Ilmastonmuokkauksen historia pähkinänkuoressa

#1 • • 2013 gaikogu Guest

[:]

Alkusanat:

Olen lukenut Tampereen kirjaston kaikki ilmastoa käsittelevät kirjat. Aluksi kummastelin kun mistään näistä ei löytynyt mainintaa itse ilmastonmuokkauksesta: liittyyhän se olennaisesti itse ilmastoomme. Sitten muistin kuinka ydinalan expertti Arto Lauri joskus sanoi, että uudemmista kirjoista jätetään tarkoituksella "epämiellyttäviä" faktoja pois jotka asettaisivat ydinvoiman huonoon valoon: vanhemmissa kirjoissa näitä vielä on.

Niinpä huomasinkin, että kaikki lukemani kirjat olivat suhteelliset tuoreita painoksia. Kysyin virkailijalta siis, eikö teillä ole yhtään vanhempaa kirjallisuutta aiheesta ja sain vastauksen, että niitä pidetään erillisessä varastossa "piilossa".. No lainasin näistä kolme kirjaa ja heti toisesti löysin tämän tekstin jonka nyt kirjoitin myös koneelle.

Pitää muistaa, että kirjan kirjoittaja kertoo tässä vain virallista tietoa. Mutta ei ole mitään epäselvyyttä siitä, etteikö Suomessakin tehtäisi ilmastonmuokkausta tänä päivänä. Käsittääkseni on joko tapahtunut niin, että edelliset ilmastonmuokkaukset ovat sekoittaneet koko planeetan sään ja nyt on pakko tehdä sitä vain lisää kokoajan vaikka ääriolosuhteet täällä Suomessakin jatkuvasti lisääntyvät. Toinen teoriani on, että tätä tehdään ensisijaisesti sen takia, että nyt suurvallat keskenään kilpailevat sateesta: se yritetään saada satamaan omille maille, pois toisen mailta. Kun ruokaa nyt kaikki tarvitsevat ja ilman vettä ei ole ruokaa! Kolmas teoria on, että tällä yritetään globaalisti hillitä ilmaston lämpenemistä.

Miksi siis asiasta ei julkisesti puhuta? No, voinemme aloittaa siitä että antaisitko sinä luvan valtiolle suihkuttaa päällemme kemikaaleja? Toisekseen, miten tällainen vuosikausia jo jatkunut ilmastonmuokkas vaikuttaa ilmastoon loppupeleissä? Suomessakin on ollut muutamina vuosina varsin kummallisia säitä. Planeetan ilmakehä on yhteinen: kun Kiinassa ruiskutetaan kemikaaleja korkealle ilmakehään, ne pysyvät siellä vuosia jos eivät sada alas. Suomeen tulevasta pienhiukkaspäästöistä tulee jo nyt yli 80% kaukolaskeumana mm. Englannista. Lopuksi vielä aiheeseen liittyviä linkkejä.

Kirjan nimi: Pilvibongarin opas, kirjoittanut Gavin Pretor-pinney vuonna 1988, uusin painos julkaistu vuonna 2006, Suomeksi Gummerus kirjapaino oy Jyväskylä vuonna 2007

[:]

Pilvien kylvämistä kehiteltiin 1940-luvulla General Electric Companyn laboratorioissa Schenectadyssa New Yorkin osavaltiossa, ja ala oli kahden tiedemiehen, Irving Langmuirin ja Vincent Schaeferin, lempilapsi. Langmuir oli laboratorion johtaja ja arvostettu tieteilijä, joka oli saanut Nobelin palkinnon vuonna 1932. Schaefer puolestaan oli hänen kaksikymmentäviisi vuotta nuorempi tutkimusavustajansa.

Toisen maailmansodan aikana laboratoriot tuottivat sotilaallisia tutkimuksia Yhdysvaltain hallinnolle. Langmuirin ja Schaeferin tehtävä oli kehitellä erilaisia laitteita, ja he keksivät esimerkiksi savugeneraattorin, jonka avulla sotilaallisia operaatioita pyrittiin kätkemään viholliselta. He yrittivät myös ratkaista lentokonesiipien jäätymisongelman, joka aiheutti lennoilla vaaratilanteita. Siipien pinnalle kerääntyy jäätä, kun lentokone lentää pakkasessa pilvikerroksessa, joka koostuu alijäähtyneistä pisaroista (huom. vesi voi olla alijäähtynyttä jopa -40 pakkasessa eli nestemäistä). Jäällä voi olla tuhoisa vaikutus koneen aerodynamiikkaan, koska jää muuttaa siiven muotoa ja saattaa johtaa kohtalokkaaseen korkeuden menetykseen.

