Vähän samoilla linjoilla Epin kanssa. Tosin tykkään joistakin uusistakin biiseista (niistä ei massatuotetuista) mutta en ymmärrä enkä ole ikinä kuunnellut noita asotteja tms radiolähetyksiä joissa setti on vain läjä uusia biisejä ilman mitään sielua. Mulle trance on ollut aina se kaikkein kovin juttu ja sellaisena pysyykin, mutta mulle se on myös pyhitettyä bilemusaa jota en halua edes arkisissa yhteyksissä halua kuunnella vaan ainoastaan spesiaaleissa tilanteissa.
Kyllähän kunnon trance aina vaan hyvälle kuulostaa mutta täytyy sanoa että enemmän nykyään nautin jumittavimmista ja pyörivistä äänistä, toki joku ihan kevyt melodiakiakin toimii kunhan ei liian hallitseva ole.
Trancessa olen kyllä muutenkin aina parhaiten nauttinut proge/tech biiseistä jos vertaa ihan puhtaseen melodiseen transeen.
Ihan koko kättä en uskalla nostaa, ja sormienkin kanssa haluan olla varovainen, sillä ainakin keskisormella ja peukulla on omat yleisesti ymmärretyt merkityksensä. Pieni ujo pikkurilli täältä kuitenkin olisi noustakseen. (Enhän tarvitse sitä nyt kaksisormijärjestelmällä kirjoittaessani, anyway). Sekin rohkenee kurkistaa pöydän reunan yli vain ensimmäisellä nivelellään.
Siinä mielessä melodinen trance on jäänyt omalla kohdalla bailuhistoriaan, ettei se enää taustatietona bileiden yleislinjasta innosta itseä pyykkäämään kiireellä parhaita bailuvaatteita, nukkumaan päiväunia tulpat korvissa, tankkaamaan pastaa hyvissä ajoin, tai mitään muuta tällaista. Kymmenisen vuotta sitten lähdin jopa varta vasten viipottamaan Nosturin aamubileisiin, jos tiedossa oli melodista tränseä - nykyisin avainsanat hard ja elektro herättävät minut aamutuimaan tehokkaammin kuin vihjaus melodisesta transesta. Joten biletystä melodytrancen tahtiin...? No, palataan aihiolle eläkevuosinani.
Kuuntelen kuitenkin yhä kyseistä musiikkia paljon kotioloissa. Levyhyllystä esmes löytyy paljon hyviä alan kokoelmia, kuten Ferry Corstenin auktoroima Solar Serenades sekä muutama Gary D:n parempi tripla-seedee. (Ja okei, löytyy liian moni Gary D:n huonompikin.) Kuntopyöräilyn kiihdyttäjinä ne ovat vailla vertaa, ja lisäksi minulle on tullut tavaksi kuunnella pippaloihin lähtiessä lämmikkeeksi jotain ihan muuta kuin mitä paikan päällä on luvassa. Ei siihen mitään filosofista syytä ole, tähän vain olen ajautunut. Eli mitä hardimpi yöpuhde on tiedossa, sitä melodisempi parranajomusiikki liplattaa kaiuttimista. Eli siis usein mölydinen räns.
Olen myös huomannut, että sellaiset barbaarit, jotka eivät muuten mukamas uskalla olla sellaisessa huoneessa tahi talossa kussa modernein nykyjytä soi, eivät mt:n pumpatuksessa edes tajua kuuntelevansa taustalla konemölinää, ellei heitä asian suhteen etukäteen pelotella. Melodisessa ränssissä on näet paljon elementtejä, jotka tekevät siitä noviiseillekin helposti lähestyttävää, kuten vaikkapa nostatukset ja - mikäpäs muu kuin - melodisuus.
Eli kuinka kiteyttäisin? "Ei enää mulle, mutta mielellään muille."
