Koin Kebun livenä Korjaamolla marraskuun viimeisenä, eli Antti-tuiskun päivänä, ja olisin ostanut kiekon jo keikalta, jos myyntipöydän takana kökkiviltä ihmehemuleilta olisi tullut setelin vastikkeeksi jotain muutakin kuin kehälopotusta tyyliin: Ei me näitä myydä, me ei voida näitä myydä, ne ei olla me jotka näitä myy, voi ei kun ei me ei näitä myydä, ei ja niin eidellein..
Ihme episodi, mutta levy on nyt muutaman mutkan kautta mutkattomasti laarissani, ja onneksi on.
Kebun musiikkihan on tuollaista Jarre/Vangelis -palikoista koostettua melodista retrosyntsailua, jonka suhteen etenkin Jarren juristit voisivat halutessaan pitää muutamankin plagiaattisyytöksiä pohtivan palaverin, tosin vain päämiestään rahastaakseen. Ymmärtääkseni Kebulla on ollut käytössään vahva arsenaali niitä aitoja 40 vuoden takaisia analogisia syntisaattoreita ja sekvenssereitä eikä niiden uumenista voi kaiketi löytää maailman laveinta ääni- ja rytmimaailmaa. Törppö ei saisi niitä edes käyntiin. Joten eiköhän Jarrekin vain myhäile tämän levyn tahtiin savate-harjoitellessaan.
Oikean kestoinen To Jupiter and Back on hyvä levy, jonka biisikattaus svengautuu loppua kohden. Parhaimpia biisejä (Le Carnaval des Étoiles, Pulsar) voisi kehitellä vaikka 15-minuuttisiksi trance-jylinöiksia Ferry Corstenin levylaariin, mutta puolen tunnin ja noin kahdeksan kipaleen live-Kebu oli kuitenkin kokemani mukaan jopa tätä levyäänkin parempi. Tsekatkaa, jos saatte tilaisuuden.
Posts: 510
#2442
•
•
•
EditedHendryk Sen verran, että sapiens
RYUICHI SAKAMOTO: B-2 UNIT (1981)
MISS DJAX: INFERNO (2008)
Äkkiseltään ajateltuna näillä kahdella levyllä ei ole sen kummempaa yhteyttä kuin se, että satuin ostamaan ne cd:nä samaan aikaan. Pitkästä ilmestymisvuosien erostaan huolimatta ne olivat kuitenkin myös minulle ennestään tuttuja: Sakamoton levyn ostin ensimmäisen kerran jo silloin, kun minulla vielä oli yhteistyökykyinen vinyylilevari, ja Miss Djaxin levy on tullut kuunneltua niin tappiin Spotifyn ilmaisversiossa kuin se vain on ollut mahdollista.
Myös julkaisuajankohta yhdistää näitä teoksia, vaikka sen pitäisi niitä oikeastaan erottaa: Sakamoton tinkimätön studiokoneilu on saundillisesti ja muutenkin yhtä paljon edellä aikaansa kuin minkä verran Miss Djaxin koppoti-koppoti-piiskatekno nojaa ajassa taaksepäin (myös kohti hänen omaa tuotantoaan); kumpikin levy olisi kuulostanut tuoreelta 90-luvun puolivälissä.
Tyylisuunnat ovat etäällä toisistaan. Sakamoton levyä on julkaisuajankohtansa perusteella vaikea lokeroida nykyisten rytmikategorioiden mukaan muuksi kuin studiohäröilyksi, (joskin shaablarin timmiksi sellaiseksi) kun taas Miss Djaxin levy sujahtaa kevyesti, kuin moukarilla hard banging-otsikon alle. Hiivatin hyviä levyjä ovat kuitenkin kumpikin.
