Jäsennänkö siis väärin vai ovatko jäseneni kenties tarpeettoman jäykät?
Rakas Ana, tuosta tuli elävästi mieleeni
muistaakseni Pahkasiassa ollut ote
siveyspoliisin päiväkirjasta. Pedanttiuden
aste huomattava.
Rakas Ana, tuosta tuli elävästi mieleeni
muistaakseni Pahkasiassa ollut ote
siveyspoliisin päiväkirjasta. Pedanttiuden
aste huomattava.
Jäsennänkö siis väärin vai ovatko jäseneni kenties tarpeettoman jäykät?
Rakas Ana, tuosta tuli elävästi mieleeni
muistaakseni Pahkasiassa ollut ote
siveyspoliisin päiväkirjasta. Pedanttiuden
aste huomattava.
Rinnastus oli tarkoituksenmukainen, vaikkakin alitajuinen.
Pahkis = TEH WINNAR!
Mun päiväkirja..
Heräsin 6.40, ihmettelin parikymmentä minuuttia maailmanmenoa ja sitten lähdin ajamaan töihin. Töissä oli taas kaameen hirvittävän kiire, kuten yleensä maanantaisin. Siinä sitten hajosin kahdeksan tuntia iso tatti otsassa. Ainoa positiivinen asia töissä oli kivannäköinen harjoittelijatyttö.. sattumoisin mulla oli kahvitauko sen kanssa samaan aikaan, hehee.. :king:
No. Työt loppui, kotiin ajamaan. En jaksanu mennä kauppaan ja söin jotain kuivaa leipää. Harmitti vielä mennyt työpäivä, joten menin purkaamaan olematonta energiaa nyrkkeilysäkkiin. Siinä sitten mäiskin sitä puolisen tuntia ja nyt on kädet ihan jumissa! Vaikee kirjoittaa!
Seuraavana on tämän päivän ohjelmassa tv:n katsomista, levyjen kuuntelua ja yritys keksiä jotain hyvää jääkaapin antimista. Morjes.
Heräsin 6.40, ihmettelin parikymmentä minuuttia maailmanmenoa ja sitten lähdin ajamaan töihin. Töissä oli taas kaameen hirvittävän kiire, kuten yleensä maanantaisin. Siinä sitten hajosin kahdeksan tuntia iso tatti otsassa. Ainoa positiivinen asia töissä oli kivannäköinen harjoittelijatyttö.. sattumoisin mulla oli kahvitauko sen kanssa samaan aikaan, hehee.. :king:
No. Työt loppui, kotiin ajamaan. En jaksanu mennä kauppaan ja söin jotain kuivaa leipää. Harmitti vielä mennyt työpäivä, joten menin purkaamaan olematonta energiaa nyrkkeilysäkkiin. Siinä sitten mäiskin sitä puolisen tuntia ja nyt on kädet ihan jumissa! Vaikee kirjoittaa!
Seuraavana on tämän päivän ohjelmassa tv:n katsomista, levyjen kuuntelua ja yritys keksiä jotain hyvää jääkaapin antimista. Morjes.
Rakas päiväkirja,
Heräsin aamulla klo 6.45 herätyskelloni piipitykseen lähdin töihin jossa aloitin työt klo 8. Siellä sitten paiskin töitä perseeni ruvelle aina klo 20 asti, jolloin aloin vaantää itseäni kotiin. Mutta mikään ei ole pilannut tunnelmaani, koska
LÄHDEN HUOMENNA ESPANJAAN!!!! REPIKÄÄ SIITÄ!! :laugh:
Heräsin aamulla klo 6.45 herätyskelloni piipitykseen lähdin töihin jossa aloitin työt klo 8. Siellä sitten paiskin töitä perseeni ruvelle aina klo 20 asti, jolloin aloin vaantää itseäni kotiin. Mutta mikään ei ole pilannut tunnelmaani, koska
LÄHDEN HUOMENNA ESPANJAAN!!!! REPIKÄÄ SIITÄ!! :laugh:
LÄHDEN HUOMENNA ESPANJAAN!!!! REPIKÄÄ SIITÄ!! :laugh:
Näkee niitä saksalaisia lähempänäkin.
Suodatinpaperi loppu, ei muuta kuin talouspaperia kahvinkeittimeen.
