Voimaa itelles, Muu! Jos käy aika käy pitkäks niin kirjottele ihmeessä tänne- tollasta juttua lukee mielellään tyhjänpäiväsyyksien seasta.
Täs ollaan asian ytimessä. En tiedä, ehkä yksin/yhdessäolo on tottumuskysymyksiä. Eron jälkeen olo on vieroitetulla, jotain puuttuu, ei o ketään kelle puhua, vuode on tyhjä. Aamulla hakee turhaan viereltä sitä ihmistä, ja ruokaa tekee vahingossa kahdelle. Millään ei tunnu olevan mitään merkitystä, kun on vain yksin.
Ja sitten siihen tottuu. Muistaa taas, että on kaverit keille voi puhua ihan samoista asioista, voi ostaa tasan sitä ruokaa mitä itse haluaa... eikä tarvii vaihtaa lakanoita jos ei jaksa. Jää enemmän aikaa omille ajatuksille, ja lavuaarissa on vähemmän irtohiuksia.
Asuinpaikka ei ihmeemmin vaikuta yksinäisyyteen, tai oikeestaan kaupungissa se vaan korostuu, kun näkee ihmisiä ympärillään, mutta kaikki vieraita.
Ante:
Vaikka frendit lievittääkin masennusta, niin mulla oli myös ratkasuna pitkän yksinolon mahdollistama syvä itsetutkiskelu. Kun kukaan muu ei puhu päälle, niin oman pään hiljasimmatkin otukset saa äänensä kuuluviin. Yksinolo ja yksinäisyys on niin ristikkäisiä olotiloja, jos mul on hyvä fiilis niin se on todellista laatuaikaa pitkiäkin jaksoja kerrallaan, mut snadikin depressio voi pistää ton Anten pyörän pyörimään. Maailmasta katoo värit ja oma, autio koti muuttuu pesästä vankilaks. Kai yksinäisyys on vaan sitä, ettei omakaan seura kelpaa?
Mä oon ollu yksin vain kahdella tapaa; yksinjäämisen jälkeinen avuton yksinäisyyskin jää kakkoseks sille armottoman lopulliselle yksinäisyyden tunteelle, mikä välillä kuohahtaa kun tajuaa et kukaan muu ei ajattele samalla tavalla.
Varmasti kaikki kumppanistaan eronneet tietävät, miltä tuntuu olla yksin.
Täs ollaan asian ytimessä. En tiedä, ehkä yksin/yhdessäolo on tottumuskysymyksiä. Eron jälkeen olo on vieroitetulla, jotain puuttuu, ei o ketään kelle puhua, vuode on tyhjä. Aamulla hakee turhaan viereltä sitä ihmistä, ja ruokaa tekee vahingossa kahdelle. Millään ei tunnu olevan mitään merkitystä, kun on vain yksin.
Ja sitten siihen tottuu. Muistaa taas, että on kaverit keille voi puhua ihan samoista asioista, voi ostaa tasan sitä ruokaa mitä itse haluaa... eikä tarvii vaihtaa lakanoita jos ei jaksa. Jää enemmän aikaa omille ajatuksille, ja lavuaarissa on vähemmän irtohiuksia.
Asuinpaikka ei ihmeemmin vaikuta yksinäisyyteen, tai oikeestaan kaupungissa se vaan korostuu, kun näkee ihmisiä ympärillään, mutta kaikki vieraita.
Ante:
"Oikeastaan tie tästä ulos on varsin yksinkertainen. Käsittelin masennuksen syitä ja yritin ymmärtää mikä oikein ahdistaa."
Vaikka frendit lievittääkin masennusta, niin mulla oli myös ratkasuna pitkän yksinolon mahdollistama syvä itsetutkiskelu. Kun kukaan muu ei puhu päälle, niin oman pään hiljasimmatkin otukset saa äänensä kuuluviin. Yksinolo ja yksinäisyys on niin ristikkäisiä olotiloja, jos mul on hyvä fiilis niin se on todellista laatuaikaa pitkiäkin jaksoja kerrallaan, mut snadikin depressio voi pistää ton Anten pyörän pyörimään. Maailmasta katoo värit ja oma, autio koti muuttuu pesästä vankilaks. Kai yksinäisyys on vaan sitä, ettei omakaan seura kelpaa?
Mä oon ollu yksin vain kahdella tapaa; yksinjäämisen jälkeinen avuton yksinäisyyskin jää kakkoseks sille armottoman lopulliselle yksinäisyyden tunteelle, mikä välillä kuohahtaa kun tajuaa et kukaan muu ei ajattele samalla tavalla.