Aivan loistava corelevy! Yleensä en ole niin hirveä Noizen ystävä ollut, onhan heillä mainioita biisejä, mutta tämä levy iski ja kovaa iskikin. Etenkin nimiraita on yksi suurista suosikeistani tällä hetkellä
Serious Beats 72
Ihan yllättävän hyvä 3 cd housekokkari, jossa ei pelkästään ole elektrohousea, vaan löytyy muutakin. Minusta hyvä läpileikkaus nykyhousesta.
Jos olen oikein ymmärtänyt, niin herra Bartos erosi aikanaan Kraftwerkistä kyllästyttyään bändin hitaaseen työskentelytahtiin. Tästä on nyt neljännesvuosisata, ja sinä aikana tuottelias sankarimme on saanut julkaistua huikeat neljä sooloalbumia. Ja toden totta: Sehän on neljä kertaa enemmän kuin hänen ex-yhteensä saldo!
Toisen entisen kraftwerkilaisen Wolfgang Flürin tavoin Bartoskaan ei tunnu pääsevän eroon menneisyydestään, mutta siinä missä Flür kiertelee kitisemässä katkerana kaikille jotka (tuskin) haluavat kuunnella, Bartos heittää häpeilemättä pöydälle K-korttinsa ja julkaisee musiikkia joka kuulostaa sellaiselta jota Kraftwerk voisi hyvin tehdä nykyään mestarialbumien välitöinä, jos se olisi säännöllisesti levyttävä yhtye eikä pelkkä kiertuejyrä. (Flow-festareilla tavataan!)
Bartosilla on tähän kyllä kanttiakin, sillä onhan hänellä osakrediitit sellaisiin popmusiikin helmisävellyksiin kuin Das Modell ja Computer Love, ja voi olla, että hänen merkityksensä emobändin kulta-ajan täysosumiin ja nykyiseen kulttistatukseen on suurempi kuin Kraftwerk-leirissä halutaan myöntääkään. Siihen nähden on outoa, että Bartosin soololevyt Elektric Music -aliaksena ja omalla nimellä ovat olleet aika lepsuja. (Se eka tosin svengasi.)
Ei tämä uusinkaan mikään semmoinen konseptualinen kokonaisuus ole kuin Kraftwerkin levyt, mutta ehkä kiitos kymmenen vuoden kypsyttelyn on Bartos saanut nyt maailman äimisteltäväksi aika hyvän levyn. Ainakin kaikki biisit ovat yksittäin täsmällisiä ja tarttuvia ja soundeiltaan päteviä. Mitään syvällistä ei ole tarjolla, vaan ihan silkkaa hyväntuulista ajanvietettä, joka Hausmusik -päätösraidalla äityy jopa hellyttäväksi lallatukseksi. Ehkä Vox Humana on ainoa sellainen härökappale, josta tulee sellainen kuva kuin Bartos säntäilisi yksin jätettynä studiossa ja hokisi hätääntyneenä mielessään, että apua, miten nämä koneet sammutetaan! Muuten uskon tämän rallilevyn päätyvän tiuhempaan kotikuunteluun kuin sen edellisen Communicationin. Onhan kestokin ihan passeli: Suunnilleen 40 minuuttia minulta kestää tiskata viikonlopun lasagnekekkereiden jäljiltä, ja ainahan sen mieluummin tekee Karl Bartosia kuin Metsäradiota kuunnellen.
The Knifen Shaking The Habitual tippui tänään luukusta. Ehtii kuunnella levyä tehokkaasti ennen Tukholman keikkaa. Vielä odotellaan uusinta Volbeatia deluxe versiona.
Minulla on muutama sellainen cd, jonka kanssa tietokoneeni hieman pykii, mutta tämän kimpussa painiessaan se olisi rikkonut vaivatta mekaanisten laitteiden kiekonheiton maailmanennätyksen (parista elementtiseinästä huolimatta), jos sen levykelkka olisi pettänyt ja se olisi saanut sinkautettua tämän laserpyörön helsinkiläisen lähiön syyshämärään mäyräkoiran ulkoiluttajien (ja "toisenlaisten" mäyräkoirien kotiuttajien) kiusaksi. Ette usko, miten pitkään ja kiukkuisesti pöytäpönttöni vinkui ennen kuin uskoi, että kyseessä on levy eikä pommi!