Tänään tallinnaan, huomenna takas. Pitäis vielä lauantai-iltana soittaa jokseenkin ymmärrettävässä kunnossa ms marialla musiikkia. Ehkä rappiollisin viikonloppu ikinä edessä. :D
Tänään tallinnaan, huomenna takas. Pitäis vielä lauantai-iltana soittaa jokseenkin ymmärrettävässä kunnossa ms marialla musiikkia. Ehkä rappiollisin viikonloppu ikinä edessä. :D
Eilen oli hyvät bileet, ja niistä jäi hyvä fiilis. Tänään on löysä fiilis, kurkku kipeä ja lihaksia särkee. Onneksi illalla saa vaan hengailla.
rakas "päivis"
tänään heräsin kello 6.10. minulta kysyttiin "otanko puuroa" ja "mitä puuroa", sanoin että "ei sillä väliä, jotain". ja niin sain lautasellisen kaurapuuroa. keitin itselleni kahvit ja olin tyytyväinen, että olin ajanut partani jo edellisenä iltana. muuten minulle olisi tullut kova kiire.
hetki sitten tulin töistä(4tuntia sitten) ja päätin ryhtyä kirjoittamaan kirjallista lopputyötä. en ole vielä ehtinyt, koska on ollut kaikkea "muuta".
nyt minulla on kova nälkä, sillä puuro on jo lakannut olemasta vatsassani. päivän visaisin ongelma onkin, mitä sitä söisi? tämä kysymys on vaivannut minua koko aikuisen elämäni ajan. jostain syystä en osaa vastata siihen. yleensä ajan itseni nälkäkuoleman partaalle ja suuntaan pikaruualle. sen seurauksena olen lihonnut. aika paljon. tai ainakin liikaa. lenkillekkin voisi mennä, mutta kun ei "ehdi". viimeviikolla kävin kolme kertaa. taisi olla sittenkin se edellinen.
minä arvostaisin jos olisi kone, joka päättäisi mitä helppoa ja terveellistä ruokaa sitä pitäisi syödä päivittäin. onko sellaista konetta? esimerkiksi internetissä? K-kaupoissa on niitä reseptikoneita, mutta niistä tulee aina hirmu kalliita ruokia.
tänään heräsin kello 6.10. minulta kysyttiin "otanko puuroa" ja "mitä puuroa", sanoin että "ei sillä väliä, jotain". ja niin sain lautasellisen kaurapuuroa. keitin itselleni kahvit ja olin tyytyväinen, että olin ajanut partani jo edellisenä iltana. muuten minulle olisi tullut kova kiire.
hetki sitten tulin töistä(4tuntia sitten) ja päätin ryhtyä kirjoittamaan kirjallista lopputyötä. en ole vielä ehtinyt, koska on ollut kaikkea "muuta".
nyt minulla on kova nälkä, sillä puuro on jo lakannut olemasta vatsassani. päivän visaisin ongelma onkin, mitä sitä söisi? tämä kysymys on vaivannut minua koko aikuisen elämäni ajan. jostain syystä en osaa vastata siihen. yleensä ajan itseni nälkäkuoleman partaalle ja suuntaan pikaruualle. sen seurauksena olen lihonnut. aika paljon. tai ainakin liikaa. lenkillekkin voisi mennä, mutta kun ei "ehdi". viimeviikolla kävin kolme kertaa. taisi olla sittenkin se edellinen.
minä arvostaisin jos olisi kone, joka päättäisi mitä helppoa ja terveellistä ruokaa sitä pitäisi syödä päivittäin. onko sellaista konetta? esimerkiksi internetissä? K-kaupoissa on niitä reseptikoneita, mutta niistä tulee aina hirmu kalliita ruokia.
Posts: 16
27.9.2004
Ylös joskus yhdeksältä, muromysliä, teetä, nettiin lukemaan meilit, pari boardia, kone kiinni. Hetken palloilua, Genma Onimushan loppuvastustajan pieksemistä, hävisin. Xbox kiinni, Nuloopin ääninäytteiden kuuntelua, ja tuumailua, jotta pitäisiköhän tehdä itselle tuollainen deeppi kappale.
Fruity käyntiin, padien, rumpujen ja bassolinjan työstäminen - miten tämä erottuu tusinasta muusta samanlaisesta deeppijumittelusta. Pää on ihan jumissa, ja tuntuu, että tapan ennemmin aikaa tällä biisin vääntämsellä kuin loisin oikeasti jotain uutta. No, ehkä ihan hyvä kuitenkin, että viettää aikaansa sellaisen tekemisen parissa josta pitää. Renderöin biisin valmiiksi, siirrän verkkoon.
Tauko, lisää teetä. Syön kalaa ja riisiä päivälliseksi. Mikä hitto on lounas? Sataa vettä, en halua mennä ulos.
