Mun kaveri alkoi pousailemaan joskus 13-vuotiaana. Eka se pousaili ihan vaan kavereidensa kanssa jossain kiskan kulmalla, ja me ehdittiin jo pikkasen huolestua, mut se sano et sil on homma hanskassa, se voi lopettaa millon tahansa. Sit me alettiin huolestumaan kunnolla, kun se ei enää pitäny yhteyttä, vaan pousaili vaan kaikki päivät. Välillä se kävi toisessa kaupungissa asti pousaamassa ja tuli takas aina ihan väsyneenä ja vaatteet likasina, mut se sano silti kokoajan et se handlaa hommansa, eikä meil ollu siihen oikeen mitään sanomista. Sen porukat ei välittäny, eikä jatkuvat toimenpiteet poliisin osalta vaikuttaneet sen päätökseen ollenkaan. Sen jälkeen kuulin, että sitä ei oo näkyny enää missään. Mentiin kiskalle kattomaan, ja sen kengänjäljet lumessa oli viel tuoreet, sellaset kiiltävät, ihan ku joku ois seisonu niissä tosi pitkään. Siinä vieressä oli keko röökinnatsoja, Camelia tietty, lightiä. Ei se muuta polttanu, ku ei sen kaveritkaan polttanu. Sit mä huomasin sen. Se siiderilasi puhui omaa, karua kieltään maatessaan lumihangessa kiiltävien Adidaksenjälkien vieressä. Ja niitä oli monta, kun katteli vähän pidemmälle. Me ei oltu ollenkaan tajuttu miten vakavaksi se touhu oli mennyt, se oli siirtyny pousaamaan siiderilasi kädessä.
Sanomattakin selvää, että me ja kaikki sen kaverit etittiin sitä ihan hullun lailla läpi Espoon, Vantaan ja Kauniaisten. Sen jälkeen oli monta vuotta tosi hiljasta, me ei puhuttu koko asiasta eikä sen vanhemmat pitäny mitään yhteyttä. Ilmassa oli apaattista synkyyttä, ja sillon vasta me tajuttiin, että meidän nuoruus on ohi, kadonnut ikuisesti niihin syviin kengänjälkiin ja siiderinläikkiin läheisessä lumipenkassa. Viattomuuden aika oli loppu.
Yks kerrallaan meidän porukasta irtautui ihmisiä, jotka alko kanssa pousaaman. Tuli tunne, että taistelee hyökyaaltoa vastaan. Minne tahansa sä menit, sä näit jonkun pousaamassa. Koriskentällä nojailtiin tankoihin, leikkipuistoissa lapset istu aidalla ja supermarketit oli helvetillisiä. Joka penkillä, kadunkulmalla, kukkalaatikonreunalla ja roskiksen päällä pousasi joku.
Tuntui älyttömältä enää vastusta massan voimaa ja sit mä vihdoinkin päätin jättää äidin neuvot omaan arvoonsa ja kokeilin ensi kerran. Se tunne oli mahtava! Se oli kuin yhdistetty tieteellinen läpimurto, orgasmi ja levytyssopimus saksalaisen nettilabelin kanssa! Aivan uskomaton fiilis. Mä jäin koukkuun ensiyrittämästä, enkä ees yrittäny lopettaa. Siitä on nyt kohta kolme vuotta. Ai mitä mulle nyt kuuluu? Tuu kysymään. Löydät mut System Clubin tiskiltä, tai jonosta, pousaamasta.