Samaan syssyyn tämän kanssa rämisi eteiseeni isompikin lasti kuunneltavaa, mutta ajattelin nostaa tämän kasasta esiin myös siksi, että rokkivaari Lou Reed kuoli eilen, ja hänen laajasta tuotannostaanhan löytyy myös sellainen levy kuin Metal machine Music (1975), jota ei kai enää voi väittää aliarvostetuksi saavutukseksi noisen saralla, vaikka kyseinen neloisälppäri ehkä kuuluukiin rokkimusiikin vihatuimpiin levyihin kautta aikain.
Meinaan vaan, että nykynoisehan lienee enimmäkseen läppärimusiikkia, mutta tällä uudella kiekollaan Vainio ja Nordwall noiseilevat sellaisilla instrumenteilla ja myös tyylillä, jolla maestro Reed toteutti visionsa nelisenkymmentä vuotta sitten.
(Voi tietysti olla, että Lou Reed sammui aikanaan studiossa kitara kädessä kaiutinkaappia vasten nauhan jäädessä pyörimään ja sai sillä lailla aikaiseksi viimeisen levytyssopimuksensa vaatiman LP:n.)
Herra Hebden on kieppunut aika kauaksi soolouransa alkuaikojen läppärihäröilyistä ja vaikuttaisi jatkavan Ringers-levyllä alkaneella suoraviivaisemmalla linjalla. Kohtahan hänen musiikkiaan kuulee jo tanssilattialla! Eikä siinä mitään, minusta hän hallitsee konemusiikin nelijakoisen osaston aivan mainiosti, ja tämä laserpyörö on henk.koht. mielipiteen ilmaistakseni tämän vuoden parhaita levyjä.
WHO'S AFRAID OF THE ART OF NOISE
OIkeasti kyseessä on vuoden -84 debyyttilevyn uusintapainos, mutta voin kai Art of Noise -fanina irvailla, että ostoskassiin eksyi noin 23:s kokoelma 80-luvun musiikkia bändiltä, joka julkaisi 80-luvulla 4 levyä. Tämäkin levy on julkaistu jo aiemmin saman tyyppisenä puolikokoelmana nimellä Daft, mutta sillä on eri bonusmateriaali. Tällä(kin) kertaa mukana on aika monta versiota Moments in Lovesta ja Beat Boxista, joista yksi muuntautuu aika hauskasti Bugglesin Video killed the Radio Stariksi. Bändeissähän oli pari samaa muusikkoa, Horn ja Langan.
Varsinainen täky tässä ostoksessa (minulle) on kuitenkin bonus-dvd, jossa on kaikenlaista mainoshauskaa ja promovideota, ja jota yritän pantata joulun pitkiksi, eikun tänä vuonna lyhyiksi pyhiksi. Saas nähdä kuinka käy, melkein jo kävin onkimassa maistiaisia YouTubesta, koska ihme olisi, jos sieltä ei tätä kaikkea fanikarkkia löytyisi.
Niin, ja se itse levy on kestänyt hyvin aikaa, ja on varmasti ollut 30 vuotta sitten melkoinen kummajainen ja suunnan näyttäjä. The Orb on varmasti hinkannut tätä levyä mahdollista inspiraatiota etsiessään. Olen minä semmoisenkin huhun kuullut Jukka Mikkolan Avaruusromuissa, että Art of Noise (tai Yello tai YMO tai ehkä pyöräkolari) oli syynä itsensä Kraftwerkin musiikilliseen jumiin Computer World -levyn jälkeen.
Ja loppuun pieni nippelitieto: Art of Noisen Anne Dudley ei ole ainoa parhaasta elokuvamusiikista Oscarilla palkittu nainen, mutta ei heitä monta ole.
Passion Records Presents