Kaksikon kiinnostus suuntautui kuitenkin pian jääkiteiden lisäämiseen, ei suinkaan niiden vähentämiseen. Siipien jäätymiskokeet olivat opettaneet, että kiteytyminen on tärkein tapa, jolla alijäähtyneet vesimolekyylit kasvavat tarpeeksi suuriksi pudotakseen sateena maahan. Langmuirin ja Chaeferin mieleen juolahti, että jos heidän onnistuisi jäädyttää pilvien pisarat, he saisivat pilvet myös luultavasti satamaan.

Langmuirilla ei ollut ilmatieteellistä koulutusta sen enempää kuin Schaeferilläkään. He näkivät alijäähtyneitä vesipisaroita ensimmäisen kerran elämässään patikoidessaan pakkassäällä Mount Washingtonilla New Hampshiressä. Innokkaina vuorikiipeilijöinä he olivat käyneet usein vuoren säähavaintoasemalla sodan aikana. Vuorenhuipulla pilvien keskellä, 1919 metriä merenpinnan yläpuolella, he huomasivat hämmästyksekseen, että pilvissä oli nestemäisiä vesipisaroita reilusti alle nollassa asteessa. Pilvien pisarat jäätyivät vasta kohdattuaan jotakin kiinteää, jolloin ne muodostivat huurretta kivien, puiden ja rakennusten päälle. Pisarat olivat alijäähtyneitä eli kyllin kylmiä muuttumaan jääkiteiksi, mutta vasta kun tarjolla olisi ytimiä, joista aloittaa.

Alijäähtyneiden pisaroiden kummallinen käytös kiehtoi Langmuiria ja Schaeferiä niin, että he pystyttivät laboratorioonsa päältä avonaisen pakastimen, jonka avulla he saattoivat tutkia keinopilviä. Kun he hönkäisivät pakastimen -20 asteiseen ilmaan, he saattoivat tarkkailla hengityksensä tiivistymistä pilveksi, jonka pisarat olivat alijäähtyneitä. Tieteilijäkaksikko järkeili, että jos he löytäisivät näille vapaana leijuville pisaroille sopivia jäätymisytimiä, he voisivat kylvää niitä myös oikeisiin pilviin ja panna ne satamaan lunta tai vettä.

[:]

Pilvien kylvöön liittyvä teoria oli kirkkaana tiedemieskaksikon mielessä, mutta sopivien tiivistysytiminä toimivien hiukkasten löytäminen osoittautui haasteeksi. Langmuir ja Schaefer kylvivät pakkasarkkuunsa kaikenlaista saadakseen alijäähtyneet hengityshuurpilvet jäätymään. Pakastimeen heitettiin muun muassa nokea, tuliperäistä tuhkaa, rikkiä, silikaatteja ja hienoksi jauheuttua grafiittia. Ilmakehässä on kaikkia noita aineita, joten Langmuir ja Schaefer olettivat, että ne saattaisivat toimia pilvien pisaroiden jäätymisytiminä luonnossakin. Mutta yhdelläkään niistä ei ollut sanottavaa vaikutusta alijäähtyneisiin hengityshuurupilviin. Kaksikko alkoi jo ihmetellä, saisivatko he pisaroita koskaan jäätymään. Sen lisäksi jatkuva hönkiminen alkoi hengästyttämään.

Eräänä päivänä, kun Langmuir oli poissa, Schaefer teki ratkaisevan läpimurron. Hän oli laskenut pakastinkammion lämpötilaaentisestään ja lisännyt sinne kuivajäätä eli hiilihappojäätä, joka on noin -78 asteista, kiinteytettyä nestemäistä hiilidioksidia. Hengityshuurupilvi alkoi pian kimmeltää ja välkähdellä valossa. Pilvi muuttui salamannopeasti jääkiteiksi, jotka putosivat arkun pohjalle monisakaraisina niin kuin aidot lumikiteet. Kylmentämällä arkun reilusti alle -20 asteen Schaefer oli saanut alijäähtyneet pisarat jäätymään ilmna ytimiä.

Tutkimustensa jälkeen tiedemiehet havaitsivat, että -40 astetta on kriittinen piste, jossa alijäähtyneet pisarat jäätyvät ilman jäätymisytimiäkin. He suunnittelivat kylvävänsä pilviin hiilihappojääjyväsiä, jolloin pilven pisarat mahdollisesti jäätyisivät ja sataisivat lumena maahan. Jäätymisytimien etsintä joutui hyllylle. Langmuir ja Schaefer halusivat nähdä, mitä aitoon pilveen nakattu hiilihappojää saisi aikaan.

[:]

13. marraskuuta 1946 Schaefer lensi alijäähtyneen sumuseinämän yllä Pittsfieldissä Massachusetssissa ja sumutti pilveen reilun kilon hienoksi jauhettua hiilihappojäätä. Viidessä minuutissa lumihiutaleita alkoi muodostua siihen pilvenosaan, johon ainetta oli sumutettu. Hiutaleet putosivat kilometrin ennen kuin haihtuivat pilven alla olevaan lämpimään ilmaan. Alijäähtyneiden pisaroiden jäätymi- ja putoamiskohtaan jäi vain reikä. Myöhemmissä kokeissa todistettiin, ettei reikä ollut syntynyt pilveen luonnollisesti, ja ylöeisön seuratessa aljiäähtyneeseen sumupilveen leikattiin hiilihappojäällä General Electricin logo.