Kone uudestaan päälle, musasofta käyntiin ja kuuntelemaan aamupäivän tuotoksia - bassolinjaan arpeggiota, haitsuihin viivettä, basariin ja snareen takapotku (tai kutsutaanko sitä tuolla nimellä) - vielä tästä puuttuu idea. Käyn läpi soundeja koneellani. Niitä on tajuttoman vähän - pitäisi hankkia ilmeisesti samplelevyjä. Maksavat kohtuullisen paljon. (Miksi en ole töissä?) Koska kappale vaikuttaa hengettömältä päätän lisätä taustalle vinyylin rätinää. Niin paljon kun se onkaan vastoin periaatteitani (räppäys, skrätsit, backspinnit, flangeri - nämä ovat minusta dj:n ja mc:n hommia, eikä tarkoitettu levytettäväksi - tai no, tykkään kyllä räpistä levylläkin, mutta...) niin joustan tällä kertaa. vinyl.wav löytyy d-asemalta. No niin, nyt on vähän eloa, mitä vielä. Löytyisiköhän muita soundeja. Lisään muutaman ääniefektin, luon yhden itse ja efektoin sen. Tässähän alkaa olla jo jotain. Lopulta päädyn ihmettelemään C-64 -sampleja ja jostain kumman syystä päätän lisätä niitä kappaleeseen varovasti annostellen. Jotenkin alkaa tympiä koko deepteknon synkistelyidea. Ollaan kato niin deep ja silleen. Samplet piristävät kummasti kokonaisuutta ja päätän laittaa hieman variaatiota bassolinjaan ja lisäämällä sen efektikanavalle flangeria aavistuksen verran. Kuuntelen lopputulosta niin kaiuttimilla kuin kuulokkeillakin. Tämä saa nyt riittää.
Katson kelloa - neljä tuntia on kulunut säädellessä, yhteensä seitsemän tuntia kappaleen työstämistä. Onko se paljon vai vähän, lopputulos on minusta keskinkertainen, mutta olen silti tyytyväinen. Renderöin kappaleen mp3:ksi, siirrän verkkoon. Meilaan linkin siihen parille frendilleni ja käyn päivittämässä Platinumin allekirjoitukseni. Nimi "Pit" on minusta riittävän ironinen tällaiselle sadepäivän deepistelykappaleelle.
Puen illalla talvitakin t-paidan päälle, jalkaani tennarit ja viikko sitten haaroista paikkaamani housut. Lähden kävelemään tuttua reittiä täällä naapurustossa. Käyn matkalla lainaamassa nuottikirjan. Kaupassa ei tarvitse käydä tänään. Ilta-ateriaan kuuluu pari ruisleipäviipaletta, mustikkajäätelöä ja teetä. Luen Hesarin tietokoneen ääressä, Juha Siltalan juttu kiinnittää huomioni. Etsin miehestä tietoa Googlella. Kuuntelen vielä kappalettani, selaan keskustelupalstoja. Nukahdan puolen yön tietämillä.
Herään joskus yhdeltä - olo on todella levoton. Käyn kaapilla juomassa kokista ja menen takaisin sänkyyn. Samalla kaikki levottomuutta aiheuttanut katoaa kuin kytkimestä kääntämällä. Nukahdan heti.
Ylös joskus yhdeksältä, muromysliä, teetä, nettiin lukemaan meilit, pari boardia, kone kiinni. Hetken palloilua, Genma Onimushan loppuvastustajan pieksemistä, hävisin. Xbox kiinni, Nuloopin ääninäytteiden kuuntelua, ja tuumailua, jotta pitäisiköhän tehdä itselle tuollainen deeppi kappale.
Fruity käyntiin, padien, rumpujen ja bassolinjan työstäminen - miten tämä erottuu tusinasta muusta samanlaisesta deeppijumittelusta. Pää on ihan jumissa, ja tuntuu, että tapan ennemmin aikaa tällä biisin vääntämsellä kuin loisin oikeasti jotain uutta. No, ehkä ihan hyvä kuitenkin, että viettää aikaansa sellaisen tekemisen parissa josta pitää. Renderöin biisin valmiiksi, siirrän verkkoon.
Tauko, lisää teetä. Syön kalaa ja riisiä päivälliseksi. Mikä hitto on lounas? Sataa vettä, en halua mennä ulos.
Kone uudestaan päälle, musasofta käyntiin ja kuuntelemaan aamupäivän tuotoksia - bassolinjaan arpeggiota, haitsuihin viivettä, basariin ja snareen takapotku (tai kutsutaanko sitä tuolla nimellä) - vielä tästä puuttuu idea. Käyn läpi soundeja koneellani. Niitä on tajuttoman vähän - pitäisi hankkia ilmeisesti samplelevyjä. Maksavat kohtuullisen paljon. (Miksi en ole töissä?) Koska kappale vaikuttaa hengettömältä päätän lisätä taustalle vinyylin rätinää. Niin paljon kun se onkaan vastoin periaatteitani (räppäys, skrätsit, backspinnit, flangeri - nämä ovat minusta dj:n ja mc:n hommia, eikä tarkoitettu levytettäväksi - tai no, tykkään kyllä räpistä levylläkin, mutta...) niin joustan tällä kertaa. vinyl.wav löytyy d-asemalta. No niin, nyt on vähän eloa, mitä vielä. Löytyisiköhän muita soundeja. Lisään muutaman ääniefektin, luon yhden itse ja efektoin sen. Tässähän alkaa olla jo jotain. Lopulta päädyn ihmettelemään C-64 -sampleja ja jostain kumman syystä päätän lisätä niitä kappaleeseen varovasti annostellen. Jotenkin alkaa tympiä koko deepteknon synkistelyidea. Ollaan kato niin deep ja silleen. Samplet piristävät kummasti kokonaisuutta ja päätän laittaa hieman variaatiota bassolinjaan ja lisäämällä sen efektikanavalle flangeria aavistuksen verran. Kuuntelen lopputulosta niin kaiuttimilla kuin kuulokkeillakin. Tämä saa nyt riittää.
