Suhteestasi tasapainoon

Musta ihmisen elämään kuuluu meren kuivumista, veden haihtumista pilviin ja hetken päästä sieltä kaatamalla alas takaisin maan pinnalle ja ryömien, valuen takaisin lähtökohtaansa......mereen....
Elämä kiertää tiettyä ympyrää joka katkeilee alkaakseen uudestaan.....
Jokainen päivä pitää elää niin että se on tuomionpäivä....sillä se on....joltain ihmiseltä saat syytteen, toinen tuomitsee, joku antaa armon käydä oikeudessa ja joku hyväksyy sinut juuri sellaisena omana itsenäsi.....
Ihminen siis tasapainoilee joka hetki arkielämässään, työssä ja vapaalla.....jokainen pieni ratkaisu muuttaa tulevaisuutta, merkitsee historiaa omalla kapulaisella kielellään....ihminen pähkäilee tulevaisuutta, murehtii menneisyyttä....tulevaisuutta voi korjata, menneisyys jää....miten tasapainottaa, hyvittää omat mokansa tulevaisuudessa....elää harmoonista elämää kanssa tovereisen kanssa.....
vaikka jalka välillä lipsahtaa jäisellä asfaltilla, hetken päätä pyöriteltyämme tasapainomme jälleen palaa ja jatkamme matkaa.....syöksyen, lentäen, harjujen huippuja tavoitellen....ihminen voi vapautua elämästä hyväksymällä sen että joskus tulee kuolemaan...silloin monet paineet häviää ja pelon osaa kohdata.....kuin sokea kalliokiipeilijä...me hapuilemme jokainen päivä pitävää otetta omasta elämän vuorestamme.....sovitamme tekomme moraalimme kanssa.....ja luomme oman maailmamme josta jonakin päivä poistumme......

Mikään muu ei tässä maailmankaikkeudessa ole pysyvää kuin muutos (ennen loppua ainakaan), joten mistään tasapainosta on turha puhua muuten kuin äärimmäisen lokaalissa mielessä - ja tällöinkin kyse on enintään väliaikaisesta tasapainosta. Abstraktimmassa mielessä kysymys voi vaikuttaa hieman mielenkiintoisemmalta, mutta oikeasti se sitä harvoin on. Palaan asiaan paremmalla ajalla.

Olen mielestäni saavuttanut oman henkilökohtaisen tasapainon, ainakin hetkeksi.

Olen joutunut tekemään monia uhrauksia, mitä en ehkä vuosi sitten en olisi tehnyt.
Olen joutunut myöntämään itselleni, etten ole niin vahva mitä luulen, olen antanut itselleni luvan olla heikko.
Olen päättänyt elää itseäni varten.

Teen kovasti töitä asioiden eteen joihin itse voin vaikuttaa kuten työ ja koulu.
Annan kuitenkin henkisten asioiden mennä omalla painollaan. En stressaa niin paljon enää kun joku komea mies hymyilee minulla ravintolassa tai osoittaa kiinnostustaan. En mieti mitä hän miettii. Annan tilanteen muotoutua itsestään enkä mieti liikoja.
En kuitenkaan heittäydy virran mukaan, vaar harkitsen kuitenkin tarkaan mitä itse teen, mutta en pyri enää hallitsemaan tilannetta.

Minulla on vihdoinkin tieto mitä elämältäni haluan, mutta en ole kuitenkaan kirjoittanut almanakkaan tarkkoja suunnitelmia. Suunnistan kohti päämäärääni mutta en kuitenkaan sido elämääni liian tiukasti sen ympärille.

Olen oppinut katumaan virheitäni tajuten kuitenkin kuinka paljon ne ovat minua kasvattaneet. Mutta olen lakannut jossittelemasta. Enää en tarraudu menneisyyteen, koska ne ovat tapahtuneet jo ja olen niistä maksanut. Mielestäni toistenkaan ei pitäisi liikaa takertua vanhoihin tapahtumiin.
Haluan, ettei minua muistettaisi virheistäni vaan siitä, että olen oppinut niistä.

Läpikäymäni muutos tuntuu ihan uskomattomalta, enkä itsekään tajua sitä oikein vielä. Kai sitä voisi kutsua jopa aikuisuuden lekaksi. Mutta tiedän, että minulla on hyvä olla ja olen onnellinen.

\”Minulle kuuluu pelkkää hyvää, kiitos!\”

Arminin postaus edustaa juuri sitä käsitystä, mikä tuntuu olevan kovin yleinen. Tämän käsityksen mukaan henkilökohtainen tasapaino tulkitaan tilaksi, jossa on hyvä olla. On kasvettu ihmisenä, otettu opiksi virheistään, on päämääriä joihin pyrkiä jne. Tasapaino siis toimii eräänlaisena onnellisuuden synonyyminä - elämäni on tasapainossa, siis minulla on kaikki hyvin. Kukaan on tuskin koskaan kuullut vaikka kenenkään kodittoman sanovan elämänsä olevan tasapainossa, vai onko? Kysyn nyt kuitenkin, että onko tuossa Arminin kuvaamassa tilassa todella kyse tasapainosta ja onko tasapaino oikeasti tila, johon kannattaa pyrkiä?

Itse näen todellisen tasapainon tilana, jossa mikään ei muutu suuntaan eikä toiseen. Jos elämäni olisi tasapainossa, olisin siis eräänlaisessa pysähtyneisyyden tilassa, jossa asiat eivät parane eivätkä huonone. Henkilökohtainen kasvu vähintäänkin hidastuisi, kun ei olisi kriisejä taikka suuria ilonaiheita ja koko elämä olisi yhtä ja samaa. Vaikka olisikin käynyt niin hyvä tuuri, että tuo tasapainopiste saavutetaan varsin korkealla ”onnellisuusakselilla”, niin olisiko tuo tasapainossa oleminen oikeasti elämistä? Vai sattuisiko sitä vain olemaan tavallista iloisempi marsu juoksupyörässä?

Toinen ongelmakohta on tasapainon määrittäminen. Milloin oikeasti olen tasapainossa ja kuinka suuressa mittakaavassa? Tällä hetkellä voisin sanoa, että harrastukset tasapainottavat töitä ja opiskelua, hyvät ystävät tasapainottavat parisuhde-elämän olemattomuutta ja rahattomuutta taas tasapainottaa se, että veljenikään ei ole varoissaan. Onko elämäni tasapainossa? Pihkat. Asiat muuttuvat koko ajan. Opin uutta töissä, treenit vievät kohti yhtä päämäärää ja opinnot sujuvat välillä paremmin ja välillä huonommin. Välillä tuntuu siltä, että haluaisi olla ainoa ihminen maailmassa ja välillä taas kaikki on hyvin ja ystävät ihania. Ja joka kuun alussa opintorahat saapuvat tilille.

Tunne-elämän tasapainostakaan on turha puhua niin kauan kuin ahdistus ja hyvä olo pelaavat keskenään jalkapalloa tunneskaalani tasamaalla. On vaikea löytää mitään skaalaa, jonka mukaan olisin tasapainossa - ja hyvä niin. Suunta on tällä hetkellä ylöspäin ainakin joillain osa-alueilla, joten miksi ihmeessä haluaisin olla tasapainossa? Mitä minä siitä oppisin? Miksi haluaisin jämähtää tähän elämänvaiheeseen, kun asiat voisivat olla huomattavasti paremminkin? Jos kehityksen suunta kääntyykin jossain vaiheessa jyrkkään laskuun, niin se on vain jälleen yksi tilaisuus oppia, kasvaa ja samalla vihata ihmiskuntaa.

Onko tasapainon tila siis tila, jossa todella eläisi - kokisi elämän? Vaikea uskoa. Minua voisi monella tapaa syyttää siitä, että en ole ”todella elänyt”, mutta ainakaan elämäni ei ole tasapainossa ja se on mielestäni hyvä alku.

Kysymys tasapainosta on mielenkiintoinen. Miksi ihminen oikeastaan haluaa päästä tuohon tilaan? Eihän maailmankaikkeus suinkaan ole tasapainoinen. Se ei pyri järjestelmällisyyteen, asioiden lajitteluun tai ymmärtämiseen. Kaikkein luonnollisinta ja ”tasapainoisinta” on kaaoksessa. Fysiikan kautta ajateltuna silloin kaikki on tasapainossa - entropia on vähiten energiaa vievä tila. Tasapaino, siten kuin se yleensä ymmärretään, on siis epäluonnollista.

Ihminen sen sijaan on kummallinen olento. Harvoja asioita teemme niinkuin olisi luonnollista. Emmekä tässäkään tapauksessa. Jokin pakottaa meidät luomaan järjestelmiä kaaoksen keskelle. Me luomme lakeja, yhteiskuntarakenteita, luokittelemme ihmisiä, asetamme heille erilaisia tahtäviä ja tarkoituksia. Lajittelemme kaikkea: eläimiä, kasveja, avaruuden kappaleita, cd-kokoelmaamme.. Yritämme räpiköidä kaaosta vastaan, usein tiedostamatta sen mahdottomuutta. Tuskinpa siis se, mihin pyrimme, on tasapainoa.

Olen niitä ihmisiä jotka eivät pysty olemaan viittä sekuntia liikkumatta, aina hieman hermostuneen oloinen, puhun paljon ja nopeasti. Niitä tyyppejä jotka odottaessa jotain kävelevät edestakas kuin vangitut eläimet.
Alussa oli rauha, sitten pikkuhiljaa elämä eteni ja asioita tapahtui, ketjureaktio alkoi, aluksi asioilla oli tapana purkautua, nyt olen pitänyt ne paikoillaan ja nyt olen superlatautunut, ympärilläni pyörii kaaos ja minä seison siinä keskellä, myrskyn silmässä, tasapainoilen veitsenterällä, nyt ei tarvita kuin yksi tönäisy suuntaan tai toiseen ja sitten, kuten lontoolaiset sanoo ”I'll be all over the place”.
Itseasiassa tapasin tuossa erään ihmisen jonka kanssa tuli juteltua niitä näitä, jossain vaiheessa hän totesi, että olen aikamoinen keskitienkulkija, johon vastasin, että eikö kaikkien mahdollisten ääripäiden keskiarvo ole keskellä? Eli minun tasapainoni on minun kaaokseni. Ja minä pidän minun kaaoksestani koska sen kanssa tunnen olevani enemmän elossa kuin kaikissa muissa olotiloissa yhteensä.

Mitähän tähän kirjoittaisi ilman että koko homma karkaa turhan korkealentoiseksi...

Uskon että kaikki, kaiken summa, on aina tasapainossa. Että ilman miinuksia ei ole plussia ja että niitä on lopulta aina yhtä paljon. Ilman pahaa ei ole hyvää, eikä ilman surua iloa. En pidä tasapainoa tunnetasolla kovinkaan tavoiteltavana olotilana, pikemminkin näen sen turtumisena ja turhuutena. Mitä enemmän on valmis kärsimään, sitä enemmän saa myös kokea onnea, ja hitto soikoon, olisiko tämä kaikki minkään arvoista jos se olisi täysin tasaista eikä tuntuisi oikein miltään? Olen kiitollinen jokaisesta kolhusta, en vaihtaisi hetkeäkään. Jossain elokuvassa lainattiin jonkun kehittämää mietelausetta, en muista missä ja kenen, mutta sisältö kuului jotakuinkin näin: ”Jos minun pitäisi viettää ikuisuus joko tuntien kaipaavaa surua tai täysin tunteettomana, valitsisin kaipaavan surun”. Tuon allekirjoitan täysin. Kaikkein pahinta on jos ei tunne mitään, sen tapahtuessa elämä menettää merkityksensä. Käyn mieluummin vuoristorataa läpi niin paljon kuin voimani ikinä kestävät, kuin jämähdän tasaisuuteen ja siihen ettei mikään herätä minussa mitään reaktioita.

Yleisellä tasolla asioita arvioitaessa sen sijaan tuntuu että ”totuus” on aina lähimpänä sitä mustan ja valkoisen keskipistettä. Olisi pirun ihanaa ja helppoa jos maailma olisi mustavalkoinen, mutta todellisuus on jotain muuta. Hyvät päämäärät eivät aina takaa hyvää lopputulosta, pikemminkin sokea idealismi usein tuhoaa sen nimenomaisen asian jota sillä pyritään parantamaan. Suurimpia omia dilemmojani varmaankin on tämä klassinen ”pyhittääkö tarkoitus keinot?”. Tuntuu, että vaikka tuohon kysymykseen vastaisi miten, niin lopputulos on aina huono.

Ohoh... Vaikea aihe, mielenkiintoinen, haastava. Hieno.

Tähän on hyvin vaikea, ainakin minun, vastata jotenkin järkevästi, joten en edes yritä. Tasapaino elämässä, maailmassa, universumissa, se on. Sille ei kukaan ihminen mahda mitään. Maailma pyörii itsensä ympäri kaikella voimallaan, ympyrä, kehä sulkeutuu ja palaa jälleen alkuunsa. Se muuttuu ehkä matkan aikana mutta pyörii samalla voimalla koko ajan. Voima hajoaa pienempiin osiin, mutta kaikki mitä on, se on koko ajan.

Energiaa ei katoa, se vain muuttaa muotoaan.
Ihminen ei katoa, me vain muutamme muotoamme.

Mielemme, ajatuksemme, tekomme eivät katoa, ne vain muuttavat muotoaan, kunnes, jonkin oudon kaaoksen jälkeen ympyrä sulkeutuu jälleen. Vastavoimat vetoavat toisiinsa, atomit hajoavat ja muuttuvat -positronien ja elektronien sulautuessa toisiinsa- valoksi, joka kiitää ympäri maailman kunnes tietty reaktio saa sen jälleen muuttamaan muotoaan.

Mieli vaeltaa kohti suuruutta, valoa, nirvanaa. Se aloittaa pienestä ja matkaa kohti syklin huippua. Sen saavutettuaan se huomaa olevansa osa vieläkin suurempaa sykliä, jonka lakipisteen saavutettuaan se huomaa jälleen olevansa alussa, pienimmässä syklissä.

Mieli jalostuu ja kehittyy, tekee hienoja arvoja ja moraaleja. Kenen vuoksi? Itsensä, maailman, toisten ihmisten? Onko pyytettömyys ja nöyryys kenenkään muun vuoksi kuin itsesi?

Pimeydessä voi olla valoa, mutta pimeyttä ei koskaan valossa.

Kuin tasapainottaakseen vääryyttä, sotimista, kuolemaa, katkeruutta, kipua sekä kärsimystä, pahuus on ollut lähde ja hedelmällinen maaperä suurimmille haaveillemme, unelmillemme ja onnistumisillemme. Hyvyys, pahuus -energia, ei koskaan katoa, se vain muuttaa muotoaan.


Ajatus ei koskaan katoa, se vain muuttaa muotoaan.