Nämä varhaiset koelennot aiheuttivat valtaisan julkisuusmylläkän. Taito muuttaa pilvien käyttäytymistä näytti olevan härnäävän lähellä. Langmuir puhui innoissaan sivu suunsa. Hän ylisti lehdistölle, mitä kaikkea heidän keksintönsä toisi mukanaan: olisi vain ajan kysymys, koska he osaisivat lisätä sateen määrää ja nujertaa kuivuuden. Jos he oppisivat kiihdyttämään ukkospilvien pisaroiden jäätymistä, he voisivat vaikuttaa pilvien dynamiikkaan ja vähentää raemyrskyjä, jotka tuhosivat arvokkaita viljasatoja. Hän jopa väläytti mahdollisuutta rukata hurrikaanien pyörrekurimusta niin, että hurrikaani voitaisiin ohjata asumattomille seuduille.

Ilmatieteilijöiden mielestä Langmuirin lupauksilla ei ollut katetta. He tiesivät, että suuri yleisö pilkkasi heidän vaikeita yrityksiään ennustaa säätä, ja he pelkäsivät ulkopuolisten esittämien väitteiden vahingoittavan heidän ennestäänkin huonoa mainettaan. Langmuirin ja ilmatieteilijöiden välille kehkeytyi pian kitkerä sananvaihto, jota käytiin tieteellisissä julkaisuissa. Vaikka pilvien käyttäytymistä voitaisiinkin muuttaa hiilihappojään avulla, ei ilmatieteilijöiden mukaan ole sillä sanottu, että se olisi taloudellisesti järkevää. Suuren mittakaavan pilvikylvöt tulisivat monin verroin kalliimmiksi kuin niistä saadut hyödyt.

Langmuir ja Schaefer eivät kuitenkaan lannistuneet, ja heidän tutkimuksensa etenivät jälleen, kun General Electricin laboratorioille saapui kolmas tutkija, Bernard Vonnegut. Vonnegut oli varma, että oli mahdollista löytää jäätymisytimenä toimiva kemiallinen aine, joka jäädyttäisi pisarat kriittisessä alle -40 asteessa. Hän seuloi läpi kemikaaleja, joilla oli jäänkaltainen kiderakenne, sillä hän uskoi veden jäätyvän todennäköisimmin itseään muistuttavaan aineeseen.

Hän käytti apuna röntgenkristallografiaa ja huomasi, että hopeajodidi oli vakavasti otettava ehdokas. Ja tosiaan, kun Vonnegut pöläytti hopeajodidikiteitä pakastinarkun alijäähtyneeseen pilveen, jotakin dramaattista tapahtui. Pilvi jäätyi silmänräpäyksessä kiteiksi ja putosi lumena arkun pohjalle. Hopeajodidi osoittautui ytimeksi, jonka ympärille alijäähtyneet pisarat jäätyivät niinkin lämpimässä kuin -4 asteessa. Nyt General Electricin ulkopuolellakin herättiin asiaa, ja vuonna 1947 Yhdysvaltain hallitus alkoi rahoittaa yhtiön pilvikylvötutkimusta. Tutkimusta jatkettiin yhtiössä nimellä Project Cirrus (untuvapilviprojekti) 1950-luvulle saakka, jolloin se siirrettiin merivoimien asetutkimuskeskukseen Kalifornian China Lakeen. Hetkinen - asetutkimuskeskukseen?

[:]

Historia on osoittanut kerta toisensa jälkeen, että sää voi vaikuttaa taistelun lopputulokseen enemmän kuin sotilaallinen voima. Muistellaanpa persialaissotia 400-luvulla eaa. Kuningas Dareios pyrki vahvistamaan Persian valtakuntaa ja hyökkäsi Kreikkaan mukanaan sotajoukko, joka oli monin verroin kreikkalaisten joukkoja vahvempi, mutta sää heitti koko ajan kapuloita rattaisiin. Erään kerran persialaisten yllätyshyökkäys meni piloille, kun voimakas rajuilma tuhosi melkein kokonaisen sotalaivueen.

Waterloon taistelun aattona vuonna 1815 ranskalaisten ja liittoutuman joukot joutuivat ankaraan vesisateeseen. Vaikka ranskalaisia oli enemmän kuin Wellingtonin joukkoja, Napoleon ei kyennyt hyökkäämään taistelupäivän aamuna ennen kuin maa oli kuivunut sen verran, että hän sai tykistön asemiin. Viivytyksen aikana preussilaiset ehtivät taistelukentälle parahiksi liittoutuneiden avuksi ja varmistivat ranskalaisten tappion.