Katson kelloa - neljä tuntia on kulunut säädellessä, yhteensä seitsemän tuntia kappaleen työstämistä. Onko se paljon vai vähän, lopputulos on minusta keskinkertainen, mutta olen silti tyytyväinen. Renderöin kappaleen mp3:ksi, siirrän verkkoon. Meilaan linkin siihen parille frendilleni ja käyn päivittämässä Platinumin allekirjoitukseni. Nimi "Pit" on minusta riittävän ironinen tällaiselle sadepäivän deepistelykappaleelle.
Puen illalla talvitakin t-paidan päälle, jalkaani tennarit ja viikko sitten haaroista paikkaamani housut. Lähden kävelemään tuttua reittiä täällä naapurustossa. Käyn matkalla lainaamassa nuottikirjan. Kaupassa ei tarvitse käydä tänään. Ilta-ateriaan kuuluu pari ruisleipäviipaletta, mustikkajäätelöä ja teetä. Luen Hesarin tietokoneen ääressä, Juha Siltalan juttu kiinnittää huomioni. Etsin miehestä tietoa Googlella. Kuuntelen vielä kappalettani, selaan keskustelupalstoja. Nukahdan puolen yön tietämillä.
Herään joskus yhdeltä - olo on todella levoton. Käyn kaapilla juomassa kokista ja menen takaisin sänkyyn. Samalla kaikki levottomuutta aiheuttanut katoaa kuin kytkimestä kääntämällä. Nukahdan heti.
Dear diary,
tänään rohkaistuin viimeinkin kirjoittamaan ensimmäiset tekstinpätkät graduuni. Tuntuu siltä, kuin jokin solmu sisälläni olisi auennut ja odotan oikeastaan jo huomista, jolloin pääsen jatkamaan. Outoa.
tänään rohkaistuin viimeinkin kirjoittamaan ensimmäiset tekstinpätkät graduuni. Tuntuu siltä, kuin jokin solmu sisälläni olisi auennut ja odotan oikeastaan jo huomista, jolloin pääsen jatkamaan. Outoa.
Parahin paperipaavo
En ole juuri koskaan kirjoittanut sinulle koska olen epäillyt, että oi päiväkirjani, soisitko ikinä vastata minulle. Heräsin tänään kell0 8.33 tai silloin soi herätyskello. painan sen kiinni vaistomaisesti ja käännän kylkeä. tämä toistuu muutaman kerran, sitten suljen koko kellon, loikoilen vielä hetken, tiedän mitä odottaa päivältä, ei mitään. Sitten nousen, puen ylleni ja vaikka kello on jo yli 8 haluan syödä ruisleipää vaikka se on hidas vaihtoehto aamupalaksi, tiirailen samalla ulkolämpömittaria, alle 10 astetta voi juku kohta tarvii oikeesti käyttää takkia, juon samalla lasin appelsiini-porkkana mehua ja pari brunbergin lakua. Sammutan valot, suljen ovet ja tilaan hissin.
Juoksen parkkipaikalle mutamalla nopealla rykäisyllä. Käynnistän autoni joka vastaa minulle matalalla murinalla, ajotietokoneen kello sanoo 8.12 lähden kiitämään kohti työpaikkaa. 26 kilometrin ja 19 minuutin jälkeen olen työpaikkani edustalla, noin 31 minuuttia myöhässä, ei haittaa. Kipaisen postiin, haen yrityksen postit ja lajittelen ne ja avaan laskuja. Istahdan koneeni ääreen, kello on tasan 9.
Toljottelen ruutua ja katson tyhjyyteen katson mappia joka pitäisi kopioda, ei nappaa päätän kopioida myöhemmin. Sähköposteissa ei ole mitään mullistavaa, hyvä. Sitten selain auki... kello on nyt 11.25 kirjoittelen tähän plattarin topickiin. Huomaan että ainoa mitä olen tänään tehnyt on uusi kuva IRC-Galleriaan, tein sen fotarilla nopeasti risteyttämällä kuvan itsestäni ja toisen sammakosta, olen melko tyytyväinen lopputulokseen minuutin työnä. Nyt hiukoo,, taidan lopettaa kirjoittelemisen ja mennä syömään, ehkä tapaamme vielä, jos minulla on tylsää ja sinulla tyhjää tilaa johon kirjoittaa.
t: mä
En ole juuri koskaan kirjoittanut sinulle koska olen epäillyt, että oi päiväkirjani, soisitko ikinä vastata minulle. Heräsin tänään kell0 8.33 tai silloin soi herätyskello. painan sen kiinni vaistomaisesti ja käännän kylkeä. tämä toistuu muutaman kerran, sitten suljen koko kellon, loikoilen vielä hetken, tiedän mitä odottaa päivältä, ei mitään. Sitten nousen, puen ylleni ja vaikka kello on jo yli 8 haluan syödä ruisleipää vaikka se on hidas vaihtoehto aamupalaksi, tiirailen samalla ulkolämpömittaria, alle 10 astetta voi juku kohta tarvii oikeesti käyttää takkia, juon samalla lasin appelsiini-porkkana mehua ja pari brunbergin lakua. Sammutan valot, suljen ovet ja tilaan hissin.
