Muistan, kuinka kävellessäni ensimmäistä kertaa Lepakkoa kohti, loistivat aamun ensimmäiset säteet talojen välistä. Muistan, kuinka liityin jonoon, josta tunsin ihmiset vain kasvoilta. Muistan, kuinka vatsassani lensivät perhoset, sillä en tiennyt mitä odottaa. Mutta tiesin, että olin tullut oikeaan paikkaan, Illusionsiin.
Olin paikalla yksin, mutta silti yhdessä. Ihmiset, vaikka vielä silloin tuntemattomia, olivat samaa perhettä. Perhettä joka oli kokoontunut yhteen nauttiakseen musiikista, yhdessäolosta ja tunnelmasta.
Muistan väsymyksen, mutta samalla onnen, kun poistuin Lepakosta kirkkaaseen auringonpaisteeseen savun ja valojen keskeltä. Kävelin kaupungin katuja lihakset voipuneina, musiikin sykkeen tuntuessa vielä jälkikaikuna. Ja hieman surullisena, koska tämän jälkeen Lepakkoa ei enää ollut.
Muistan, kuinka kävelin ensimmäistä kertaa aamuyöllä Nosturiin. Jalkani rikkoivat ohuen jääkerroksen, joka oli muodostunut lammikon päälle. Muut kaupungilla olivat menossa kotiin, minä vasta aloittamaan bileitä. Minä ja muut, jotka olivat tulleet jälleen kokoontumaan yhteen aamulla. Perhe oli jälleen yhdessä, nauttimassa musiikista, yhdessäolosta ja tunnelmasta. Olimme kotona.
Tänä uutena vuotena kokoonnumme taas yhteen Illusionsiin. Sinä, minä, me. Vanhat konkarit, jotka muistamme vielä Lepakon tuoksun. Uudet kasvot, jotka ovat yhtä lailla samaa perhettä. Kokoonnumme viimeistä kertaa Nosturiin, joka siirtyy muistoihimme kuten Lepakkokin. Paikkana, josta poistumme väsyneenä, mutta onnellisena.