Sää vaikutti suuresti myös Normandian maihinnousun onnistumiseen vuonna 1944. Liittoutuneet tiesivät, että menestyksellinen maihinnousu vaatisi otollisia sää- ja vuorovesiolosuhteita ja kirkasta kuutamoa. Ennusteiden mukaan 5. kesäkuuta oli paras yö vuorovesien ja kuutamon kannalta, mutta hyökkäystä edeltävinä päivinä sää vaikutti tyypillisen epävakaalta. Iso-Britannian ilmatieteen laitoksen, merivoimien sääpalvelun ja Yhdysvaltain ilmavoimien sääpalvelun vastaavat meteorologit työskentelivät yksissä miehin, jotta he osaisivat neuvoa liittoutuneiden joukkojen ylipäällikölle sopivan hyökkäyspäivän. He laativat kaikkien aikojen tärkeimmän sääennustuksen, jonka mukaan 6. kesäkuuta oli tiedossa tyyntä säätä. Maihinnousua siirrettiin vuorokaudella ja loppu onkin historiaa..

Ei ole kovin vaikea ymmärtää, millaisen sotilaallisen etulyöntiaseman saisi kansakunta, joka pystyisi hallitsemaan taistelukenttien säätilaa. Niinpä kun Yhdysvaltain tiedustelupalvelu alkoi 1950-luvun lopulla raportoida Neuvostoliiton säänmuokkauspyrkimyksistä, Yhdysvaltain hallinnossa huolestuttiin. Elleivät he itse hallitsisi säätä, se hallitsisi heitä. Vuonna 1957 presidentin säähallinta-asioiden neuvontakomitea päätteli, että "Sään muokkaaminen saattaa olla joskus atomipommiakin tärkeämpi ase". (huom. tavallisessa ukkospilvessäkin saattaa olla satojen atomipommien verran energiaa!) Näyttää siltä, että yhdysvaltalaisten ja neuvostoliittolaisten välillä käytiin paljon puhutun kylmän sodan asevarustelukilvan lisäksi myös salaista sääasekilpaa. 1960-luvulla, kaksi vuotta Vietnamin sodan puhkeamisen jälkeen, Yhdysvallat kokeili pilvien kylvämistä taisteluolosuhteissa - äärimmäisen salassa.

[:]

3. heinäkuuta 1972 The New York Times julkaisi etusivullaan Pulitzerilla palkitun toimittajansa Seymor Hershin artikkelin, jossa paljastettiin Valkoisen talon ja Yhdysvaltain tiedustelupalvelun CIA:n johtama salainen operaatio Vietnamin sodan aikana. Hersh väitti, että yhdysvallat oli kylvänyt kemikaaleja pilviin sateen toivossa seitsemän vuoden ajan Laosissa (huom. google myös "agent orange") , Vietnamissa ja Kambodzassa.

Ne ovat monsuunisadealueita. Monsuunikauden aikana sade pehmensi Ho Chi Minhin poluksi kutsutun viidakkotieverkoston mutavelliksi ja täysin kulkukelvottomaksi. Yhdysvaltain hallinnossa tiedettiin hyvin, miten tärkeä reitti oli Vietkongin sisseille ja Pohjois-Vietnamin armeijalle. Vihollisvoimien elintärkeä huoltoreitti mutkitteli Pohjois-Vietnamista Laosin ja Kambodzan halki Etelä-Vietnamiin. Yhdysvaltalaiset keksivät, että jos he lisäisivät sateen määrää tuolla reitillä monsuunikauden alussa ja lopussa, he pidäntäisivät sadekauden kestoa ja saisivat häirittyä vihollisen liikkeitä enemmän.

Hersh paljasti artikkelissaan, että yhdysvallat hyödynsi pilvikylvöä ensimmäisen kerran Etelä-Vietnamissa. Tarkoitus oli yllättävää kyllä ihmisjoukkojen hajottaminen. Mielenosoitukset alkoivat olla yhä suurempi riesa Yhdysvallan tukemalle Diemin hallitukselle Etelä-Vietnamissa. "Hallitsuksella oli monenlaisia ongelmia buddhalaisten kanssa", CIA:n lähde kertoi Hershille. "Mielenosoituksissa he vain seisoivat paikoillaan, vaikka poliisi suihkutti heidän päälleen kyynelkaasua. Me kuitenkin huomasimme, että he lähtivät aina pois sateen tullen. CIA hankki paikalle Air American Beechcraftin ja lastasi siihen hopeajodidia. Tuli uusi mielenosoitus ja me kylvimme alueen. Alkoi sataa."

Seuraavaksi Yhdysvallat käynnisti 29.9.-27.10.1966 kestäneen huippusalaisen, laajamittaisen sateenkylvöhankkeen Amnamin vuoristossa, joka sijaitsee enimmäkseen Laosin puolella. Hanke sai koodinimen Project Popeye (Kippari-Kalle-projekti). Hanketta pidettiin niin arkaluontoisena, että siitä tiesivät armeijan lisäksi vain Yhdysvaltain presidentti, puolustusministeri, ulkoministeri ja CIA:n johtaja.