Juoksen parkkipaikalle mutamalla nopealla rykäisyllä. Käynnistän autoni joka vastaa minulle matalalla murinalla, ajotietokoneen kello sanoo 8.12 lähden kiitämään kohti työpaikkaa. 26 kilometrin ja 19 minuutin jälkeen olen työpaikkani edustalla, noin 31 minuuttia myöhässä, ei haittaa. Kipaisen postiin, haen yrityksen postit ja lajittelen ne ja avaan laskuja. Istahdan koneeni ääreen, kello on tasan 9.
Toljottelen ruutua ja katson tyhjyyteen katson mappia joka pitäisi kopioda, ei nappaa päätän kopioida myöhemmin. Sähköposteissa ei ole mitään mullistavaa, hyvä. Sitten selain auki... kello on nyt 11.25 kirjoittelen tähän plattarin topickiin. Huomaan että ainoa mitä olen tänään tehnyt on uusi kuva IRC-Galleriaan, tein sen fotarilla nopeasti risteyttämällä kuvan itsestäni ja toisen sammakosta, olen melko tyytyväinen lopputulokseen minuutin työnä. Nyt hiukoo,, taidan lopettaa kirjoittelemisen ja mennä syömään, ehkä tapaamme vielä, jos minulla on tylsää ja sinulla tyhjää tilaa johon kirjoittaa.
t: mä
Kävin tänään tosi hyvällä paskalla duunissa. Siinä varmaan päivän kohokohta.
Arki masentaa.
sama homma, ois kyl voinu olla vielä tiukempaa tavaraa ettei ois tarvinnu pyyhkästä ku kerran. Mut tästä on hyvä parantaa... :happyroll:
Rakas päiväkirja!
Herään sateen ropinaan ja siihen tosiasiaan, että minun on kylmä. Erittäin
kylmä. Syksyiset pisarat vihmovat takaraivoani ja hetkeksi minut valtasi
kumma olo siitä, että olen kokenut tämän kaiken aikaisemminkin.
Yleensä tunnen sateen rasvaisissa hiuksissani tai hattuni liepeillä, mutta
nyt kumpikaan niistä ei tarjoa suojaa jäätävää noroa vastaan, joka valuu
paitani kauluksesta sisään, ja kastelee selkäni. Suussani on veren ja
oksennuksen maku. En halua avata silmiäni, sillä sisälläni tiedän, ettei
mikään mitä tällä hetkellä saatan nähdä paranna oloani.
Käännän kylkeäni kyynärpääni varassa, kova luu asvaltin raakaa,
rokonarpista pintaa vasten. Pakotan silmäni auki, mutta onnistun vain
puolittain. Tunnustelen kädelläni ja huomaan, että vasen silmäni on
turvonnut umpeen. "Oikeakätinen". Ensimmäinen ajatukseni. Vaimoni
sanoisi tästä, että olen taas poliisi, selkeä kyyninen paska joka
vammauduttuaan muistihäiriössään havaintojensa perusteella
ensimmäiseksi päättelee asioita hyökkääjästään. Naurahdan omalle
kyynisyydelleni, mutta nauruni kylmää ja karua. Se takertuu kurkkuuni ja
tekee hengittämisen hankalaksi. Miksi nauran aina absurdeimmissa
tilanteissa? Hautajaisissa, liikenne-onnettomuuksissa, kun makaan kadulla,
omassa oksennuslammikossani, kai piestynä?
Yksinäinen silmäni tähyilee ympäriinsä, tarkastellen tilannettani. Makaan
keskellä kujaa, hämärässä. Katulamppu häikäisee silmääni. Olen ilmeisesti
maannut aloillani jo jonkin aikaa, sillä joku on heittänyt sanomalehden
päälleni, ja silmäni ovat ehtineet jo tottua pimeään. Los Angeles Timesin
märkä painomuste valuu pitkin tummanruskeaa öljykangastakkiani,
tahraten sen mustaksi. Irvokas kuva Nixonista tervehtii minua sormet
voitonmerkkiin ojennettuna.
Yritän nousta kyynärpäitteni varaan, mutta pistävä kipu oikeasta
kyynärpäästäni tekee sen hankalaksi. Kipu on tullut minulle vuosien
saatossa tutuksi kumppaniksi, suoraksi palautteeksi elämästä. Tiesin, että
tuntiessani kipua olin elossa, suurimman osan ajasta en tuntenut enää
mitään. Tässä mielessä kipu oli minulle lämmin syleily, irvokas
rakkauden tunne joka piti minut elossa niinä hetkinä, kun en ollut
turruttanut itseäni sitä vastaan kuin kapinoiva teini, joka rimpuilee äitinsä
halauksesta.
