Tajunnanvirtarunoutta eräänä kauniina päivänä

Nuubian mustasääriset neidot, nuo autiomaiden gasellit, miten ihanasti heidän ihonsa kiiltääkään auringossa!

Ja savannin villimiehet, heidän sanoinkuvaamaton hurjuutensa, villejä he ovat ja vaarallisia, mutta sydämessään jaloja. Oi Afrikka, oi Afrikka!

Sahara, kuuma autiomaa, kuinka kaunis olet, kaunis mutta kuolettava. Kaunis päivisin kun auringo hivelee silkkistä ihoasi, kaunis öisin kun kimmellät täysikuun valossa kuin jalokivimeri. Sahara, sinne sydämeni jäi.

Hetken ajan koin itseni niin vahvasti 1800-luvun englantilaiseksi siirtomaaherraksi että nuo ylläolevat sanat kirjoittivat itse itsensä, ei niitä luotu tietoisesti.