56 lennon jälkeen katsottiin, että 85 prosenttia pilvistä oli reagoinut toiveiden mukaisesti, joten Tyynenmeren alueen ylipäällikkö raportoi puolustushaarakomentajien neuvostolle, että "sadetta lisäävät pilvikylvö vihollisen tieverkoston yllä Laosissa ovat arvokas taktinen ase." Operatiivinen pilvienkylvö alkoi 20. toukokuuta 1967 ja jatkui kuusi vuotta Laosissa, Pohjois- ja Etelä-Vietnamissa ja Kambodzassa, ja sen vuosittaiset kulut olivat noin 3,6 miljoonaa dollaria. On mahdotonta sanoa, lisääntyikö sade tosiaan, koska sadantaa ei mitattu järjestelmällisesti sitten ensimmäisen koekylvön, jota ei myöskään voi pitää tilastollisesti tarkkana. Joka tapauksessa Yhdysvaltain puolustusvoimien tiedustelupalvelu DIA arvioi myöhemmin, että pilvien kylväminen lisäsi sadetta paikallisesti jopa 30 prosenttia.

Jack Anderson oli paljastanu asian kolumnissaan jo vuosi aiemmin, mutta Hershin etusivun uutinen toi asian suuren yleisön tietoisuuteen. Asiasta nousi valtava häly, ja sen seurauksena Yhdysvaltain senaatissa esitettiin hankalia ja kiusallisia kysymyksiä, jotka koskivat sään muuttamisen sotilaallista käyttöä Vietnamissa. Vastaukset olivat ensin vältteleviä, mutta ne johtivat senaatin päätöslauselmaan: presidentti Nixonia kehoitettiin aloittamaan neuvottelut sopimuksesta, jossa kielletään ympäristön muuttaminen sotilaallisista syistä.

18. toukokuuta 1977 Gerald Fordin presidenttikauden aikana, Genevessä allekirjoitettiin monenkeskinen "yleissopimus ympäristön muuttamismenetelmien sotilaallisen tai muun vihamielisen käytön kieltämiseksi" (ENMOD). Tuolloin sopimuksen allekirjoittivat Yhdysvaltain, Neuvostoliiton ja neljänkymmenen muun maan edustajat. Sopimus on edelleen voimassa, sen tarkoitus on muun muassa estää valtioita manipuloimasta säätä sotatarkoituksiin. (huom. vuonna 2013 sopimus on edelleen voimassa ja myös Suomi on sen allekirjoittanut. Mitään sopimusta ei kuitenkaan nykypäivänäkään ole mikä kieltäisi yleisesti ilmastonmuokkauksen esim. ilmaston lämpenemisen estämiseksi.)

[:]

ENMOD-sopimus oli kuitenkin muotoiltu epämääräisin sanankääntein. Siinä kiellettiin ympäristön muuttamistekniikoiden sotilaallinen käyttö vain, jos seuraukset olisivat "laajamittaisia, pitkäkestoisia tai hyvin vakavia". Yhdysvaltain hallitus on tulkinnut sopimusta parhain päin ja tutkii edelleen säänhallintaan liittyviä sotilaallisia sovelluksia. Niinkin hiljattain kuin vuonna 1996, presidentti Bill Clintonin uudellenvalinnan jälkeen Yhdysvaltain ilmavoimien ylikomentajalle luovutettiin tutkimus, joka oli otsikoitu "Sää voimanlisääjänä: Sään omistaminen vuonna 2025." Hyytävässä raportissa esitetään, millä tavoin Yhdysvaltain ilmavoimat voivat hyödyntää kehittyviä tekniikoita ja "omia sään" osaksi aseistusta vuonna 2025.

Seitsemän upseeritason sotilasvirkamiestä laati raportin vastauksena ylipäällikön toimintaohjeeseen, jossa vaadittiin tutkimuksia "toiminta-ajatuksista, voimavaroista ja teknologioista, joita Yhdysvallat tarvitsee säilyttääkseen ilma- ja avaruusherruuden tulevaisuudessakin". 44-sivuinen raportti oli muotoiltu tarkoin niin, ettei se näyttänyt olevan ristiriidassa ENMOD-sopimuksen kanssa. Sen mukaan "sään muokkaamisen vaikutukset olivat paikallisia ja lyhytaikaisia".