Käännyn vatsalleni ja raahaan itseäni kujaa pitkin. Näen muutaman
metrin päässä rullalautani, uskollisen nelipyöräisen kumppanini, joka
suo minulle mahdollisuuden liikkua ihmisten keskuudessa, tosin nöyränä.
Minusta näkyy muulle kansalle vain päälaki, sotkuinen kasa tukkaa tai
tuurilla hieman hatunliertä, kun pyrin eteenpäin Los Angelesin kiireisillä
kaduilla. Ihmisillä tuntui aina olevan kiire nykyään. Minne, ja mistä? Minä
tiesin aina, ettei minulla ollut kiire minnekään. Ei yhtään minnekään.
Vasen jalkani on taas helvetin kipeä. Vietnamissa saamani sirpale, joka
uppoutui pohkeeseeni ja jäi sinne märkimään tuntui vieläkin. Kuuma,
terävä pala nokista metallia, jonka sylkäisi liikkeelle kaksisataa grammaa
räjähdettä. Ehkä juuri tässä palassa oli lukenut "Claymore". Ironista oli,
että se oli ollut omien joukkojemme miina, joka oli joutunut vihollisen
käsiin siksi, että vartiomies näki tarpeelliseksi ottaa pikku torkut. Ne
nokoset jäivät hänen viimeisikseen, kun yön pimeydestä terävä veitsi
iskeytyi hänen kurkkutorveensa. Piruparka varmaankin tajusi sen
muutaman sekunnin aikana minkä vielä eli, mitä tapahtui. Hän ei saanut
happea, neljä senttiä leveä terä läpi keuhkoputken piti siitä huolen. Yön
saatossa Vietcong ryömi leiriin, ja tappoi jokaisen sotilaan sänkyynsä.
Myöhemmin, itseasiassa noin kolme viikkoa myöhemmin, minä astuin
lankaan, ja miina laukesi kuin Jumalan ruoska. Ilmeisesti Vietcongin
koulutus miinoista oli puutteellinen, sillä Claymore oli suunnattu väärin.
Minuun, joka astuin ansalankaan, osui kaksi sirpaletta, joista toinen jätti
naarmun. Sen sijaan perässäni tullut joukkue, kolme kiväärimiestä ja
radiomies, sai koko suihkun päällensä. Kaksi päivää myöhemmin itse
rakentamieni keppien avulla pääsin leiriin, jossa lääkäri totesi sen, minkä
olin edellisenä iltana jo haistanut; jalkani piti amputoida.
Kotiin pääsin seuraavalla viikolla, ja lennolla uskoin jo, että vietän
mukavat eläkepäivät valtion tuella. Paskan vitut. Tultuani kotiini, minun
kotiini, vaimoni esitteli minulle uuden poikaystävänsä ja sanoi
lähettäneensä eropaperit yksikkööni. Todennäköisesti ne saapuivat perille
samana päivänä, kun minä saavuin kotiin. Jos kulkutaudit osaisivat jakaa
kenttäpostia, ei tällaista ongelmaa olisi ollut.
Riitaisan, likaisen ja katkeran avioeron jälkeen vaimoni sai asuntoni,
lapseni ja minä menetin työpaikkani. Ei rampaa kukaan huoli, rekkaa
ajamaan ainakaan. Katkera muistojen aalto kulki ylitseni, henkinen
hiekkapuhallus joka jätti minulle aina raiskatun, alastoman olon. Kotiin
saavuttuani minua kohdeltiin murhaajana, eikä sotilaspapereissanikaan
ollut kehumista. Kuusi nuhtelua, huono palveluskelpoisuus ja
vammautuneena vapautettu. Oikea kunnon vitun Amerikkalainen sankari.
Todellisuus oli kaukana siitä, mihin minut oli opetettu elokuvilla
uskomaan, uljas kotiinpaluu puhtaiden lakanoiden ja nauravien lasten
maahan, paikkaan jossa ei koskaan satanut ja ruoka oli aina pöydässä.
Totuus oli se, että minä olin tippunut rakoihin, yhteiskunnan ammottaviin
kuoppiin johon jokainen joka ei tasapainottele elämän ja kuoleman
välisellä langalla vajoaa. Minä en ollut koskaan ollut alkoholisti, ennen
tätä päivää. Enkä nisti. Nyt olin molempia, vaikka koko ikäni ennen
armeijaan värväämistä olin taistellut molempien
aiheuttamaa "yhteiskunnallista rappeutumaa" vastaan. Mikä ironia.
Taistelen itseni rullalautani päälle ja pusken itseäni nyrkeilläni eteenpäin.
