Heräsin tiistaina aamulla klo. 8.15. siihen, että en saa henkeä. Kurkku on niin kipeä, ettei pysty edes nielemään. Vedän buranan ja menen nukkumaan. Puolen päivän jälkeen olo on edelleen hirveä, pitää vielä mennä illaksi töihin.
Vuoro on täynnä aloittelijoita ja kaikki menee päin helvettiä. Olemme kuin ihmeen kaupalla ajoissa valmiita. Sitten havahdumme siihen, että meillä on eräs extranakki, jonka tekemiseen menee 2,5h yliaikaa. Kiroillen päästään pois töistä.
Kotiin ajessa menen 60km/h alueella 90km/h ja huomaan edessäni joukon poliiseja, jotka pakottavat pysähtymään. Nyt lähti kortti - ajattelen, koska minulla on jo yhdet sakot alla. Sitten iloisesti hymyilevä naispoliisi sanoo: Puhallutusratsia! - eli minun ajonopeuttani ei oltu mitattu. Kaikki kunnossa, niin kuin pitääkin, naispoliisi toikaisee ja päästää minut jatkamaan matkaa ystävällisen hymyn kera.
On se niin kumma, miten kaikki päivän vastoinkäymiset pyyhkiytyivät päästä yhden pienen onnepotkun takia, ja se että joku jaksoi edes vähän lisätä iloisuutta ammattitaitoonsa. Nyt vain hymyilyttää!