Sään omistaminen 2025 maalaa kauhistuttavan kuvan tulevaisuuden sodankäynnistä, jossa armeija pystyy tuottamaan pilviverhon ja sumua joukkojen ja varusteiden siirtämisen suojaksi, kiihdyttämään sadetta hukuttaakseen vihollisen huoltoyhteysreitit tulvan alle, estämään sateen aiheuttaakseen kuivuutta, ohjaamaan rajuilmat vihollisen ylle ja jopa tähtäämään salamaniskut viholliskohteisiin. Raportissa mennään niin pitkälle, että siinä puhutaan jopa nanoteknologiasta, jonka avulla luotaisiin pilviä mikroskooppisen pienistä ohjattavasti partikkeleista. (huom. etsi google "haarp" ja "nano chemtrails") Ne pysyisivät ilmassa oikeiden pilvien pisaroiden ja jääkiteiden tavoin ja osaisivat kommunikoida keskenään. "Tämä avaa monissa tilanteissa loistavia mahdollisuuksia psykologisiin operaatioihin", raportissa intoillaan.

Sään muuntelu vie sodankäynnin pelottaville urille. Eräs nimeltä mainitsematon henkilö kritisoi raportin laatineita intoilijoita näin: "He ovat kuin pikkupoikia terävä keppi kourassaan. He löytävät nukkuvan karhun ja tökkäävät karhua kepillä takapuoleen nähdäkseen, mitä tapahtuu." Selvästikään raportin laatineet henkilöt eivät välitä vähääkään seurauksista, joita koituu ympäristölle ja ihmisille, jos säätä käytetään aseena. Heitä kiinnostaa vain, ettei kukaan muu ehdi ensin: "Yhteiskunnassa on aina tahoja, jotka ovat haluttomia tarkastelemaan sään muuttamisen kaltaisia kiistanalaisia menetelmiä", raportti kiteyttää, "mutta ala tarjoaa niin suurta sotilaallista hyötyä, että sen huomiotta jättäminen koituu omaksi kohtaloksemme." Raportti muistuttaa melkein scifinovellia. Ja tosiaan, Bernard Vonnegut, jolla oli keskeinen rooli General Electricin varhaisissa pilvikylvötutkimuksissa, oli scifiäkin kirjoittaneen kirjailijan Kurt Vonnegutin isoveli.

Kurt työskenteli vähän aikaa General electricin PR-osastolla ja sai selvästi vaikutteita veljensä tutkimuksista. Kurt tarkasteli synkässä maailmanloppuromaanissaan "Kissan kehto", mitä seuraa kemiallisesta prosessista, joka muistuttaa hätkähdyttävästi pilvien kylvöä.

Kuvitteellinen Nobel-palkittu, atomipommin kehittelyyn osallistunut Felix Hoanikker luo hyvin epävakaan veden isotoopin, jota hän kutsuu nimellä "jää-yhdeksän". Aine kehitettiin, jotta sotajoukot eivät enää jumittuisi taistelukentän upottavaan maaperään. Jää-yhdeksän jäätymispiste on 50 astetta ja mutaan heitetty pienenpieni "siemen" ainetta saa aikaan ketjureaktion, joka jäädyttää kaiken kosteuden kiinteäksi.

Hoenikkeri ei kuitenkaan ajatellut asiaa loppuun asti. Tämä katalysaattori on niin epävakaa, että reaktio etenee kunnes maapallon jokainen kosteuspisarakin on jäätynyt. Juuri ennen kuolemaansa Hoenikker tekee pienen määrän jää-yhdeksää, ja hänen kolme lastaan jakavat sen keskenään. Yhdysvallat ja Neuvostoliitto saavat aineen haltuunsa, samoin pienen Karibialla sijaitseva banaanitasavallan diktaattori. Turha kai mainitakaan, että koko juttu päätyy katastrofiin: osa jää-yhdeksästä päätyy meree. Siitä seuraa valtamerien jäätyminen ja meidän tuntemamme maailman loppu. Hupsista.

[:]

Hyvänen aika, taisimme harhautua aika pitkälle Irving Langmuirin harjoittaman pilvikylvön idealistisista päämääristä. Kaikesta ikävästä huolimatta monissa maissa on tutkittu ahkerasti myös alan rauhanomaisia sovelluksia.

Kiinnostus pilvien kylvämiseen saavutti huippunsa 1970-luvulla, jolloin tutkimusta rahoitettiin pelkästään Yhdysvalloissa 20 miljoonalla dollarilla per vuosi. Puolestapuhujat esittävät kunnianhimoisia väitteitä pilvikylvön tehokkuudesta, mutta asiaa ei ole todistettu vakuuttavasti. Hankkeet vietiin yleensä läpi ilman kunnollisia tilastollisia menetelmiä, joilla pilvikylvöjen onnistumista olisi voinut arvioida. Pilvet ovat lähtökohtaisesti ainutlaatuisia. On siis mahdotonta löytää verrokkipilveä - pilveä, joka olisi täsmälleen samanlainen kuin kylvetty pilvi - jotta pilvien käyttäytymistä voisi luotettavasti arvioida.

