Opettelen uudestaan tuntemaan. Niin paljon on tapahtunut, että ei voi todeta, kuin että onpa mies muuttunut. Toisaalta surullista, mutta toisaalta puhdistavaa. Toisaalta rohkaisevaa (ihminen muuttuu), mutta toisaalta pelottavaa. Itseensä tutustuminen on kuitenkin jatkuva prosessi, joten kai on aika mahdotonta tuntea itseään kokonaan. Väitän, että ne jotka sanovat tuntevansa itsensä täysin ovat aika jäykkiä persoonia.
Kun elää pitkän aikaa todella yksin paineessa, tajuaa kuinka haavoittuvainen ihmisen persoonan kehitysprosessi loppujen lopuksi on. Oma minä tukehtuu helposti, jos ei ole terveitä ihmiskontakteja joihin peilata tietoisuuttaan ja jos ei voi kasvaa muiden mukana. Oman minän kehittyminen estyy, kun mieli on täynnä muita asioita kuin omia. Loppujen lopuksi olemme enemmän ja vähemmän palapelejä ja osa palasista on muiden ihmisten palapeleistä. Metafora on ehkä hieman onnahtava, mutta kuvaa kuitenkin perusajatustani.
Siitä olen onnellinen, että ne asiat, mitä itsestään oppii ovat pääsääntöisesti kodikkaita ja tuntuvat omille. On kamalan rassaavaa löytää itsestään piirre, jota ei voi hyväksyä. Vielä kamalampaa on se, jos erehtyy ajattelemaan liikaa massan mukana ja ennestään kodikkaalta tuntuvat piirteet tuntuvat vierailta tai ei niin hyviltä. Siksipä vahva itsetunto on avain parempaan itsensä tuntemiseen. Ja parempi itsetunto tukeutuu monesti terveeseen fysiikkaan.
Kun kelailee tarpeeksi pitkälle, seuraa tuosta viimeisestä lauseesta aika hassu ja hemmetin maalaisjärkeenkäypä lopputulema. Jos juo tarpeeksi vettä, syö kaurapuuroa ja marjoja ja hiihtelee metsässä, niin on paremmat tsäänssit tuntea itsensä.
Taidanpa lähteä puurolle.
[muokattu 10.1.2003 14:50]