Kämmeneni eivät ulotu laudan päältä maahan, joten joudun
käyttämään rystysiäni. Tungen öljykangastakkini liepeet alleni
pehmentämään makuuhaavoista kipeää takamustani, ja jotteivat ne
raahaisi maata ja sotkeutuisi laakereiden väliin. Pusken itseni eteenpäin,
kujan suuta kohti. Alkaa ilmeisesti olla aamu, aurinko sarastaa hieman
rakennusten välistä. Saavun kujan päähän, ja minun on pakko
pysähtyä. Ihmisiä kulkee editseni vasemmalta oikealle ja oikealta
vasemmalle. Kuinka kauniita he ovatkaan! Kuin jumalia aurinkoa vasten,
ylpeinä, välinpitämättöminä ja kiireisinä hyvin leikattuine pukuineen ja
kiireisen näköisine salkkuineen. Ojennan kämmeneni, ja alan
kerjäämään. Ylpeyteni olin myynyt jo kuukausia aiemmin halpaa keittoa
ja kovaa leipää vastaan. Päivän ateriasta puuttui vielä dollari. Olen tässä
koko päivän.
edit: Aikamuoto vaihtu kesken :O omg.
Herään sateen ropinaan ja siihen tosiasiaan, että minun on kylmä. Erittäin
kylmä. Syksyiset pisarat vihmovat takaraivoani ja hetkeksi minut valtasi
kumma olo siitä, että olen kokenut tämän kaiken aikaisemminkin.
Yleensä tunnen sateen rasvaisissa hiuksissani tai hattuni liepeillä, mutta
nyt kumpikaan niistä ei tarjoa suojaa jäätävää noroa vastaan, joka valuu
paitani kauluksesta sisään, ja kastelee selkäni. Suussani on veren ja
oksennuksen maku. En halua avata silmiäni, sillä sisälläni tiedän, ettei
mikään mitä tällä hetkellä saatan nähdä paranna oloani.
Käännän kylkeäni kyynärpääni varassa, kova luu asvaltin raakaa,
rokonarpista pintaa vasten. Pakotan silmäni auki, mutta onnistun vain
puolittain. Tunnustelen kädelläni ja huomaan, että vasen silmäni on
turvonnut umpeen. "Oikeakätinen". Ensimmäinen ajatukseni. Vaimoni
sanoisi tästä, että olen taas poliisi, selkeä kyyninen paska joka
vammauduttuaan muistihäiriössään havaintojensa perusteella
ensimmäiseksi päättelee asioita hyökkääjästään. Naurahdan omalle
kyynisyydelleni, mutta nauruni kylmää ja karua. Se takertuu kurkkuuni ja
tekee hengittämisen hankalaksi. Miksi nauran aina absurdeimmissa
tilanteissa? Hautajaisissa, liikenne-onnettomuuksissa, kun makaan kadulla,
omassa oksennuslammikossani, kai piestynä?
Yksinäinen silmäni tähyilee ympäriinsä, tarkastellen tilannettani. Makaan
keskellä kujaa, hämärässä. Katulamppu häikäisee silmääni. Olen ilmeisesti
maannut aloillani jo jonkin aikaa, sillä joku on heittänyt sanomalehden
päälleni, ja silmäni ovat ehtineet jo tottua pimeään. Los Angeles Timesin
märkä painomuste valuu pitkin tummanruskeaa öljykangastakkiani,
tahraten sen mustaksi. Irvokas kuva Nixonista tervehtii minua sormet
voitonmerkkiin ojennettuna.
Yritän nousta kyynärpäitteni varaan, mutta pistävä kipu oikeasta
kyynärpäästäni tekee sen hankalaksi. Kipu on tullut minulle vuosien
saatossa tutuksi kumppaniksi, suoraksi palautteeksi elämästä. Tiesin, että
tuntiessani kipua olin elossa, suurimman osan ajasta en tuntenut enää
mitään. Tässä mielessä kipu oli minulle lämmin syleily, irvokas
rakkauden tunne joka piti minut elossa niinä hetkinä, kun en ollut
turruttanut itseäni sitä vastaan kuin kapinoiva teini, joka rimpuilee äitinsä
halauksesta.
Käännyn vatsalleni ja raahaan itseäni kujaa pitkin. Näen muutaman
metrin päässä rullalautani, uskollisen nelipyöräisen kumppanini, joka
suo minulle mahdollisuuden liikkua ihmisten keskuudessa, tosin nöyränä.
Minusta näkyy muulle kansalle vain päälaki, sotkuinen kasa tukkaa tai
tuurilla hieman hatunliertä, kun pyrin eteenpäin Los Angelesin kiireisillä
kaduilla. Ihmisillä tuntui aina olevan kiire nykyään. Minne, ja mistä? Minä
tiesin aina, ettei minulla ollut kiire minnekään. Ei yhtään minnekään.
Vasen jalkani on taas helvetin kipeä. Vietnamissa saamani sirpale, joka
uppoutui pohkeeseeni ja jäi sinne märkimään tuntui vieläkin. Kuuma,
terävä pala nokista metallia, jonka sylkäisi liikkeelle kaksisataa grammaa
räjähdettä. Ehkä juuri tässä palassa oli lukenut "Claymore". Ironista oli,
että se oli ollut omien joukkojemme miina, joka oli joutunut vihollisen
käsiin siksi, että vartiomies näki tarpeelliseksi ottaa pikku torkut. Ne
nokoset jäivät hänen viimeisikseen, kun yön pimeydestä terävä veitsi
iskeytyi hänen kurkkutorveensa. Piruparka varmaankin tajusi sen
muutaman sekunnin aikana minkä vielä eli, mitä tapahtui. Hän ei saanut
happea, neljä senttiä leveä terä läpi keuhkoputken piti siitä huolen. Yön
saatossa Vietcong ryömi leiriin, ja tappoi jokaisen sotilaan sänkyynsä.
Myöhemmin, itseasiassa noin kolme viikkoa myöhemmin, minä astuin
lankaan, ja miina laukesi kuin Jumalan ruoska. Ilmeisesti Vietcongin
koulutus miinoista oli puutteellinen, sillä Claymore oli suunnattu väärin.
Minuun, joka astuin ansalankaan, osui kaksi sirpaletta, joista toinen jätti
naarmun. Sen sijaan perässäni tullut joukkue, kolme kiväärimiestä ja
radiomies, sai koko suihkun päällensä. Kaksi päivää myöhemmin itse
rakentamieni keppien avulla pääsin leiriin, jossa lääkäri totesi sen, minkä
olin edellisenä iltana jo haistanut; jalkani piti amputoida.
Kotiin pääsin seuraavalla viikolla, ja lennolla uskoin jo, että vietän
mukavat eläkepäivät valtion tuella. Paskan vitut. Tultuani kotiini, minun
kotiini, vaimoni esitteli minulle uuden poikaystävänsä ja sanoi
lähettäneensä eropaperit yksikkööni. Todennäköisesti ne saapuivat perille
samana päivänä, kun minä saavuin kotiin. Jos kulkutaudit osaisivat jakaa
kenttäpostia, ei tällaista ongelmaa olisi ollut.
Riitaisan, likaisen ja katkeran avioeron jälkeen vaimoni sai asuntoni,
lapseni ja minä menetin työpaikkani. Ei rampaa kukaan huoli, rekkaa
ajamaan ainakaan. Katkera muistojen aalto kulki ylitseni, henkinen
hiekkapuhallus joka jätti minulle aina raiskatun, alastoman olon. Kotiin
saavuttuani minua kohdeltiin murhaajana, eikä sotilaspapereissanikaan
ollut kehumista. Kuusi nuhtelua, huono palveluskelpoisuus ja
vammautuneena vapautettu. Oikea kunnon vitun Amerikkalainen sankari.
Todellisuus oli kaukana siitä, mihin minut oli opetettu elokuvilla
uskomaan, uljas kotiinpaluu puhtaiden lakanoiden ja nauravien lasten
maahan, paikkaan jossa ei koskaan satanut ja ruoka oli aina pöydässä.
Totuus oli se, että minä olin tippunut rakoihin, yhteiskunnan ammottaviin
kuoppiin johon jokainen joka ei tasapainottele elämän ja kuoleman
välisellä langalla vajoaa. Minä en ollut koskaan ollut alkoholisti, ennen
tätä päivää. Enkä nisti. Nyt olin molempia, vaikka koko ikäni ennen
armeijaan värväämistä olin taistellut molempien
aiheuttamaa "yhteiskunnallista rappeutumaa" vastaan. Mikä ironia.
Taistelen itseni rullalautani päälle ja pusken itseäni nyrkeilläni eteenpäin.
Kämmeneni eivät ulotu laudan päältä maahan, joten joudun
käyttämään rystysiäni. Tungen öljykangastakkini liepeet alleni
pehmentämään makuuhaavoista kipeää takamustani, ja jotteivat ne
raahaisi maata ja sotkeutuisi laakereiden väliin. Pusken itseni eteenpäin,
kujan suuta kohti. Alkaa ilmeisesti olla aamu, aurinko sarastaa hieman
rakennusten välistä. Saavun kujan päähän, ja minun on pakko
pysähtyä. Ihmisiä kulkee editseni vasemmalta oikealle ja oikealta
vasemmalle. Kuinka kauniita he ovatkaan! Kuin jumalia aurinkoa vasten,
ylpeinä, välinpitämättöminä ja kiireisinä hyvin leikattuine pukuineen ja
kiireisen näköisine salkkuineen. Ojennan kämmeneni, ja alan
kerjäämään. Ylpeyteni olin myynyt jo kuukausia aiemmin halpaa keittoa
ja kovaa leipää vastaan. Päivän ateriasta puuttui vielä dollari. Olen tässä
koko päivän.
edit: Aikamuoto vaihtu kesken :O omg.
Lollerskates vaan taas. :D
Lollerskates vaan taas. :D
Toi on mun entisestä elämästä :( Olin vietnamin veteraani :(