Pilvikylvöjen toimivuutta on vaikea todistaa, ja Yhdysvaltain myöntämä tutkimusavustus romahti 500 000 dollariin 1980-luvulla. Summa on pienentynyt siitä lähtien. On hyvin hankala arvioida, kuinka paljon pilveen pitäisi kylvää tiivistymisytimiä, jotta lopputulos olisi halutunlainen. Pilveen kylvetään helposti liikaa kemikaaleja, kun yritetään saada se satamaan. Jos pilvessä on liikaa tiivistymis- ja jäätymisytimiä, vesipisaroita tai jääkiteitä syntyy niin paljon, että ne alkavat kilpailla ilman kosteudesta. Tällöin ne eivät pääse kasvamaan kyllin suuriksi eivätkä siten myöskään putoamaan sateena. Lopputulos saattaa olla, että sademäärä pienenee. Monet tieteilijät eivät ole vieläkään vakuuttuneita siitä, että todistusaineiston pohjalta voi väittää pilvien kylvämisen lisänneen sadetta merkittävästi.

Epäilyksistä huolimatta säänmuunteluhankkeet jatkuvat. Maailman ilmatieteellinen järjestö WMO raportoi vuonna 1999, että heille on ilmoitettu yli sata säänmuuntelusuunnitelmaa 24 maassa. Kiina on tällä hetkellä aktiivisin ja sijoittaa tutkimuksiin vuosittain arviolta yli 40 miljoonaa dollaria.

Suunnitelmia on kolmenlaisia: sumun hälventäminen, vesi- tai lumisateen lisääminen ja reakuurojen ehkäiseminen. Näistä kolmesta sumun hälventämistä pidetään yleisesti tehokkaimpana, ja sitä harjoitetaan tyypillisesti sumuisilla seuduilla sijaitsevilla lentokentillä ja moottoriteillä. Salt Laken kansainvälisellä lentokentällä menetelmää on käytetty menestyksekkäästi jo useiden vuosikymmenien ajan.

Yli 0 asteessa muodostuvaa lämmintä sumua hälvennetään yleensä lämmittämällä ilmaa suihkumoottoreilla. Jos lämpötila on alle 0 astetta muodostuu kylmää sumua ja sumupisarat yritetään saada jäätymään maahan putoaviksi jääkiteiksi. Se onnistuu kahdella tavalla: joissakin ohjelmissa pilviin kylvetään hopeajodidia. Joissakin ohjelmissa, kuten Salt Lake Cityn hankkeessa, sumu jäädytetään suoraan kylvämällä pilveen hiilihappojäätä, jolloin jäätymisytimiä ei tarvita.

Suurin osa hankkeista, jotka tähtäävät vesi- tai lumisateen määrän kasvuun, on käynnissä päiväntasaajan molemmin puolin sijaitsevilla trooppisilla puolikuivilla vyöhykkeillä. Monissa hankkeissa keskitytään pilvien alijäähtyneeseen osaan tarkoituksena kiihdyttää vesimolekyylien jäätymistä. Toisissa taas yritetään lisätä sadetta "lämpimistä pilvistä", joissa ei alijäähtyneitä alueita juuri ole. Näissä tapauksissa pilviin kylvetään suolahiukkasia, suolaliuospisaroita tai yksinkertaisesti vettä, jolloin törmäilyprosessi kiihdyttää pisaroiden kasvua. Vuoristoisilla seuduilla syntyvät orografiset pilvet reagoivat parhaiten kylvöyrityksiin varsinkin, jos ne koostuvat sekä alijäähtyneistä pisaroista että jääkiteistä. Ne ovat järkeviä kohteita siinäkin mielessä, että vuorilla vesi- ja lumisateen voi varastoida keräysaltaisiin ja lumipeitteeseen siihen asti kun sitä tarvitaan.

Yksimielisyys vallitsee kuta kuinkin siitä, että parhaimmillaan pilvikylvö lisää sadetta pilvistä, jotka sataisivat muutenkin, mutta WMO:n mukaan "muutamien pitkäaikaisten projektien tilastollinen analyysi maahan pudonneesta sateesta antaa viitteitä siitä, että kausittainen lisääntyminen on toteutunut." Kai ne yrittävät sanoa, että homma toimii.

Rakeet ovat tuhonneet viljelyksiä Yhdysvalloissa noin 2,3 miljardin dollarin arvosta jokaisena viimeksi kuluneena kymmenenä vuotena. Rakeiden synny estämiseen tähtäävä pilvikylvö kohdistetaan usein sääjärjestelmän reunaan. Yksi kaino estää rakeita on saada pilvi tuottamaan tavallista enemmän rakeita, jolloin rakeet kilpailevat pilven kosteudesta eivätkä kasva vaarallisen kokoisiksi. Toinen keino on madaltaa pilvijärjestelmän korkeutta ja lyhentää siten rakeita synnyttävää "kiitorataa". Kolmas keino on yksinkertaisesti saada pilvi satamaan kosteus pois ennen kuin tuhovoimaisia rakeita alkaa muodostua.

