiä, jotka jakavat näitä samoja ajatuksia ja arvoja. Varsinkin, kun olen viime aikoina joutunut todistamaan aivan päinvastaista toimintaa.
Yks tyttö käveli baarissa tossa yksi ilta eteen, sanoi et näytäs kättäs, otti hiuksistaan punaisen nauhan ja solmi sen ranteeseen ja tokaisi "Sä oot mun nyt"...
Yks tyttö käveli baarissa tossa yksi ilta eteen, sanoi et näytäs kättäs, otti hiuksistaan punaisen nauhan ja solmi sen ranteeseen ja tokaisi "Sä oot mun nyt"...