lyhytkertomus

Olin selälläni. Kirkkaan sinisellä taivaalla kolme pilveä jahtasivat toisiaan
laiskasti. Maa selkääni vasten tuntui kylmältä. Viime yönä tulivat
ensimmäiset yöpakkaset. Ruoho oli vielä kuurassa yön jäljiltä. Vasemman
käteni alla tunsin, kuinka elämänhalu palasi kohmeessa olevaan
ruohomättäseen. Hetki sitten niin helposti katkeavat ruohonkorret olivat
ruumiini lämmössä sulaneet ja saaneet sitkeän kimmoisuutensa takaisin.

Muistelin viime iltaa ja kahvin lämmintä tuoksua. Olin saanut valmiiksi
toistakymmentä tuohisormusta. Olen tehnyt niitä jo jonkin aikaa ihan
omaksi ilokseni ja yksinäisiä iltoja piristääkseni. Minulla oli viime aikoina
ollut niin paljon ylimääräistä aikaa. Odottelu tuntui jo työltä.

Suuren koivussa alimmalla oksalla oli pieni punarinta. Jostain syystä se
katsoi minua säälien. Pieni pää kallellaan se tuijotti minua kuin välillämme
olisi ollut tuhansia kilometreja ja satoja vuosia elettyä elämää. Hetken
ajan tunsin jonkinlaista yhteyttä sen kanssa ja jaoimme elämän pienet ja
ohimenevät ilot ja surut.

Etäinen humina, jota en aikaisemmin ollut huomannut vahvistui. Kuulosti
kuin isot autojonot ajaisivat tauotta kohti päämääräänsä koskaan
saapumatta perille. Ääni oli toivoton ja se tuntui kasvavan koko ajan. Aika
tuntui kuluvan hitaasti. Suljin silmäni hetkeksi.

Heräsin äkisti siihen, kun joku huusi nimeäni. Avasin silmäni ja hetkeen en
nähnyt mitään. Jokin henkilö lähestyi minua. Hän tuntui hyvin etäisesti
tutulta. Olin varmaan nähnyt hänet jossain aikaisemmin. Hän oli
pukeutunut kokonaan vihreään asukertaan ja vahvoihin saappaisiin. Suuri
olkalaukku hakkasi hänen vasenta kylkeään hänen juostessaan. Mietin,
että hänen kannattaisi korjata tuon ison laukun asentoa, tuollaisessa
asennossa olisi varmasti pidemmän päälle tuskallista juosta. Puuskuttaen
hän pysähtyi luokseni. Hänellä oli jotain valkoista ja punaista vasemmassa
hihassaan, mutta en saanut siitä selvää kun hän kääntyi äkisti.

Hän avasi ja sulki suutansa aivan kuin olisi puhunut, mutta en kuullut
mitään. Kerroin sen hänelle ja pyysin puhumaan lujempaa. Hän katsoi
minua oudosti ja mietti hetken. Mietin missä olin nähnyt hänet
aikaisemmin.

Säpsähdin uudestaan hereille kun minua nostettiin istuvaan asentoon.
Sanoin hänelle, että olisin voinut nousta omin voimin ja olin hieman
ärtynyt hänelle kun minut oli herätetty niin äkisti.

Minulla ei ollut jalkoja.

Koko alaruumiini oli tiessään ja jäljellä oli vain verisiä riekaleita. Vierelläni
uurastavan miehen hihassa oli punainen risti valkoisella pohjalla.

Välähdyksenomaisesti muistin kuinka kuinka vain hetkeä aikaisemmin olin
juossut kohti metsänreunaa . Olimme joutuneet tykistökeskitykseen.
Kranaatti oli varmaan räjähtäessään repinyt minulta jalkani. Jostain syystä
tämä tuntui täysin yhdentekevältä enkä pelännyt kuolemaa. Tunsin kuinka
elämä pakeni ruumistani kuin vesi padon murrutta. Ei ollut enää muuta
kuin nuo kolme pilveä taivaalla ja tuo yksinäinen punarinta, joka vieläkin
katsoi minua oksaltaan. Koivussakaan ei ollut enää lehtiä. Ne olivat
pudonneet. Oli syksy.