Näitä ohjelmia tarjoavat kaupalliset yritykset lupaavat, että tuhoisat reakuurot vähentyvät merkittävästi, mutta tieteellistä näyttöä ei pidetä vakuuttavana. Niin kuin pilvien kylvämisen alalla muutenkin, tiede ei sen enempää kiistä kuin vahvista rakeenvähentämishankkeiden tehokkuutta.

[:]

Kuluneen vuosikymmenen mahtipontisin pilvikylvön puolestapuhuja on suorapuheinen Moskovan pormestari Juri Luzkov. Hän on osoittanut alaan erityistä kiinnostusta siitä lähtien, kun hänet valittiin ensimmäisen kerran kaupungin johtoon vuonna 1992. Hän ei kuitenkaan ole pyrkinyt lisäämään sadetta - päinvastoin. Luzkov kylvää pilviä estääkseen niitä satamasta paraatiensa aikana. Pormestari oli nuorempana kemisti, ja hänellä on säästä lähestulkoon pakkomielle. Kerran hän raivostui vikaan menneistä sääennustuksista niin, että hän uhkasi purkaa Moskovan kaupungin ja valtiollisen sääpalvelun sopimuksen ja perustaa oman laitoksen.

Luzkov kylvi pilviä ensimmäisen kerran vuonna 1995, jolloin Moskovassa juhlittiin toisen maailmansodan voiton viisikymmenvuotispäivää. Pilviin kylvettiin hopeajodidia, jotta pilvet sataisivat tyhjiin ennen kaupunkiin ehtimistään. Juhlakulkue pidettiin kirkkaassa auringonpaisteessa. Vuonna 1997 Luzkov käytti 800 000 euroa yrittäessään taata sateettomia päivä Moskovan 850-vuotisjuhlapäiviksi. Kahdeksan lentokonetta kylvi pilviä sadan kilometrin säteellä kaupungista koko kolmipäiväisen tapahtuman ajan. Ensimmäiset kaksi päivää olivat sateettomia, mutta kun ulkona pidettävä loppujuhla oli kolmantena päivänä alkamaisillaan, sää muuttui.

Kun juhlallisuudet olivat täydessä vauhdissa, rankka sadekuuro kasteli yleisön ja akrobaatit. Tanssijat liukastelivat likomärällä lavalla. Lannistumaton pormestari kuitenkin jatkaa pilvikylvöohjelmaansa ennen suuria tapahtumia vakuuttuneena sen toimivuudesta.

[:]

Aihe kirjassa loppuu tähän mutta tässä hieman lisätietoa aiheesta vielä.

Langmuir tuli myöhemmin katumapäälle ja pyysi valtiota lopettamaan pilvien kylvön, koska hän näki kuinka vaikutukset tulisivat olemaan globaaleja ja vertasi niitä ydinpommiin.

"Energian määrässä mikä vapautuu, 30 milligrammaa hopeajodidia optimaalisissa suhteissa vastaa yhtä atomipommia"

Myöhemmin vielä toisessa haastattelussa:

"Jotkin heistä käyttävät satoja tuhansia kertoja liikaa hopeajodidia. Ei enempää kuin yksi milligramma sitä tulisi käyttää jokaiseen neliömetriin ilmaa."

Herääkin epäilys jos näin paljon ammutaan yli että onko tosiaan tarkoitus edes enää kylvää pilviä vai jotain ihan muuta, kuten muodostaa planeetan ympärille "kalvo" kemikaaleista joka heijastaa auringonvaloa pois?

Kun aineet kylvetään yli 8 kilometrin korkeuteen (reittikoneetkin lentävät n. 10 kilometrin korkeudessa) ne pysyvät siellä vuosia.

"In 1978 an estimated 2,740 metric tons (metric ton = 1,000 kg) of silver were released into the US environment. This led the US Health Services and EPA to conduct studies regarding the potential for environmental and human health hazards related to silver. These agencies and other state agencies applied the Clean Water Act of 1977 and 1987 to establish regulations on this type of pollution.

"Vuonna 1978 arviolta 2,740,000 kilogrammaa hopeajodidia päästettiin ilmakehään Amerikan ilmassa. Tämä johti EPA terveysviranomaisen tutkimukseen miten se vaikuttaa ihmisten ja luonnon hyvinvointiin. "

http://www.weathermodification.org/images/AGI_toxicity.pdf

Kaveri kävelee laitokseen missä lukee "ilmastonmuokkaus inc" ja tiskin takana virkailija kertoo ihan avoimesti, että ruiskuttelevat valtion avustuksella kemikaaleja ilmakehään koneilla:

Kiinassa valtio kylvää lunta kemikaaleilla:

Säämies sanoo "nämä eivät ole oikeita pilviä, armeija suihkuttaa pieniä partikkeleita jotka näyttävät tutkassa pilviltä":

https://www.youtube.com/watch?feature=player_embedded&v=GYG_hdZmTic

Entinen FBI pomo (kuoli hämärissä olosuhteissa) kertoo, kuinka valtio tekee jatkuvasti ilmastonmuokkausta ja se on myrkyllistä: